Joh. 12:24 (Palmusunnuntai, 1. vsk ev)

Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon

Joitakin ihmisiä askarruttaa ruumiin ylösnousemus. Koska opetukseni on sitä parempi, mitä enemmän se kohtaa salaiset kysymyksenne, on syytä käsitellä hieman ylösnousemususkoa. Monet ajattelevat, niin kuin minäkin olen joskus ajatellut, kun he näkevät miten ruumis ja sen luut muuttuvat haudassa tomuksi, etteivät liha ja luut voi palata takaisin tomusta.

He järkeilevät mielessään näin: ”Milloin ihminen herää tomusta eloon? Milloin tuhkasta syntyy elämä?”

Vastaan lyhyesti, että Jumalan on helpompi palauttaa se, mikä on ollut, kuin luoda sitä, mitä ei ole ollut. Onko se ihme, että hän joka kerran loi kaiken tyhjästä, palauttaa ihmisen tomusta? Taivaan ja maan luominen siitä mikä ei ole mitään, on ihmeellisempää kuin ihmisen herättäminen maasta. Mutta kun katsomme tuhkaa ja tuskailemme, ettei se voi palata ruumiiksi, silloin yritämme mahduttaa järkeemme Jumalan valtaa ja toimintaa. Ihmiset ajattelevat mielessään näin, koska Jumalan jokapäiväiset ihmeet eivät tunnu enää miltään. 

Katso nyt, miten pieneen siemeneen kätkeytyy koko tuleva suuri puu. Mieti nyt mielessäsi mitä tahansa suurta puuta. Ajatelkaa, mistä se sai alkunsa, niin että se kasvoi täyteen mittaansa? Ymmärrätte epäilemättä, että sen alku oli pienenpieni siemen. Miettikää, missä tuossa pienessä siemenessä on puun voima, sen kaarnan karkeus, sen maku ja haju, hedelmien runsaus ja lehtien vihreys? Kun
tunnustelet siementä, ei se ole voimakas. Mistä sitten puun kestävyys on peräisin? Siemen ei ole karkea. Mistä tulee kuoren karkeus? Ei se maistu millekään – mistä hedelmien maku? Se on hajuton. Mistä on peräisin tuoksu, josta tunnemme sen hedelmät? Siinä ei ole mitään vihreää. Mistä siis tulee lehtien vihreä? Kaikki tämä on siemeneen kätkettynä, mutta ne eivät tule siitä heti ilmi. Siemenestä kasvaa juuri, juuresta verso ja versosta vihdoin hedelmä. Hedelmä puolestaan tuottaa siemenen. Voi siis sanoa,
että siemenessä piilee siemen. 

Jos Jumala saa aikaan rungon, hedelmät ja lehdet – koko suuren puun – pienestä siemenestä, ja tämä tapahtuu päivittäin, miksei hän voisi tehdä tomusta luita, hermoja, lihaa ja hiuksia? Jos ihminen epäilee ylösnousemusta ja etsii selitystä sille, häneltä kannattaa kysyä, miten ne asiat ovat mahdollisia, joita tapahtuu koko ajan, vaikka järki ei voi niitä selittää. Kun näemme, että emme voi käsittää sellaisia
asioita, jotka hyvin näemme, meidän tulee uskoa se, minkä kuulemme, luottaen Jumalan lupauksiin. 

(Gregorius Suuri: Evankeliumisaarna 26.12.)

Ps. 43:5 (5. paastonajan sunn, psalmi)

Miksi olet niin masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani!

Juutalaisen kodin tytär Edith Stein päätyi teini-iässä ateistiksi ja opiskeli sittemmin filosofiaa Edmund Husserlin johdolla. Liityttyään katoliseen kirkkoon hän vaihtoi lupaavan akateemisen uransa karmeliittanunnan elämään. Hänet tapettiin Auschwitzin kaasukammiossa 1942. Hän kirjoittaa turvallisuudesta näin:

Ahdistus on tuskin ihmiselämää hallitseva mieliala tavanomaisissa olosuhteissa. Se varjostaa kaikkea ainoastaan patologisissa tiloissa, kun taas tavallisesti vaellamme elämän läpi niin kuin meillä olisi kovinkin tukeva ote omasta olemassaolostamme. Osittain tämä selittyy sillä, että tunnemme houkutusta pysähtyä mihin tahansa pinnalliseen elämänkäsitykseen, joka suo vaikutelman pysyvästä olemassaolosta staattisessa ajan jatkumossa ja kätkee tajun elämän tyhjyydestä erilaisten huolien alle. Tällaista turvallisuudentunnetta ihmiselämässä voinee kutsua pelkäksi harhaksi tai itsepetokseksi. Vähänkin syvällisempi elämän tarkastelu paljastaa pian, miten vähän aktuaalinen olemassaolomme antaa syytä tuollaiseen turvallisuudentunteeseen - ja miten ihmiselämä on jatkuvasti alttiina olemattomuudelle.

