1. Kor. 10:1-6 (4.paastonajan sunn. 1.vsk 2.lk)

Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki

Sakramenttiteologinen anamneesi viittaa Exoduksen tapahtumiin, jotka psalmi 105 tiivistää: "Herra levitti pilven heidän verhokseen ja pani tulen valaisemaan yötä. He pyysivät ruokaa, ja hän lähetti viiriäisiä ja ravitsi heidät taivaan leivällä. Hän avasi kallion, ja siitä kumpusi vettä, vesi juoksi virtanaan pitkin kuivaa maata."(j.39-40)

Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi

Kaste on siis jo Vanhassa testamentissa. Pilvi ja meri voidaan tulkita upotus- tai valelukasteeksi. Silloin se teki Mooseksen, nyt Jeesuksen seuraajiksi.

Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa.

Manna erämaassa ja vesi kalliosta olivat siis ehtoollisen esikuvia. Tämän sunnuntain VT:n teksti sanoo: Muistakaa, kuinka Herra neljänkymmenen vuoden aikana johdatti teitä pitkällä matkallanne autiomaassa. Hän kuritti teitä ja pani teidät koetukselle saadakseen tietää, aiotteko todella noudattaa hänen käskyjään vai ette. Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ette olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo." (5. Moos. 8:2-3)

Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan: tämä kallio oli Kristus

Rabbit tulkitsivat Raamattua niin, että kallio oli kahdessa paikkaa, eikä liikkunut.

Jakeet 5-6 kertovat, että huolimatta siitä, että israelilaiset olivat sekä "kasteesta" että "ehtoollisesta" osallisia, "useimmat heistä Jumala hylkäsi." Niin heistä tuli esimerkki meille. Jumalaa ei voi itselleen varmistaa.

Luuk 1:46-55 (Marianp. 3.vsk ev)

Neitsyt Maria, Jumalan äiti oli Lutherille tärkeä ja rakas. Selittäessään Marian kiitosvirttä hän pyysi autuasta Neitsyttä avukseen. Luther tulkitsee Magnificatia seuraavasti:
 

Oi sinä autuas neitsyt ja Jumalan äiti, kuinka oletkaan ei-mitään, mitätön ja halveksittu, ja kuitenkin Jumala katsoi sinuun niin armollisesti ja runsaasti ja teki sinussa suuria tekoja. Sinä et ole yhdenkään niiden arvoinen,  ja laajalle ja korkealle ulottuu Jumalan rikas, ylitsevuotava armo sinussa...
 

Sinun ei tarvitse ajatella, että hän ei kuuntelisi mielellään,  kun häntä kutsutaan arvottomaksi sellaiseen armoon, sillä eihän hän varmastikaan valehdellut tunnustaessaan itse arvottomuutensa ja mitättömyytensä, johon Jumala ei katsonut hänen ansionsa tähden, vaan puhtaasta armosta.
 

Toisaalta sinun tulisi oppia pelkäämään kaikkea korkeaa, mitä ihmiset tavoittelevat, kun näet, että Jumala ei äidissäänkään löytänyt korkea-arvoisuutta eikä hän sitä tahtonutkaan.
 

Marian pitäminen korkeana ja ansiollisena peittää suuren lohdutuksen. Hän tahtoisi olla Jumalan armon kaikkein loistavin esimerkki saadakseen koko maailman luottamaan Jumalan armoon ja rakastamaan ja ylistämään sitä.

2. Aik. 20:1-9 (2. paastonajan sunn. 1.vsk. 1.lk)

 Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan, Raamatun sotaisiin kertomuksiin on tullut uusi sävy. Sen sijaan, että ne tuntuisivat viesteiltä ihmiskunnan alkukantaisesta muinaisuudesta, rukous ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen edessä tuntuu pelottavan relevantilta. Hätä saa ihmisen rukoilemaan.

 

Mutta mitä rukous on? Pyhä Antonios opetti, että parhaiten rukoilee se, joka ei tiedä rukoilevansa. Oliko hän tosissaan? Luulen että oli. On syytä kuitenkin tietää, että tuon opetuksen taustalla on rukoukselle pyhitetty elämä. Vietettyään vuosikausia rukouksessa, raamatunluvussa ja hiljaisuudessa, Antonios ylisti rukousta, joka ei ole lainkaan tietoista itsestään. Ulkoa opetellut, ääneen toistetut ja polvillaan itketyt rukoukset ovat tarpeen sitä varten, että lopulta ihmisessä syntyisi sanaton, itsestään tiedoton rukous.

 

Asian voi rinnastaa siihen, että kun koko elämänsä tieteelle pyhittänyt tohtori Faust sanoo: "Nyt tiedän, etten tiedä mitään", sen merkitys on aivan eri kuin silloin, kun sen sanoo 17-vuotias lukiolainen ensimmäisen filosofiankurssinsa jälkeen.

 

"Parhaiten rukoilee se joka ei tiedä rukoilevansa". Onko asia mahdollista ymmärtää niin, että myös ihminen, joka ei ole koskaan tietoisesti rukoillut, saattaa kuitenkin rukoilla - ja vieläpä esimerkillisellä tavalla? Voivatko viimeiset tulla ensimmäiseksi tälläkin tapaa? Toinen kristillisen spiritualiteetin klassikko, "Vaeltajan kertomukset", opettaa näin: jokaisen ihmisen sisimmässä on rukous, josta hän ei ole tietoinen. Et voi koskaan tietää, kenen rukous kannattelee sinua.

Karl Rahner puhuu "tuntemattoman pyhimyksen" jokapäiväisestä rukouksesta. Tuntematon pyhimys on sellainen, jolla ei ole mitään selvää todistusta työnsä tuloksellisuudesta, mutta joka huokailee toivoessaan herättävänsä edes jossakin ihmisessä uskon, toivon tai rakkauden kipinän. Esimerkiksi Rahner mainitsee vankilapapin, jota arvostetaan enemmän hänen tuomiensa tupakoiden kuin hänen sanomansa vuoksi. Sekin on rukousta, ylistystä Jumalalle.

1. Moos. 3 (1. paastonajan sunn. 1.vsk 1.lk)

Syntiinlankeemuskertomus (jossa ei edes mainita sanaa "synti") on varmasti kommentoidumpia raamatunkohtia, enkä käy sitä tässä selittämään. Ajatuksia herättävä ja nykyaikainen pohdinta tekstin äärellä löytyy esim. Eugen Drewermannin kirjasta "Uskon alkukuvat".

Mitä se synti sitten on? Johannes Brenz tarjoaa katekismusselityksessään (1561) seuraavan kuvan:
"Se, jolla on tikku jalassaan, astuu joka askeleella tikkuun, ei siksi että tie olisi täynnä piikkejä, vaan koska hän kantaa tikkua koko ajan mukanaan. Samalla tapaa sellainen, jossa synnynnäinen epäjumalanpalvelus vallitsee niin, että hän odottaa pelastusta oman vanhurskautensa ansiosta, harjoittaa jatkuvaa epäjumalanpalvelusta, miten hyviä ja kunniallisia hänen tekonsa sitten muuten olisivatkaan."
Ensimmäinen synti ei ollut siis varsinaisesti se, että jutteli käärmeen kanssa tai haukkasi kiellettyä hedelmää. Se on halu olla kuin Jumala. Halu olla tarvitsematta Jumalaa ja toisia ihmisiä.
Synnillä on myös ilosanoma, kuten Thomas Merton kirjoittaa:
"Olemme syntisiä, mutta juuri siksi meillä on toivoa, koska nimenomaan syntiset saavat osakseen Jumalan äärettömän myötätunnon. Olla syntinen, pyrkiä puhtauteen, odottaa kärsivällisesti jumalallista armoa ja ennen kaikkea antaa anteeksi ja rakastaa toisia parhaansa mukaan. Se tekee meistä kristittyjä."

Jes. 58:6-7 (Laskiaissunn., 1. vsk 1. lk)

Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut; että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Ennen näitä jakeita Jesaja on kuvannut ulkonaista hartaudenharjoitusta värikkäillä ilmaisuilla: riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa...Uskonnonharjoitus vie ihmisen helposti harhaan. Näin ei ollut vain muinaisessa Israelissa, vaan myös nykymaailmassa, jonka pitäisi olla niin paljon kehittyneempi. Voisi melkein sanoa, että uskonto on kuin linssi, joka täytyy asettaa päähän oikein päin, että se kirkastaisi tajuntaa, sen sijaan että se sitä sumentaisi. Se on yllättävän vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Sana "paasto" edustaa oikeastaan kaikkea uskonnonharjoitusta. Millaista sen pitäisi olla, jotta se olisi mistään kotoisin?

