Room. 7:14–25 (12. su helluntaista 2.vsk 2.lk)

"En tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan...tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen." Sivuutan eksegeettisen keskustelun siitä, tarkoittaako Paavali tässä ihmisiä ennen Kristuksen tulemista vai kristityn ihmisen sisäistä kamppailua. Keskityn siihen, että tämän tekstin voi nähdä joko masentavana tai vapauttavana. 

Jos ihminen pyrkii hyvään ja haluaa ajatella, että muutos parempaan on mahdollinen, Paavalin sanat vaikuttavat latistavilta. Tottakai kaikki inhimillinen on epätäydellistä, ja parhaimpiinkin pyrkimyksiimme tahtoo sekoittua sokeutta ja itsekkyyttä. Eikö silti ole kohtuutonta väittää, että "minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ei ole mitään hyvää"? Jos meidät kristityt on opetettu ajattelemaan näin itsestämme, onko mikään ihme, että Kristuksen seuraamisemme on niin surkeaa: kilvoittelumme epäonnistuminen on jo ennalta määrättyä! Olen törmännyt ihmisiin, jotka todella menevät näiden sanojen taakse puolustellessaan jatkuvia laiminlyöntejään. Eikö ihminen saisi - tai eikö hänen pitäisi - uskoa itsestään edes kohtuullisesti jotain hyvää? Tähän voinee vastata, että tämä ei ole onneksi ainut Raamatun teksti. Paavalilta voi lukea vaikkapa filippiläiskirjeen sanat: Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." (Fil. 4:8)

Mutta ajattelepa niin, että olet toistuvasti joutunut kasvokkain oman sydämesi pimeyden kanssa. Olet todella yrittänyt elää kristityn elämää, rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Uskovaisuutesi on murentunut palasiksi ja itsekunnioituksesi romahtanut. Mietit oikeasti, onko sinussa mitään hyvää. Eivätkö silloin seuraavat sanat kuulosta vapauttavilta: "Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia"? Jumalan laki, Jumalan sana - siis Jumala itse - on minun sisimmässäni kaikesta huolimatta! Paavali jopa sanoo, että "sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain". Usko ja rakkaus Jumalaan on minussa syvemmällä kuin synti, niin lujassa otteessa kuin se minua pitääkin. Minua voidaan sanoa jopa synnin vangiksi, mutta se mitä minä todella olen - se kuuluu yksin Jumalalle!

Room.11:17-24 (11.su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Ei sillä oikeastaan ole väliä, turvautuuko siihen, että kuuluu tiettyyn kansaan (Israel, isänmaa), edustaa tiettyä uskontoa (kirkko tai islam), tai siihen että on moraalinen ihminen (humanismi) tai että on henkilökohtaisessa uskossa (herätyskristillisyys). Kaikissa tapauksissa ihmiset kuvittelevat olevansa oksia, jotka kannattavat juurta. Ikään kuin he olisivat jotenkin ansainneet olemassaolonsa.
Katekismuksessaan Luther sanoo, kuinka Jumala "on luonut minut ja koko luomakunnan...yksinomaan jumalallisesta ja isällisestä hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse tai ole sen arvoinen." Ajatus on älytön: kuinka kukaan voisi ansaita olla olemassa? (Yhteiskunta joka edes alkaa pohtia tätä, on pelottava). Mutta miksi sitten toistuvasti kuvittelemme voivamme ansaita - uskonnolla, älyllä, pyrkimyksellä tai edes periksi antamisellamme - ikuisen elämän, kun tämäkin elämä on täysin lahjaa.
Kuva jalosta oliivipuusta kätkee koko ihmiskunnan. Ratkaiseva sana ei sittenkään ole "usko" vaikka se mainitaan perikoopissa useaan otteeseen, vaan "Jumalan hyvyys",jossa usko riippuu. Me kaikki kuulumme yhteen. Menetetyt tapaukset eivät ole Jumalalle lopullisesti menetettyjä.

Matt 25: 14-30 (10. su helluntaista, 2.vsk ev)

 Richard Rohr tulkitsee tämän vertauksen Luukkaan (19:11-27) tallentamassa muodossa. Siinä missä Matteuksen versio on usein muutettu kapitalismin kristilliseksi puolustukseksi, Luukkaan versio ei siihen taivu.

Siinä nimittäin "mies lähti kaukaiseen maahan saadakseen siellä nimityksen kuninkaaksi." Kuulijat tiesivät varsin hyvin kenestä oli kysymys: Arkelaoksesta, Herodeksen pojasta. Hän oli lähtenyt Roomaan kolmeksi vuodeksi tultuaan kuninkaaksi. Tuo mies kutsuu palvelijansa ja antaa heille jokaiselle sadan denaarin arvoisen kultarahan. Eli ennen Roomaan menoaan Arkelaos nimitti varakuninkaat, joiden hän oletti kantavan samat epäreilut verot kuten hän oli tehnyt. Edelleen maan asukkaiden valtuuskunnan todellakin kerrotaan vieneen Arkelaokselle Roomaan viestin: "Älä tule takaisin. Pysy siellä missä olet." Aivan kuten Jeesus kertoi tästä miehestä. 

Näin ymmärrettynä Jeesus ei puhunut minkäänlaisesta Jumalan tai Jumalan lahjojen torjunnasta, vaan maanläheisistä politiikan ja sorron kysymyksistä. Kun kuningas sitten palaa, hän palkitsee ne, jotka ovat pistäneet haisemaan, antaa heille hallittavaksi alueita heidän tuottamansa voiton mukaisesti. Jeesus sanoo Rohrin mukaan tässä opetuslapsilleen: "Jos pelaatte heidän kanssaan samoja pelejä, he palkitsevat teidät siitä hyvästä. Maailma pitää huolen omistaan."

Viimeiseksi kuninkaan eteen tuleva palvelija on tämän luennan mukaan tarinan sankari! "Herra, tässä on antamasi kultaraha. Olen säilyttänyt sitä liinaan käärittynä. Minä pelkäsin sinua, koska olet armoton mies. Sinä otat, mitä et ole talteen pannut." Tämä on se tuomio, jonka Jeesus haluaa antaa maailmalle! Kolmas mies on valmis kantamaan vakaumuksensa seuraukset. Häntä voisi kutsua kansalaistottelemattomaksi.

"Kuningas sanoi vieressään seisovalle miehelle: 'Ottakaa häneltä raha pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen kultarahaa.'" Jeesus antaa äänen myös niille, jotka kauhistelevat tätä maailman menoa: "Herra, hänellä on jo kymmenen kultarahaa! Miksi rikkaiden täytyy rikastua ja köyhien köyhtyä?" Tuo kuningas ei ole kuva Jumalasta, vaan päinvastoin tämän maailman ruhtinaista. Vertauksen väkivaltainen ja kostonhimoinen lopetuskin voisi jo antaa ymmärtää, että älä nyt Jumalaa tällaiseksi luule.

(Richard Rohr: Yksinkertaisuus. Irti päästämisen taito. Viisas Elämä 2014, 208-211)

2. Moos.3: 9-15 (Kirkastussunn. 2.vsk 1.lk)

Elämänsä loppupuolella sosiologian professori Antti Eskola omistautui uskonnon pohtimiselle. Jumalan sanat Moosekselle "Minä olen se joka olen" sai hänet pohtimaan näin:

