Tit. 2:11-14 (jouluyö, 2.lk)

 Caesarius Arleslainen (470-542) kehottaa joulusaarnassaan kristittyjä valmistamaan Vapahtajalle sijan täynnä kärsivällisyyden hyveitä, seimen josta tulee hyvän elämän kukkasten tuoksua. 

"Ottakaamme pieni Herra sydämeemme: kasvakoon hän siellä, vahvistukoon uskon kautta ja varttukoon nuorukaiseksi elämämme askelissa ja harjoittakoon meissä voimaansa, josta evankeliumissa kerrotaan."

 Vapahtaja löytää meissä sokean, jolle hän voi antaa näön ja ramman, jonka hän saa kävelemään. Hän voi herättää kuolleita, kun hän saa syntiin langenneen katumaan tekojaan. Jopa hautaan lasketun hän voi kutsua elämään, kun hän saattaa parannukseen sellaisen, joka tekee syntiä pinttyneen tottumuksen voimasta. Jos tunnemme olevamme paatuneita synnintekijöitä, ei pidä viivytellä Herran luokse tulemista, sillä hän on tullut herättämään kuolleita, jos he vain haluavat tulla.

 "Ei Herra halunnut tuottaa syntymällään kuolemaa ihmissuvulle, vaan hän tuli ihmiseksi, ettei hänen luomansa ihminen hukkuisi."

Siksi hän ei ainoastaan syntynyt, vaan myös kantoi rangaistuksemme ristillään ja laskeutui helvetin syvyyksiin asti, voittaakseen paholaisen riistämät ihmiset omikseen ja lahjoittaakseen heille ikuisen elämän. 

Kun Caesarius oli päässyt tähän asti, hän huomasi, että hän oli eksynyt kauas joulun tapahtumista. Hän kuitenkin puolustautui sanoen, että Herran syntymää ei voi julistaa ilman hänen kärsimystään, eikä hänen kärsimystään ilman hänen kunniallista syntymäänsä. 

"Kristus syntyi kärsiäkseen. Hän kärsi kuollakseen. Hän kuoli laskeutuakseen helvettiin. Hän laskeutui sinne pelastaakseen kuolleet. Vaikka hän Jumalana ei voinut kärsiä, hän yhdisti ihmisluonnon omaan jumaluuteensa ja alensi itsensä niin että (vaikka hän oli Jumala) hän syntyi ihmiseksi ja ihmisenä hän nousi jälleen Jumalan luokse kuoleman voittajana."

Niinpä Caesarius sanoo, että tie tuli vaeltajan luokse, tuomari tuli syyllisen luokse, lääkäri sairaan luokse ja elämä kuolleen luokse. Tämä on täysin ansiotonta lahjaa. Mutta mitä se merkitsee meille nyt? Sitä, että hän on puhdistanut meidät "omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää." Meistä on maksettu kallis hinta, meidän on ymmärrettävä oma arvomme! 

[Caesarius Arleslainen, saarna n:o 190]

Ilm. 3:20–22 (1. Advemtti, 3.vsk 2.lk)

 

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Millainen on kolkutus, joka kuuluu sydämemme ovelta? Onko Jeesus kuin Iso Paha Susi, joka jyskyttää ovella uhaten puhkua ja puhaltaa sen nurin, jollemme avaa suosiolla? Vai onko hän syyttävän omantunnon kolkutus, joka saa meidät tuntemaan itsemme huonoksi elämämme parhainakin hetkina? En usko. Mielestäni Ilmestyskirjassa kuvattu kolkutus on sama, jonka Laulujen laulu kuvaa näin:

"Avaa ovesi, rakkaani, kalleimpani, pieni kyyhkyni, kaikkeni! Tukkani on kasteesta märkä, yön pisarat noruvat hiuksillani." (Laul. 5:2)

Jeesuksen kolkutus on hyvin hiljainen. Sen paljastavat sanat "jos joku kuulee." Arjen kiireessä ja pauhussa tuo hiljainen, rakastava kolkutus sydämemme ovella jää huomaamatta. Täytyy olla vaiti, hiljentyä kuuntelemaan, että sen voi kuulla. Hän odottaa, että ovi avataan sisältäpäin.

Mitä asiaa Jeesuksella on, jos päästän hänet sisään? Nuhteleeko hän minua synneistäni, julistaako minulle uskontoa? Hän sanoo, että me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Se on läheinen ystävyyden osoitus. Aterioimisesta syntisten kanssa häntä moitittiin jo maallisen vaelluksensa aikana. Hän oli perso hyvälle ruoalle ja huonolle seuralle.

Ilmestyskirja on maltillisempi kuin Laulujen laulu. Jälkimmäisessä hän pyrkii nimittäin kanssamme petiin.