Tarkoittaako tämä siis, että eksistentiaalisen turvallisuuden tunne on osoittautunut objektiivisesti perusteettomaksi tai järjettömäksi ja että 'intohimoinen tietoisen päättäväinen ahdistuksen täyttämä vapaus kohti kuolemaa'[Heidegger] edustaa järkevän ihmisen asennetta? Ei suinkaan. Sitä kieltämätöntä tosiasiaa, että olemiseni on hetkestä hetkeen katoavaisuuden rajoittamaa ja siten alttiina olemattomuuden mahdollisuudelle, tasapainottaa se yhtä kiistämätön tosiasia, että minä olen. Että hetkestä hetkeen minun olemistani pidetään yllä, ja että katoavassa olemisessani olen osallinen pysyvään olemiseen. Tietoisena siitä, että oleminen kannattaa minua, lepään turvallisesti. Tämä turvallisuus ei kuitenkaan ole sellaista itsevarmuutta, joka seisoo omin voimin vakaalla pohjalla, vaan pikemminkin suloista ja autuasta lapsen varmuutta, kun vahvat käsivarret nostavat ja kantavat häntä. Ja, objektiivisesti puhuen, tällainen turvallisuus ei ole lainkaan vähemmän järkevää. Sillä jos lapsi eläisi jatkuvassa pelossa, että hänen äitinsä saattaisi antaa hänen pudota, emme varmaankaan kutsuisi sitä järkeväksi asenteeksi.

Omassa olemisessani kohtaan siis toisenlaisen olemisen, joka ei ole omaani, mutta joka on oman turvattoman ja perusteettoman olemiseni turva ja perusta. On kaksi tapaa, joilla voin oppia tuntemaan ikuisen olemisen oman olemiseni perustana. Toinen on uskon tapa, kun Jumala ilmoittaa itsensä sellaisena kuin hän on, Luojana ja ylläpitäjänä, ja kun Vapahtajamme sanoo: ' Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä.' (Joh. 3:36) Näissä sanoissa minulla on silloin selvät vastaukset oman olemassaoloni arvoitukeen. Ja kun hän kertoo minulle profeetan suulla, että hän seisoo vierelläni uskollisemmin kuin isäni tai äitini, että hän on rakkaus itse, alan ymmärtää, miten järkevää on luottamukseni käsivarsiin jotka kantavat minua, ja kuinka typerää on pelkoni jäädä olemattomuuden saaliiksi - ellen sitten itse riuhdo itseäni tuosta suojelevasta sylistä.

Uskon tapa ei ole kuitenkaan filosofisen tiedon tapa. Se on pikemminkin toisesta maailmasta tuleva vastaus kysymykseen, jonka filosofia asettaa. Mutta filosofialla on myös oma tapansa: diskursiivisen päättelyn tapa tai tavat, joilla Jumalan olemassaolo osoitetaan rationaaliseksi.

(Finite and Eternal Being s.55-57)

Luuk. 1:28 (Marianp. 1.vsk ev)

Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!

Marian kunnioittaminen liittyy erityisesti rukoukseen: kiittäen ylistämiseen ja esirukouksen pyytämiseen. Reformaatio ei torjunut näitä asioita. Martti Luther ja muut uskonpuhdistajat arvostelivat laajaksi paisunutta pyhimyskulttia ja sen myötä myös Marian palvontaa. Erityisen kritiikin kohteena oli ajatus, että pyhimykset olisivat elämänsä aikana hankkineet hengellisiä ansioita, joita voitaisiin sitten jakaa muiden kilvoittelijoiden hyväksi pelastuksen asiassa.

Meiltä luterilaisilta on jäänyt havaitsematta, että pelastus Kristuksessa ei olisi ollut mahdollista ilman hänen äitiään, Mariaa. Tästä havainnosta Marian kunnioittaminen on kasvanut.

Marian ja edellä kulkeneiden pyhien jäätyä pois uskon kokonaisuudesta on samalla ohentunut kokemus kristityn elämästä meitä ympäröivän rukoilevan seurakunnan keskellä. Olemme kuin yksinäisiä lapsia, joita puuttuu perheen ja suvun elämälle antama tuki. Ehtoollisen johdantorukouksen (prefaatio) viittaus yhteiseen ylistykseen "enkelien ja kaikkien pyhien kanssa" on ainoita kohtia liturgiassamme, jossa yhteys pyhiin ilmaistaan. Esirukouksen pyytäminen Neitsyt Marialta ja muilta edeltä kulkeneilta pyhiltä antaa rohkeutta kulkea yhteistä tietä perille Jumalan luo.

