Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että lapsi on syntynyt.
Muistan lukeneeni Kaari Utriolta (en epäile Utriota vaan muistiani), että tämä teksti oli keskiajalla ainoa synnyttyjälle tarjolla oleva kivunlievitys. Daniel Nylundilta taas muistan lukeneeni, että tämä on Jeesuksen puhetta itselleen, kun hän oli aloittamassa kivuliaan synnytyksensä (ristillä, kun meidät synnytettiin uuteen elämään). Kuva synnyttävästä, äidillisestä Vapahtajasta jatkuu niin, että Jeesus kuoli synnytykseen. Sehän ei siihen aikaan ollut mitenkään harvinaista.
Synnytys on itse asiassa osuva kuva kristittynä olemisesta:
Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee.
Se ilo, joka kristityllä on luvassa, on vasta toisessa maailmassa, johon meidän pitää kivulla syntymän.
Te tunnette nyt tuskaa, nutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.
Evankeliumin sisällä viite on tietysti ylösnousseen kohtaamiseen 20:20, mutta miksi ei enää kysytä Jeesukselta mitään?
"sinä päivänä te esittätte pyyntonne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. (j.26)
sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isäsäni ja te olette minussa ja minä teissä."(14:20)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti