Ilm. 20:11-21:1 (Tuomiosunn. 3.vsk 2.lk)

Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu.
Jumalan kirkkaus valaisee Viimeisen Tuomion. Mielikuva siitä on usein kuin Gustave Dorén mustavalkoinen kuvitus, mutta se on epäilemättä väärä. Jumalan kirkkaus loistaa sateenkaaren väreissä (Ilm 1:12-16 on jo värikkäämpi). Saatana on poistunut näyttämöltä, jäljellä on Jumala yksin (vrt j.10)
Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään.
Kirjaimellisesti "niille ei löytynyt sijaa". Taivaat, nuo ihmistä ja maata ikuisemmat "katoavat, mutta sinä pysyt. Ne kuluvat loppuun kuin vaate, sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa, ja ne vaihtuvat uusiin." (Ps 102:27)
Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.
Suuret ja pienet tarkoittaa: kaikki. Elämän kirja on se, johon merkitsemisestä Jeesus käski iloita (Luuk 10:20) Tuomio tekojen mukaan kuulostaa vanhurskauttamisopin vastaiselta. Mutta tuomio tapahtuu ennen kaikkea kirjojen perusteella ja erityisesti j 15 sanoo: "Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen." Voisin ehdottaa jopa sellaista, että entäpä jos sanat kata ta erga auton viittaisivatkin sanaan bibliois eikä nekroi? 
Meri, kuolema ja Tuonela antavat kuolleensa. Se tarkoittaa, ettei ole sellaista kuoleman tapaa tai unohdusta, josta Jumala ei omiaan herättäisi. Toinen kuolema, tulinen järvi, on se, josta on luvattu vapautus sille, joka voittaa (2:11)
Sovinnonkaava XI, 70 lohduttaa: "Ei pidä vaivata ja piinata itseään pohtimalla, onko hänet Jumalan salaisissa suunnitelmissa valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään - ilkeä Saatana semmoisilla ajatuksilla ahdistaa hurskaita ihmisiä. Hänen on sen sijaan kuunneltava Kristusta: Kristus on elämän kirja, johon on kirjoitettu kaikkien Jumalan lasten iankaikkinen valinta iankaikkiseen elämään. Kristus todistaa (Matt. 11.28) erotuksetta kaikille ihmisille, että Jumala tahtoo kaikkien synnin kuormien painamien ja raskauttamien tulevan hänen luokseen, jotta hän antaisi levon ja autuuden."

Matt. 24:36-44 (Valv. sunn. 3. vsk ev)

Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.

Maallinen apokalyptiikka ei näe viimeisissä tapahtumissa mitään yllätyksellistä: jos maapallon keskilämpötila nousee tätä tahtia, tuho odottaa ennustettuna ja väistämättä (ehkä kehityksen nopeus saattaa sentään yllättää). Evankeliumissa Jeesus sanoo, että ihmiset eivät tule aavistamaan mitään. Siinä mielessä ilmastonmuutos sopii tähän tekstiin huonosti.

Sitä päivää ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit, eikä edes Poika. Ennustelemisesta ei ole mitään hyötyä. On oltava jatkuvassa valmiudessa. Onko kysymys Jeesuksen paluun herkeämättömästä tarkkailusta? Aika ajoin syntyy kristittyjen ryhmiä, jotka keskittyvät paruusian odottamiseen, mutta ihminen ei jaksa sitä kauaa. Vai olisiko kysymys sen tajuamisesta, että ikuisuuskutsu saattaa minun kohdalleni tulla minä hetkenä hyvänsä? Memento mori on terveellinen muistutus, mutta se on enemmän elämän kehys kuin sen sisältö.

Jospa kysymys onkin herkeämättömästä valmiudesta yllättyä, ilahtua ja innostua elämästä? Kun Ihmisen Pojasta ei tiedä, missä asiassa, ihmisessä tai tapahtumassa hän on salatulla tavalla läsnä.

"Jumala, Sinä odotat, että etsimme Sinua halukkaasti, reippaasti ja iloisesti armosi avulla ilman raskasmielisyyttä ja turhia murheita.
Jumala, Sinä tahdot, että uskollisesti ja nurisematta odotamme Sinua puhtaasta rakkaudesta koko elämämme ajan, joka kestääkin vain vähän aikaa.
Jumala, Sinä toivot, että täysin luotamme Sinuun, ja olemme tässä luottamuksessa järkähtämättömät. Sinä teet työsi salassa ja ilmoitat itsesi äkillisesti ja riemullisesti meille kaikille, jotka Sinua rakastamme. Sinä mutkaton, ystävällinen ja kaikessa kotoinen. Siunattu olkoon nimesi." (Juliana Norwichlainen)

Luuk. 20: 27-40 (25. su helluntaista, 3. vsk ev)

 Jeesus sanoi: "Ja sen, että kuolleet nousevat ylös, on Mooseskin osoittanut kertomuksessa palavasta pensaasta. Hänhän sanoo, että Herra on Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä.”

Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen. Efraim Syyrialaisen mukaan he opettivat, ettei Jumalaan uskota palkan vuoksi. Ajatuksessa on jotain puoleensavetävää. Jos uskon Jumalaan vain siksi, että toivon siksi pääseväni taivaaseen - no onhan siinä jotain ylimaallisen itsekeskeistä. Silti on mahdotonta ajatella, että jos Jumala on olemassa, häneen uskominen olisi vailla palkkiota. Että Jumala olisi tehnyt itsestään jonkinlaisen umpiperän. Ei se niinkään voi olla.

Voidaan sanoa myös, että Jeesuksen tulkinta Tooran sanoista on rohkeaa ja luovaa eksegeesiä. "Minä olen Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala" voidaan ymmärtää myös niin, että Jahve ilmoittaa olevansa se Jumala, johon kantaisät uskoivat, ei siis mikään vieras jumala tai demoni. Mutta Herramme tekee tästä ylösnousemuksen todistuksen. Ja hän vakuuttaa, että kaikki elävät Jumalalle (πάντες γὰρ αὐτῷ ζῶσιν). Raamatussa on monenlaisia kuvia ja ilmauksia sille, mikä meitä odottaa kuoleman rajan tuolla puolen. On keskusteltu siitä, siirtyykö sielu taivaaseen jo nyt vai vasta "viimeisenä päivänä". Se on toisarvoinen kysymys. Tämä Jeesuksen lause sanoo yksiselitteisesti, että ne, jotka ovat poistuneet tästä ajasta, eivät ole lakanneet olemasta, vaan he elävät Jumalalle, ja ovat siis todellisesti olemassa.

Se, että ylösnousseet ovat "kuin enkelit taivaassa" (j.36) on - varmasti asiayhteydestä johtuen - jo kirkkoisistä lähtien tulkittu niin, että taivaassa ei ole seksuaalisuutta. Näin esimerkiksi Tertullianus, joka perusteli tällä sitoutumista neitsyyteen, jossa olemme niin lähellä enkelimäistä elämää kuin se täällä on mahdollista. (Neitsyyden korostamisessa voi toki nähdä myös feministisen tendenssin: kun nainen ei mene avioliittoon, hän pysyy miehen määräysvallasta vapaana ja kuuluu yksin Jumalalle.)

Enkelien kaltaista elämää ei kuitenkaan tarvitse ajatella seksuaalikielteisesti. Päinvastoin, se kaipaus ja hurmio, mitä koemme seksuaalisina olentoina tässä elämässä, saa täyttymyksensä siinä täydellisessä antautumisessa ja nautinnossa, mitä osallistuminen Kolmiyhteisen Jumalan elämään on taivaassa!

2. Tim 4:6-8 (25. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut.

Nämä sanat löysivät erityisen kaikupohjan Ignatios Antiokialaisen kirjeissä jälkiapostolisella ajalla. Nykyajan näkökulmasta Ignatios vaikuttaa paikoitellen makaaberilta marttyyrikuoleman ihannoinnissaan. Siinä hän viimein "pääsee osalliseksi Jumalasta" (Ign. Ef. 14) Hän yltyy fantasioimaan, kuinka hän toivoo, että pedot ahmisivat hänet niin, etteivät ne jättäisi mitään jäljelle (Ign. Room. 4).
Ignatioksen kirjeistä välittyy jotain traagista, kuva ihmisestä, jonka mieli on kenties järkkynyt. Näyttää siltä, että läheiset ihmiset omassa seurakunnassa ovat kavaltaneet hänet. Siksi hän puhuu seurakunnastaan, että nyt sen piispana on Jumala. Hän sanoo ristiriitaisesti, että hän toisaalta häpeää kuulua tähän seurakuntaan ja toisaalta ei ole sen arvoinen. Tässä ristiriitaisuudessa hän kokee marttyyrikuoleman asiana, joka antaa hänen epäonnistumiselleen merkityksen. Hän kieltää ankarasti roomalaisia yrittämästä estää hänen tuomionsa täytäntöönpanoa: "Antakaa minun päästä puhtaaseen valoon. Sinne saavuttuani minä vasta alan olla ihminen." (Ign. Room. 6:2)

Onneksi tuo marttyyrikuoleman ihannointi ei ole ainoa, mitä Ignatios Antiokialainen jätti kristikunnalle perinnöksi. Hänet muistetaan myös piispan viran teologina. Efesolaiskirjeessään hän esittää musiikillisen kuvan seurakunnasta, jossa presbyteerit ovat liittyneinä piispaan kuin kielet kitaraan, ja seurakunta on sopusointuisesti laulava kuoro. Toinen toistuva teema Ignatioksella on Kristuksen tosi ihmisyyden korostus. Harhaopettajat väittivät, että Kristus on kärsinyt vain näennäisesti, vaikka näennäistä on juuri heidän oma olemassaolonsa, irvailee Ignatios. Ehtoollinen on samanlaisen realismin mukaisesti "Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus." (Ign. Smyrn. 7:1) Piispuuden korostus, jota UT:ssa ei kovin vahvasti vielä esiinny, on tarpeen kirkon ykseyden puolustamiseksi.  Muistamisen arvoinen on tämäkin opetus:

"Kun te siis kaikki olette omaksuneet jumalallisen yksimielisyyden, niin kunnioittakaa toisianne. Kenenkään ei tule katsella lähimmäistään lihan mukaan arvioiden, vaan rakastakaa toisianne Jeesuksessa Kristuksessa." (Ign. Magn. 6:2, vrt. 2. Kor. 5:16)

Ignatioksen ajattelussa "evankeliumi" ei ole Raamatun sanaa (eihän UT:n kaanon ollut vielä edes valmis), vaan elävä sanoma Kristuksesta seurakunnan keskellä. Jokaisen biblisistin on hyvä lukea Ignatioksen kirjeestä Filadelfialaisille:

"Muutamien olen kuullut sanovan: 'Jos en löydä tätä vanhoista kirjoituksista, pelkästään evankeliumin perusteella en siihen usko.' Kun sitten sanon heille: sehän on kirjoitettu, he vastaavat minulle: Siitäpä tässä kiistassa onkin kysymys. Mutta minulle Jeesus Kristus vastaa vanhoja kirjoituksia: pyhiä asiakirjoja ovat hänen ristinsä ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa ja hänen aikaansaamansa usko, ja näissä minä tahdon tulla vanhurskautetuksi teidänkin sitä rukoillessanne." (Filad. 8:2)

Kirjeessään Polykarpokselle, toiselle marttyyripiispalle, Ignatios antaa yksinkertaisen neuvon seurakuntaelämän toteuttamiseksi, joka on käsittääkseni edelleenkin toteuttamiskelpoinen: "Pitäkää kokouksia niin usein kuin suinkin: etsi kaikkia henkilökohtaisesti." (Ign. Polyk. 4:2)

Pyhien muistamisesta (Pyhäinpäivä)