Minulle tämä on yksi Raamatun ydinkertomuksista. Sitä voi tulkita eri tavoin, mutta omassa etsinnässäni seuraan yksinkertaista sosiaalipsykologista tulkintaa. Sen mukaan ihmisten maailmassa nimeä tarvitaan, jotta voisimme erottaa yhden henkilön toisesta sekä tarvittaessa kutsua häntä tällä erityisellä nimellä.
Jumalaa ei tarvitse erottaa muista jumalista, koska sellaisia ei yksijumalaisessa uskonmaailmassa ole. Hän ei myöskään tarvitse nimeä, jotta voisimme kutsua häntä, sillä hän on läsnä kutsumattakin. Nämä tiedot Jumala välittää Moosekselle. Kun ahdistuksissani luen vastauksen, se lohduttaa minua Jumalan vakuutuksena ja lupauksena: "Minä olen se, joka olen sinun kanssasi, olen läsnä nytkin ja olen aina oleva." Vahvistusta ja vertaistukea saan Paavali-nimiseltä kanssakulkijalta, jonka kuulen sanovan: Usko pois, Jumala ei todellakaan ole kaukana meistä, "hänessä me elämme, liikumme ja olemme".

Kirkon opit ovat tämän rinnalla toisarvoisia. Niistä voi riidellä, Paavalinkin kanssa, niin kuin kristillisten kirkkojen piirissä on aina tehty, mutta ei Jumalaa sillä opi tuntemaan, että opettelee ulkoa kirkon hyväksymiä sanallisia litanioita. Jumalan henkilökohtainen tunteminen kasvaa jos on kasvaakseen arkielämän kokemuksissa. Parhaiten koemme tämän kasvun hetkittäin vahvistuvana uskona ja ymmärryksenä, että Jumala on läsnä aina, samana ja siinä mielessä turvallisena. Uskosta erillään, emotionaalisesti, Jumalan läsnäolo voi ilmetä meidän omasta elämäntilanteestamme riippuvana tuntemuksena Jumalasta milloin lempeänä, milloin ankarana, milloin hyväksyvänä ja milloin hylkäävänä. Ajattelen, että vaihteleva kokemus Jumalasta on psykologiaa, Jumalan läsnäolon kokemus jotain sen ylittävää.

On tilanteita, joissa Jumalan läsnäolo tuntuu kirkkaimmin poissaolona: Jumala "loistaa poissaolollaan", kuten sanotaan. Erityisen dramaattisen muodon tämä saa Matteuksen kertomuksessa Jeesuksen kuolemasta. Siinä ristille naulittu Jeesus huutaa tuskissaan "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Juuri psykologinen hylätyksi tulemisen tunne eli Jumalan koettu poissaolo tuo uskon Jumalan todelliseen olemassaoloon esiin niin vahvasti.
(Vaikka en niin kuin kirkko opettaa, 2013, 113-115)

Luuk. 6:27-31 (7. su helluntaista, 3.vsk ev)

KULTAINEN SÄÄNTÖ ERI USKONNOISSA

Juutalaisuus
Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (3. Moos. 19:18)

Islam
Kukaan teistä ei ole uskova, ennen kuin hän rakastaa lähimmäistään yhtä paljon kuin itseään. (An-Nanawin 40. hadith, 13)

Konfutselaisuus
Tsekung kysyi: "Onko olemassa yhtä sanaa, jonka voisin ottaa elämänohjeekseni?"
Kungfutse vastasi: "Sana on SHU, vastavuoroisuus: Älä tee toisille sitä, mitä et tahtoisi heidän tekevän itsellesi." (Keskustelut 15,23)

Buddhalaisuus
Älä loukkaa toisia sillä, mikä tuottaa tuskaa itsellesi. (Udana 5,18)

Baha'ilaisuus
Älkää toivoko kenellekään asioita, joita ette toivoisi itsellenne. (Poimintoja Baha'u'llahin kirjoituksista 66)

Hindulaisuus
Älä koskaan tee toisille sitä, mikä kiduttaisi itseäsi. (Pachatantra 3, 104)

Sikhiliäisyys
Kohtele toisia niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan (Adi Granth)

Taolaisuus
Pidä lähimmäisesi saavutusta omana saavutuksenasi ja hänen tappiotaan omana tappionasi. (T'ai Shang Kan Ying P'ien)

Zarathustralaisuus
Vain se ihminen on hyvä, joka ei tee toiselle sitä, mikä ei ole hänelle itselleen hyväksi (Dadistan - i - Dinik)