Tuomiosunnuntai, yleistä

Me emme tiedä, milloin maailma ja ihmiskunta saavuttavat täyttymyksensä, emmekä tunne tapaa, jolla maailmankaikkeus tulee muuttumaan.
Tämän maailman muoto, joka on synnin turmelema, tosin katoaa, mutta
meille on opetettu, että Jumala valmistaa uuden asumuksen ja uuden maan,
jossa vanhurskaus asuu ja jonka autuus tulee täyttämään ja ylittämään kaiken rauhan kaipuun, mikä koskaan on ihmisten sydämiin noussut. Siitä huolimatta ei uuden maan odotus saa heikentää vaan pikemminkin sen tulee kannustaa huolehtimista tästä maasta, sillä uuden ihmissuvun alku, jossa jo hiukan näkyy tuleva maailma, on siinä kasvamassa. Vaikkakin maallinen kehitys on pidettävä tarkoin erillään Kristuksen valtakunnan kasvusta, niin sillä on kuitenkin suuri merkitys Jumalan valtakunnalle, sikäli kuin se voi auttaa järjestämään paremmin ihmisten yhteiskuntaa. Sitten kun olemme Herran käskystä ja hänen hengessään levittäneet kaikkialle maailmaan ihmisarvoa, veljellistä yhteisyyttä ja vapautta, näitä luontomme ja pyrkimystemme hyviä aikaansaannoksia, me löydämme ne uudelleen kaikista tahroista puhdistettuina, valaistuina ja kirkastettuina, kun Kristus luovuttaa Isälle ’iankaikkisen ja kaiken käsittävän valtakunnan’.
Silloin, ikuisessa elämässä ”Jumala on oleva kaikkena kaikessa” (1 Kor.
15:28)
[Gaudium et spes, Vatikaanin 2. Kirkolliskokouksen pastoraalikonstituutio ]

Matt 25:1-13 (Valv. 1.vsk ev)

Augustinus selittää viittä viisasta ja tyhmää neitsyttä (nyk. "morsiusneitoja") siten, että luku viisi liittyy ihmisen aisteihin. "Sitä joka pidättäytyy laittomasta katsomisesta, kuulemisesta, haistamisesta, maistamisesta ja tuntemisesta, kutsutaan tahrattomuutensa vuoksi neitsyeksi."
Näitä neitsyitä ovat kaikki kymmenen, siis ilmeisestikin Kristuksen seuraajia, kristittyjä. Mutta vain viisailla on öljyä mukanaan. Öljyn teologisen merkityksen Augustinuus tulkitsee sen kemiallisten ominaisuuksien avulla: on kyse rakkaudesta, joka on muita hyveitä korkeampi, aivan niin kuin öljy joka nousee seoksessa aina ylimmäiseksi. Tyhmätkin osaavat noudattaa pidättyväisyyttä, mutta vain viisaat todella tekevät hyviä tekoja. Ovathan hyvät tekomme Vuorisaarnan sanojen mukaisesti tarkoitetut valaisemaan tätä pimeää maailmaa.
Merkittävä ja lohduttava yksityiskohta on se, että kaikki neitsyet nukahtavat, niin viisaat kuin tyhmätkin. Henkilökohtainen kyky valvoa ei ole se, jonka varassa selviää. Voin laittaa lamppuni kuntoon, mutta öljyä siihen en voi luoda. Augustinus opettaakin, että jos sydämessäni ei ole tietoisuutta Jumalan armon mittaamattomasta runsaudesta, öljyni loppuu ehtimiseen, enkä jaksa valvoa.
Miksi viisaat neitsyet eivät voi antaa öljyä noille toisille? Stanley Hauerwas selittää sitä niin, että lopputuloksena olisi ollut se, ettei kukaan olisi voinut näyttää valoa. Kaikki olisivat kyllä saaneet yhtä paljon, mutta lopulta kaikki olisivat olleet pimeässä.

Joh. 3:30 (3.adv. 3.vsk. ev)

 Hänen on tultava suuremmaksi, mutta minun pienemmäksi

Hengellistä kasvua on mahdollista kuvata näin:

Kuvittele seisovasi huoneessa silmät suljettuina. Avaat silmäsi, ja näet edessäsi kauniin taideteoksen. Näky saa sinut niin lumoihinsa, ettet saa silmiäsi siitä irti. Unohdat kaiken muun. Ajattelet, että olet ollut todella sokea, kun et ole sitä nähnyt. Todellinen elämäsi tuntuu alkavan vasta nyt.

Haluat kertoa muillekin, miten olet löytänyt ja nähnyt tämän kauneuden. Haluat painaa siitä jokaisen yksityiskohdan mieleesi. Se antaa työllesi ja elämällesi syvän tarkoituksen ja sisällön.

Joskus ajaudut kauemmas seinästä, etäämmälle tuosta kauniista taideteoksesta, vaikka et tahtoisi. Sinua ahdistaa se, että monet eivät ole siitä tietoisia ja suhtautuvat siihen vähättelevästi. Myös se, että tunnet olevasi siitä kaukana, vaivaa sinua. Ahdistuksesi keskellä huomaat kuitenkin, että tuo taideteos on suurempi kuin aluksi luulit. Itse asiassa koko seinä on valtava, kaunis taideteos. Vasta nyt, kun jouduit kauemmas, näet sen kokonaan.

Kun uskallat katsoa sivuillesi, ja jopa taaksesi, huomaat yllätykseksesi, että koko valtava huone, jossa olet, on samaa taideteosta. Yhtäkkiä ymmärrät, ettet ole käsittänyt siitä yhtään mitään ja miten pieni sinä olet sen rinnalla. Kuitenkin tunnet olevasi osa sitä, ja se täyttää sinut ilolla.