Tähti loistaa (Loppiainen)

 Astukaamme eteenpäin elämän seikkailumatkalla kohti Jumalaa! Juostaan! Unohdetaan kaikki, mikä on jäänyt taa! Tulevaisuus on meidän edessämme. Kaikki elämän mahdollisuudet ovat yhä avoinna, sillä me voimme edelleen löytää Jumalan, löytää enemmän. Sille, joka rientää kohtaamaan Jumalan, merkityksettömyys on mennyttä: Jumalan pieninkin todellisuus on suurempi kuin rohkeimmat kuvitelmamme. Jumala on ikuinen nuoruus, eikä hänen maassaan vallitse luovuttaminen. 

Me kuljemme erämaassa. Sydän, älä säikähdä nähdessäsi ihmisiä, jotka painuvat kumaraan pelkojensa alla ja kulkevat eteenpäin nähtävästi vailla päämäärää. Älä vaivu epätoivoon. Tähti on olemassa ja se loistaa. Pyhät kirjoitukset kertovat, mistä Pelastajan voi löytää. Palava levottomuus ajaa meitä eteenpäin. Puhu itsellesi: eikö tähti loista hiljaa sydämesi taivaalla? Se on ehkä pieni, se on ehkä kaukana - mutta se on olemassa! Ja se näyttää pieneltä vain siksi, että sinulla on vielä matkaa edessäsi. Se on kaukana, koska sinut on katsottu arvolliseksi tähän äärettömän pitkään matkaan. Mutta tähti on olemassa! Myös sisäisen ihmisesi kaipaus vapauteen, hyvyyteen ja onneen, jopa heikkoutesi ja syntisyytesi katuminen - nämäkin ovat tähtiä! Miksi siis itse työnnät pilviä tähtesi eteen (pahantuulisuuden, pettymyksen, katkeruuden, kieltämisen, ironisuuden tai luovuttamisen pilviä), vain siksi että sinun unelmasi tai kuvitelmasi eivät ole toteutuneet?

(Karl Rahner: Prayers and Meditations. Ed. J. Griffiths)

Room. 4:1-8 (4. sunn. helluntaista 2.vsk 2.lk)

Kristus on läsnä myös siinä uskossa, jossa häntä ei mainita nimeltä

 Württembergin reformaattori Johannes Brenz (1499-1570) kiinnitti Roomalaiskirjeen luennossaan 1538 huomiota siihen, että kun Raamattu kertoo, että Abraham uskoi Jumalan lupaukseen ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi, siinä ei mainita Kristusta nimeltä. Onko siis olemassa vanhurskautta ilman Kristusta? Ei tietenkään, sanoi Brenz. Ilman Kristusta et löydä vanhurskauden häivääkään, et pienintä kipinää. "On huomattava, että aina kun puhutaan todellisesta uskonvanhurkaudesta tai Jumalan armosta tai laupeudesta, vaikka Kristuksen nimeä ei ääneen mainittaisikaan, Pyhä Henki tarkoittaa siinä aina Kristusta. Jumalalla ei ole armoa eikä laupeutta muuten kuin Kristuksessa ja Kristuksen tähden." 

Kun esimerkiksi Daavid rukoilee: "Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi"(Ps. 51:3), siinä ei tosiaankaan mainita Kristusta nimeltä. [Me tiedämme, ettei voisi mainitakaan, mutta 1500-luvun eksegetiikka ei ollut yhtä historiatietoista]. Mutta koska Jumala ei ole armollinen muuten kuin Kristuksessa, Pyhä Henki sisällyttää tähän Kristuksen. Samoin kun Daniel rukoilee: "Sammukoon sinun vihasi ja suuttumuksesi Jerusalemia, omaa kaupunkiasi ja pyhää vuortasi kohtaan!" (Dan. 9:19), Kristusta ei mainita, mutta koska Jumalan viha ei väisty yltämme muutoin kuin Kristuksen tähden, Pyhä Henki tarkoittaa tässä Kristusta. Ja kun publikaani rukoilee: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" ja lähtee kotiinsa vanhurskaana (Lk. 18:13-14), ei siinäkään mainita, että hän olisi uskonut Jeesukseen Kristukseen. Mutta on selvää, että Kristus on rukouksessa mukana, koska hänen ulkopuolellaan ei ole vanhurskautta. Keskellä reformaation polemiikkia Brenz myöntää, että paavillisen pimeydenkin aikana ne, jotka todellisessa uskossa rukoilivat Jumalaa, pelastuivat, vaikka eivät kyenneetkään ilmaisemaan uskoaan sillä kirkkaalla tavalla, joka nyt on tullut julki. 

Abrahamille luvattu jälkeläisten paljous tarkoittaa siis itse asiassa sitä, että Jumala on hänelle armollinen Kristuksen tähden. Erikoinen luenta nykyaikaisen eksegeesin valossa. Mutta samalla ajatuksessa on huikeaa avarakatseisuutta. On lupa ajatella, etta Kristus on läsnä myös siinä rukouksessa, jossa häntä ei nimeltä mainita! Ihminen voi rukoilla Kristusta salassa, tietämättä sitä itsekään. 

Johannes Kastajan päivä

Joskus ennen vanhaan juhannuskirkkoon oli saatu saarnaajaksi oikein teologian tohtori. Hän selvitti seikkaperäisesti sitä, miten poikkeuksellinen hahmo Johannes Kastaja oli. "Itse asiassa hän ei kuulu Uuteen testamenttiin", päätteli saarnaaja. Puolen tunnin kuluttua hän totesi, ettei Johannes Kastaja oikeastaan kuulu myöskään Vanhaan testamenttiin. Niinpä tohtori teki retorisen kysymyksen: "Mihin me siis hänet sijoitamme?" Eräs isäntä nousi kirkonpenkistä ja tokaisi: "Sijoita hänet vaikka tähän. Minä menen antamaan hevoselle heiniä."

Mitä tahansa Jeesuksesta ajatellaankin, hänen liittymisensä Johannes Kastajan profeetalliseen kastajaliikkeeseen on historiallinen tosiasia. Se, että Jeesus otti kasteen Johannekselta, oli ensimmäisille kristityille vaikeakin asia. Jotkut tutkijat ajattelevat, että kristityt muokkasivat Johanneksen ja Jeesuksen suhdetta jälkimmäisen eduksi: Matteuksen evankeliumissa Johannes vastustelee kastetta, Nasarealaisevankeliumissa Jeesus itse torjuu ensin kasteen ja Ebionilaisevankeliumissa Johannes polvistuu saadakseen kasteen Jeesukselta. Miksi Jeesus, synnitön, tarvitsi kastetta? Johanneksen evankeliumissa ne ovatkin "maailman synnit" jotka hän kantaa kasteelle.

Johanneksen toiminta erottuu sekä Qumranin yhteisöstä (jonka edustajana häntä on joskus pidetty) että Jeesuksesta. Qumranin yhteisön  kaste(et) oli tarkoitettu suljetulle seurakunnalle. Johannes sen sijaan kutsui kasteelle kaikkia, niitäkin jotka pitivät itseään "Abrahamin lapsina." Jeesus ei nähtävästi kastanut juuri ketään. Hieman kärjistetysti voi sanoa, että Johanneksen julistus oli tuomion, Jeesuksen ilon sävyttämä.

Aikalaistodistuksen (Josefus) mukaan Johannes oli vähintään yhtä tunnettu hahmo maailmalla kuin Jeesus. Eläessään hän oli varmasti suurempikin. Antaahan Jeesus hänelle tunnustuksen, että hän on suurin naisesta syntyneiden joukossa, ja Apostolien teoissa kerrotaan Efesoksessa asti kokoontuneesta johanneslaisesta porukasta.

Johannes kuului (niin kuin Luukas kertoo) pappissukuun. Hänen elämänsä, joka sisälsi heinäsirkkojen syöntiä ja elämää hippinä erämaassa, oli kuitenkin julkista sanoutumista irti papillisuudesta. Ehkä se oli hänen kansansuosionsa salaisuus. "Sua ei kyllä uskois papiksi."

Juhannuspäivä

Johannes Kastaja oli "huutavan ääni erämaassa." Häneen samastuvat sananjulistajat vaipuvat helposti pahantuulisuuteen sättien maailman pahuutta, kirkon sokeutta ja pappien huonoa elämää. Kuitenkin on hyvä muistaa vaikkapa seuraava Confessio Helvetica posteriorin kappale, jossa kerrotaan, että joskus kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon. Jumalalla on keinonsa, eivätkä ne ole välttämättä samat kuin meidän. Siteeraan tätä Heinrich Bullingerin laatimaa, vuonna 1566 julkaistua opillista dokumenttia siksikin mielelläni, koska se edustaa sinänsä tosikkomaisena pidettyä reformoitua teologiaa.

"Joskus käy niin, että Jumala vanhurskaassa tuomiossaan sallii sanansa totuuden, katolisen uskon ja oikean jumalanpalveluksen niin hämärtyä ja tulla laiminlyödyksi, että kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon niin,ettei sitä enää ole olemassa. Näin näemme käyneen Elian aikana ja muulloinkin. Samaan aikaan Jumalalla on tässä maailmassa ja sen pimeydessä todelliset palvojansa, eikä heitä ole vähän, vaan seitsemäntuhatta ja enemmänkin (1. Kun. 19:18, Ilm. 7:4,9) Apostoli huudahtaa: "Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat:'Herra tuntee omansa'" jne (2.Tim. 2:19) Sen tähden kirkkoa voi kutsua näkymättömäksi - ei niin, että ne ihmiset joista kirkko koostuu olusivat näkymättömiä, vaan koska kirkko on meidän silmiltämme piilossa ja vain Jumalan tuntema, se usein pakenee ihmisten arviointikykyä." (17.15)

Matt. 13: 44-46 (2 su helluntaista. 2 vsk ev, v)

AARRE JA HELMI

John Dominic Crossan ajattelee, että vertaus oli alun perin tällaisessa muodossa:
Jumalan valtakunta on tällainen: Mies löysi aarteen jonkun toisen pellosta, peitti sen, myi kaiken ja osti sen pellon. (Mutta miten valtakunta on sellainen?)

Crossan kiinnittää huomion vertauksen eettiseen ristiriitaan. Jos löytäjä saa pitää, miksi hän osti pellon? Jos se kuuluu omistajalle, miksei siitä kerrottu hänelle? Tuomaan evankeliumi kertoo aarteesta niin, että ei sen koommin pellon omistaja kuin hänen poikansakaan tiedä pellossa olevasta aarteesta. Vasta kun poika myy pellon, ostaja löytää aarteen alkaessaan kyntää sitä (Tuom. ev. log. 109).

Helmi-vertaus korostaa toiminnan irrationaalisuutta: miten ihmeessä helmikauppiaan kannattaisi myydä pois kaikki (muut helmet) hankkiakseen yhden - vaikka kuinka arvokkaan? Crossan kysyy, onko tässä tarkoitus ylistää valtakuntaan tarttumisen rohkeutta vai osoittaa sen mahdottomuutta? Tuom ev. 8 kertoo aarre ja helmi-vertauksen hengessä kalastajasta, joka heittää muut kalat pois ja pitää vain suurimman.

Entä jos Jumala onkin se mies joka ostaa pellon ja helmen? Jos sinä oletkin se helmi, jonka vuoksi hän antaa kaiken ja tyhjentää itsensä! Silloin pellon epäselvät omistussuhteet tulevat ymmärrettäviksi. Saatana pitää sinua kuin omanaan, vaikka hänellä ei ole sellaista oikeutta.