"Vapautat syyttömät kahleista" on kirjaimellisesti: avaat vääryyden kahleet. Suomennos tavoittaa asian mielestäni hyvin. "Irrotat ikeen hihnat" voidaan kääntää (jos heprean sanoja hieman tulkitsee) vaikkapa näin: menet läpi mielivallan solmun. Ilmaisu kuvaa sitä, että vääryys on pesiytynyt usein yhteiskunnan rakenteisiin sillä tavalla, että pelkkä oireen hoito ei riitä. Tai sitten voi ajatella sitä, että usein levittelemme käsiämme ja huokaamme, että asiat ovat niin monimutkaisia, ettei niille voi tehdä mitään. Silloin on syytä mennä läpi mielivallan solmun, antamatta periksi.

"Vapautat sorretut" kuulostaa vallankumouksen iskulauseelta, ja sitä se onkin. Sorrettuja tarkoittava sana merkitsee myös murtuneet ja heikot. Voisi kai sanoa, että siihen sisältyvät ne kaikki, joiden puolesta kukaan ei puhu.  Kaikki edellä sanottu on tiivistetty sanoihin "särjet kaikki ikeet." Ihmiset on alistettu (saatanan, markkinavoimien tai ihmisten lyhytnäköisyyden vuoksi) taloudelliseen orjuuteen, henkiseen näköalattomuuteen ja pelkiksi numeroiksi, kilpailemaan leivänmuruista ja vihaamaan toisiaan. Sitten annetaan voimaannuttavia ohjeita: ihminen voi käyttäytyä laskelmoimattomasti!

"Murrat leipäsi nälkäiselle." Kristillisen paaston idea ei ole oman terveyden ja kauneuden hoito (vaikka nekin voi saada bonuksena). Se, minkä pidätän itseltäni paastotessani, annan tarvitsevalle lähimmäiselleni. Jos säästän sen vain omaa myöhempää käyttöäni varten, paastoni ei ole minkään arvoinen, vaan pikemminkin syntiä, opetti Gregorius Suuri.

"Avaat kotisi kodittomalle." Heprealainen teksti sanoo vain "tarjoat kodin", mutta Septuaginta tuo asian enemmän iholle: "kutsut kodittoman kotiisi." Miten tarpeellinen muistutus juuri nyt, kun ovet sulkeutuvat ja muureja rakennetaan suojaksi niiltä, jotka etsivät parempaa elämää!

"Vaatetat alastoman" on sinänsä helposti ymmärrettävä ohje. Sen voi kyllä halutessaan hengellistää niin, että se ohjaa minua suhtautumisessani toisen virheisiin ja epäonnistumisiin. En levittele pahoja puheita netissä, vaan verhoan toisen rakkauteeni ja puhun hänestä hyvää. 

"Et karttele apua tarvitsevaa veljeäsi." Paljastava lause! En suinkaan kieltäydy antamasta apuani, mutta pyrin olemaan kohtaamatta köyhiä ja kipeitä ihmisiä, jos vain mahdollista. Lause kääntyy myös näin: "Älä käännä selkääsi sille, joka on omaa lihaasi." Näin luettuna sen voi tietysti ymmärtää niin, että erityisesti omista perheenjäsenistä täytyy pitää huoli. Kysymys kuuluu: ketkä ovat "omaa lihaani"? Kuka on veljeni? Raamatun vastaus on epäilemättä: jokainen ihminen.

Tämä viimeksi mainittu on tärkeä huomio, sillä hiljattain merkittävät poliitikotkin esittäneet, että kristillinen rakkauden järjestys on se, että ensin pitää huolehtia omasta perheestä, sitten omasta maasta, ja vasta sen jälkeen muusta maailmasta. Ei se näin mene. Tottakai omista perheenjäsenistä pitää huolehtia, mutta rakkautemme pitäisi avartua niin, että me ymmärrämme, että kaikki ihmiset kaikkialla maailmassa rakastavat lähimpiään ja haluavat olla rakastettuja. Kenellekään ei pidä kääntää selkää. Eikä pidä mennä sen taakse, ettei kukaan voi auttaa kaikkia. Sillä jokainen voi auttaa jotakuta.