Erämaaisistä kerrotaan, että he paastosivat ankarasti. He muistivat (tai ainakin jotkut heistä) kuitenkin Jeesuksen sanat ja paastosivat silloin kun muut eivät nähneet. Niinpä kerrotaan että eräskin vieras pettyi, kun sai munkkien keljassa nauttia notkuvan pöydän antimista. Kyseessä oli kuitenkin vieraanvaraisuuden ateria, ja paasto jatkui vieraan poistuttua.
Tästä tekstistä voi tehdä vaikka sen johtopäätöksen, että paaston aikana pahantuulisuus on pahempi synti kuin juoppous.
Jumalan oleminen salassa (en to kryfaio) liitetään siihen, että Jumala näkee salaisen paaston. Jotkut käsikirjoitukset ymmärtävät niin, että Jumala lopulta palkitsee paaston julkisesti (en to fanero). Tämä ei kuitenkaan ole alkuperäinen ajatus. Kestänkö minä sen, että minun palkintoni on yksin Jumalassa, että ihmiset eivät koskaan saa tietää kilvoitteluni vaivasta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti