Luuk. 17:33 (paastonaika)

Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen. 

Nämä Jeesuksen sanat voi tulkita niinkin, että ne kertovat flow-kokemuksesta, jossa ihminen unohtaa itsensä. Asian on tehnyt tunnetuksi unkarilaissyntyinen amerikkalaispsykologi Mihaly Csikszentmihalyi (1930-2021).

Näyttää siltä, että ihminen voi kokea syvää iloa voidessaan unohtaa itsensä kokonaan. Kun emme askaroi oman itsemme parissa, meillä on mahdollisuus laajentaa käsitystämme siitä, keitä olemme. Kun tietoisuus itsestä katoaa, se voi johtaa transsendenssiin, tunteeseen, että olemuksemme rajat laajenevat. Shakinpelaajaat, kirurgit tai balettitanssijat voivat kertoa, kuinka tuntuu, että koko tiimi tai pelaajat sulautuvat yhteen. 

Tällaiset kertomukset eivät Csikszentmihalyin mielestä ole vain runollisia kielikuvia. Kun ihminen käyttää kaiken psyykkisen energiansa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen, pelin tai musiikkikappaleen kanssa, hänestä todella tulee osa toimintajärjestelmää, joka on suurempi kuin hän itsessään on aikaisemmin ollut.

Tällaista itsen kasvua tapahtuu vain, jos vuorovaikutus synnyttää iloa, siis jos se tarjoaa mahdollisuuksia toimintaan ja vaatii jatkuvaa taitojen harjoittamista. Fundamentalismi ja ääriliikkeet tarjoavat myös transsendenssia, jonka useat ihmiset ottavat mielihyvin vastaan. Tällöin ihminen ei kuitenkaan ole todellisessa vuorovaikutuksessa uskomusjärjestelmän kanssa, vaan luovuttaa psyykkisen energiansa sen valtaan.

Flow- kokemuksessa tapahtuva itsen katoaminen ja sen ilmestyminen entistä vahvempana flow'n jälkeen muodostavat erittäin tärkeän ja näennäisesti paradoksaalisen tapahtumakokonaisuuden. Joskus näyttää melkein siltä, että tietoisuuden itsestä täytyy kadota, jotta ihmiselle voisi rakentua voimakkaampi käsitys itsestään. Syy tähän on melko selvä. Flow- tilassa ihminen tahtoo tehdä parhaansa ja hänen täytyy jatkuvasti parantaa taitojaan. Sillä hetkellä hänen ei ole mahdollista miettiä, mitä se merkitsee itsen kannalta: jos hän tulisi tietoiseksi itsestään, kokemus ei olisi ollut kovin syvä. Mutta jälkeen päin, kun toiminta on ohi ja tietoisuus itsestä voi palata, se itse, jonka yksilö kohtaa, ei ole enää sama kuin ennen flow-kokemusta: uusien taitojen ja tuoreiden saavutusten tähden se on entistä rikkaampi. (Csikszentmihalyi: Flow, s.103-105)

1.Kor. 10:12-13 (2. Paastonajan sunn. 2.vsk 2.lk)

Kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Juuri tätä ajatusta ei Raamatusta löydy. Koraanista kyllä (ks. Koraani 2:233, 65:7) Tämä kohta on lähinnä sitä. Uuden testamentin suhtautuminen vastoinkäymisten ja epäonnistumisten merkitykseen on astetta syvempi.  Yksimielisyyden Ohje viittaa tähän kohtaan sanoessaan, että "ristin kantajille ja ahdistuksiin joutuneille tämä oppi [Jumalan ennaltamääräämisestä] antaa ihanaa lohtua. Jumala on ennen aikojen alkua nähnyt hyväksi ja päättnyt olla tukenamme kaikessa hädässä, suoda meille kestävyyttä, suoda lohtua, antaa toivoa jja viedä ahdinkomme sellaiseen päätökseen, että se koituu meille pelastukseksi. Paavali puhuu tästä hyvin lohdullisesti Room. 8:28 ss. Oman aivoituksensa mukaan Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt, minkälaisen ristin ja kärsimyksen antamalla hän on tekevä itsekunkin valituistaan "Poikansa kuvan kaltaiseksi. "

Matt. 4:4 (1. paastonajan sunn, 1. vsk ev)

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä

Tämä viisaus sisältyy kaikkiin ihmiskunnan suuriin traditioihin. Aineellinen hyvinvointi ei riitä ihmiselämän sisällöksi. Eikä tässä ole kysymys hyvinvoivan länsimaisen ihmisen etuoikeutetusta pohdinnasta. Kysykää vaikka niiltä, joiden on taisteltava joka leipäpalasta: onko se ihmisen arvoista elämää?

Raamattu puhuu sanan nälästä. Se on merkityksen, tarkoituksen ja kauneuden nälkää. "Ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan", sanoi Edith Södergran. Miten matalamielistä onkaan tässä mielessä se, että lapsille ja nuorille ei pitäisi kertoa uskonnosta, jos heidän vanhempansa eivät ole uskonnollisia! Se on sama kuin että epämusikaalisten vanhempien lapsilta kiellettäisiin musiikki. 

Me tarvitsemme kipeästi merkityksen palasia, "valoja pimeyksien reunoilla", kuten Apulanta laulaa. Me tarvitsemme viestejä siitä, että elämällä on tarkoitus - että kannattaa elää! Tulkoon tuo viesti sitten tieteen, taiteen, uskonnon tai filosofian kautta. Eläminen on enemmän kuin hengissäpysymistä. "Työläiset tarvitsevat enemmän runoutta kuin leipää" (Simone Weil)

2. Piet. 1:1-11 (Tuhkakeskiviikko, 2. lk)

Syömäreillä ja juomareilla on omat kiusauksensa, jotka ovat tuskin keneltäkään salassa. Mutta niillä, jotka onnistuvat paastossaan ja noudattavat pidättyväisyyttä, on salatut ja suuremmat kiusauksensa, joista Gregorius Suuri kertoo näin:

Ellei kärsimättömyys usein riistäisi pidättyväisyyttä harjoittavilta heidän mielenrauhaansa, Pietari olisi tuskin sanonut: “Pyrkikää osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää”, ja sen jälkeen välittömästi: “itsehillinnässä kärsivällisyyttä.” Hän aavisti, että pidättyväisiltä puuttuisi kärsivällisyyttä ja neuvoi siksi näitä hankkimaan sitä. Edelleen, elleivät pidättyväiset toisinaan ajautuisi ylpeisiin ajatuksiin, Paavali olisi tuskin sanonut: “Se joka ei syö, älköön tuomitko sitä joka syö.”(Rm. 14:3) Ja kun hän toisessa yhteydessä piti tiukan puhuttelun niille, jotka kerskuivat pidättyväisyydellään, hän sanoi: “Nämä käskyt näyttävät viisailta ja nöyriltä ja ruumiin kurittamiseksi tarkoitetuilta, mutta tosiasiassa ne tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.”(Kol.2;23) Tässä on syytä huomata, miten suuri opettaja liittää yhteen uskonnollisen tunnontarkkuuden ja näennäisen nöyryyden. Kun ruumista näet kuritetaan pidättyväisyydellä enemmän kuin olisi tarpeeksi, ulospäin osoitetaan kyllä nöyryyttä, mutta sisäisesti ylpistytään jopa tästä nöyryydestä! Ja jollei pidättyväisyys saisi ihmistä helposti luulemaan itsestään liikoja, omahyväinen fariseus ei olisi lukenut ansiokseen sitä, että hän paastosi kahdesti viikossa.

Pidättyväisiä on neuvottava ajattelemaan sitä, että kun he välttävät vatsan syntejä, tästä hyveestä voi syntyä vielä pahempi pahe: kun he kurittavat ruumistaan, sielu lankeaa kärsimättömyyteen ja vaikka he ovat nujertaneet lihansa, siinä ei ole mitään hyveellistä, koska heidän sielussaan vallitsee viha. Joskus taas käy niin, että vaikka pidättyväinen hillitsee vihansa, hänet saa valtaansa vieras ilo, ja niin hän menettää pidättyväisyydestään koituvan hyödyn, koska ei varjele itseään hengellisiltä paheilta. Sen tähden profeetta sanoo: “Paastopäivinäkin te etsitte omia nautintojanne”, ja vähän myöhemmin: “Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja.”(Jes. 58:3-4) Nautinto viittaa iloon, nyrkiniskut vihaan. On turha kurittaa ruumista pidättyväisyydellä, jos sielu antaa periksi sopimattomille mielenliikkeille ja joutuu paheiden valtaan. Näitä ihmisiä on toki kehotettava pitämään kiinni pidättyväisyydestään eikä antamaan siitä periksi, mutta heidän ei pidä kuvitella sen olevan erityinen ansio salaisen Tuomarin edessä, ettei heidän sydämensä luulisi olevansa erinomainen ja siten tulisi ylpeäksi. Siksi profeetta sanookin: “Tuollaista paastoako minä teiltä odotan? Ei, vaan sitä että murrat leivän nälkäiselle ja avaat kotisi kodittomalle.” (Jes. 58:5-7) On ymmärrettävä, että ilman muiden hyveiden mukanaoloa pidättyväisyydellä ei ole suurtakaan arvoa. Siksi Joel sanoo: “Pyhittäkää paasto!”(Joel 2:15) Paaston pyhittäminen tarkoittaa Jumalan arvon mukaista pidättyväisyyden noudattamista niin, että myös muut hyveet liittyvät siihen. Pidättyväisille on siis opetettava, että silloin he tietävät noudattavansa Jumalan mielen mukaista pidättyväisyyttä, kun he antavat tarvitseville sen, minkä he itse jättävät syömättä. On syytä huolellisesti kuunnella, miten Herra moittii profeetan kautta: “Te olette paastonneet ja pitäneet valittajaisia viidennessä ja seitsemännessä kuussa jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Mutta oletteko paastonneet minun kunniakseni? Ja kun te syötte ja juotte, ettekö te syö ja juo vain omaksi nautinnoksenne?”(Sak.7:5-6) Ei Jumalalle, vaan itselleen paastoaa sellainen, joka ei anna köyhille sitä, minkä hän itseltään väliaikaisesti pidättää, vaan säästää sen pistääkseen sen myöhemmin omaan suuhunsa. 

Regula pastoralis 3.19.

Matt. 13:31-33 (Seksagesimas. 3. vsk ev)

 Olisipa minulla uskoa edes sinapinsiemenen verran. Karl Barth lohduttaa:

Usko ei ole mielipide, joka on vaihdettavissa toiseen. Usko on perimmäinen suhde. Se ei tietenkään sulje pois uskon heittelehtimistä. Mutta suhteessa kohteeseensa usko on lopullista. Joka kerran uskoo, uskoo kertakaikkiaan. Älä pelkää: pidä tätäkin kutsuna. Tottakai voit hämmentyä ja epäillä, mutta sillä, joka uskoo kerran on ikään kuin character indelebilis. Hän voi lohduttautua sillä, että hänen uskoaan pidetään yllä. Kaikkia niitä, jotka joutuvat taistelemaan epäuskonsa kanssa, tulee neuvoa siihen, ettei heidän pidä ottaa epäuskoaan kovin vakavasti. Vain usko pitää ottaa vakavasti. Jos meillä on uskoa sinapinsiemenenkään verran, se riittää siihen, että paholainen on menettänyt pelinsä.

(Dogmatics in Outline, s. 12-13)