 Yksi reformaation kiistakysymyksistä oli "pyhien avuksihuutaminen." Siitä oli myöhäiskeskiajalla tullut jo melkoinen bisnes. Melanchthon sanoo Augsburgin Tunnustuksen puolustuksessa: "Me myönnämme heidän olevan oikeassa siinä, että enkelit rukoilevat meidän puolestamme. Siitähän on todisteena Sak. 1, missä enkeli rukoilee: (Sak. 1:12) "Herra Sebaot, kuinka kauan sinä viivyt etkä armahda Jerusalemia" jne. Mutta vaikka me myönnämmekin, että pyhät taivaassa rukoilevat kirkon puolesta yleisesti samoin kuin he eläessäänkin rukoilevat koko kirkon puolesta yleisesti, ei Raamatussa kuitenkaan ole mitään todistusta siitä, että edesmenneet rukoilisivat...Edelleen, vaikka pyhät kuinkakin hartaasti rukoilisivat kirkon puolesta, ei siitä kuitenkaan seuraa, että heitä olisi avuksi huudettava"

Nykyajan luterilainen teologi Robert Jenson lähestyy ekumeenista kysymystä pyhimysten esirukouksista sanomalla, että kirkko on kommuunio, joka läpäisee kaikki ajat ja jonka yhteyttä eivät mitkään ajassa olevat erot, ei edes kuolema, voi rikkoa. Näin ollen tähän yhteyteen kuuluvat sekä elävät että kuolleet (ja jopa vielä syntymättömätkin) pyhät.  Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa että kuolema ei katkaise, vaan jopa vahvistaa pyhien yhteyttä:

"Maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei siis millään tavoin katkea, vaan Kirkon ainaisen uskon mukaan se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta. Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi. Saavuttuaan kotimaahan ja ollessaan Herran tykönä (vrt. 2 Kor. 5:8) he eivät nimittäin lakkaa Kristuksen kautta, hänen kanssaan ja hänessä rukoilemasta Isää meidän puolestamme." (Lumen gentium, 49)

Kriittinen protestantti kuitenkin kysyy, miten tämä yhteys vaikuttaa? Tekevätkö pyhät taivaassa jotain meidän puolestamme, ja pitääkö meidän pyytää sitä? Pyhimyksiä ei pidä rukoilla - niin kuin ei mitään luotua pidä rukoilla. Mutta toisaalta, me pyydämme toisia rukoilemaan puolestamme. Miksi en siis voisi pyytää Mariaa tai Joosefia rukoilemaan puolestani, jos kerran uskon että he elävät Jumalan luona, taivaassa. Protestantti Jonathan Edwards sanoi: "Kirkko maan päällä ja taivaassa ovat enemmän yksi kansa, yksi kaupunki ja yksi perhe kuin yleensä kuvitellaan."

Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat oikeassa siinä, että ei ole mitään Raamatusta löytyvää käskyä pyytää pyhimyksiltä esirukousta. Mutta onko siihen sittenkin lupa? Löydämme pyhimykset uudestaan, kun lähestymme heitä Kristuksen kautta. Pyhimykset eivät siis ole meidän tiemme Kristuksen luokse, vaan päinvastoin: Kristus vie meidät heidän yhteyteensä. Aivan samoin niin kuin meidän yhteytemme tänään elävien kristittyjen kanssa perustuu Kristukseen, joka yhdistää meidät. 

Mutta kiinnostaako pyhiä, jotka elävät kirkon eskatologisessa tulevaisuudessa, Jumalan kasvojen näkemisessä, meidän asiamme ja tilanteemme täällä? Voi vain viitata apostolin sanaan tulevasta elämästä: "Silloin olen tunteva täydellisesti, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." Perille päässeiden pyhien tuntemus elämästä on suurempaa, koska se on osallisuutta tavasta, jolla Jumala meidät tuntee. Voin ajatella, että he tuntevat minutkin paremmin kuin itse tunnen itseni. Siksi toivon että he rukoilevat puolestani ja suhtautuvat räpiköintiini myötätuntoisesti, ovathan he itsekin tämän kokeneet.