Enkelin tervehdyksestä Marialle - yhdistettynä Elisabetin tervehdykseen (Luuk.1:42) - tuli yksi kristikunnan tunnetuimmista rukouksista, Ave Maria:

"Terve Maria, armoitettu. Herra olkoon sinun kanssasi. Siunattu sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä, Jeesus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkellä."

Viimeistä lausetta lukuun ottamatta Ave Maria säilyi myös luterilaisissa rukouskirjoissa 1500-luvulla. Se luettiin myös saarnan alussa Isä meidän- rukouksen jälkeen. Rukouksen viimeinen lause ei kuitenkaan ole luterilaisen teologian vastainen, sillä siinä Mariaa lähestytään esirukoilijana, minkä roolin Tunnustuskirjatkin hänelle hyväksyvät.

(Timo Komulainen: Marian vuosi. 2011)

Sak. 3:1-5 (3. paastonajan sunn. 1.vsk 1.lk)

 Vanha testamentti antaa saatanalle poikkeuksellisen vähän palstatilaa. Heprean sana Šātān esiintyy kyllä masoreettisessa tekstissä kolmisenkymmentä kertaa, mutta sen merkitys on useimmin "vastustaja", ihan sotilaallis-poliittisessa merkityksessä (kuten että Hadad oli Salomon vastustaja, 1. Kun 11:14). Sana ei esiinny lainkaan niissä kohdissa, jotka ovat kristillisen saatanakäsityksen kannalta keskeisiä, kuten syntiinlankeemuskertomus (1. Moos. 3) tai valitusvirsi Tyroksen kuninkaasta (Hes. 28). On oikeastaan vain kaksi Vanhan testamentin kohtaa, joissa esiintyy henkiolento nimeltä Saatana. Tämän Sakarjan kirjan ohella toinen on Jobin kirjan alku. Oikeastaan kohtia on kaksi ja puoli, sillä 1. Aik. 21:1 kertoo, että Saatana houkutteli Daavidin toimittamaan Israelin väestönlaskun - 2. Samuelin kirja kertoo samasta tapauksesta, että asialla oli itse Herra! 

Saatana ei ole erisnimi, vaan tehtävänkuvaus. Se tarkoittaa "syyttäjä". Sitähän saatana tässä kohdassa tekee. Ihminen ei taistele saatanaa vastaan, vaan Jumalan enkelit. Kuva ylipappi Joosuasta, joka puetaan puhtaisiin vaatteisiin Jumalan enkelin edessä, on havainnollinen vertaus siitä, mitä tarkoittaa vanhurskauttaminen. Ihminen ei pue vaatteita itse, vaan hänet puetaan niihin. Ne eivät ole hänen omia vaatteitaan, vaan lahjaksi annettuja.

Luther tiivisti vanhurskauttamisopin mestarillisesti Heidelbergin disputaatiossa 1518: "Syntisiä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita. He ovat kauniita sen tähden, että heitä rakastetaan." Sillä silmällä meidänkin tulisi toisiamme katsoa.

Ef.5: 8-11 (3. paastonajan sunn. 1.vsk 2.lk)

Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista. Älkää osallistuko pimeyden töihin, ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon.

Valon lapseksi tehty ja kutsuttu.  "Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, että teistä tulisi valon lapsia", sanoi Jeesus (Joh. 12:36). Valo ei ole oman sisäisen palon, hengen tai järjen valoa, vaan olemme valoa Herrassa (fōs en kyriō). Se on lahjaa ja Jumalan tekoa, hänen, "joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa" (1. Piet. 2:9)
Kutsuttu kantamaan valon hedelmää.  Tässä yhteydessä nuo hedelmät ovat
a) hyvyys. Sen alle sopivat Hengen hedelmät "rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä" (Gal 5:22-23)
b) oikeus (dikaiosynē= vanhurskaus). Se antaa hyvyydelle ryhtiä. Se estää sitä vaipumasta kvietismiin ja syleilemästä ja hyväksymästä vääryyttä.
c) totuus. Se tarkoittaa, että kyseessä ei ole toiveajattelu, vaan tinkimätön uskollisuus todellisuudelle.
Kutsuttu etsimään Jumalan tahtoa. Valon lapsena eläminen on tehtävä, joka ei tule valmiiksi. Jumalan tahto ei toteudu kristitynkään elämässä ilman muuta, vaan sitä kohden on jatkuvasti pyrittävä, kamppailtava, otettava selvää. Tähän alituiseen uudistumiseen kutsuu Ef. 4:23-24: "Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää."
Pimeyden tekojen karttaminen ja osoittaminen vääräksi. Pimeyden teot ovat hedelmättömiä. Mitä niille pitää tehdä? Elengkhete tarkoittaa "paljastaa, kumota, nuhdella". Nykykäännös tulkitsee samoin kuin pari jaetta myöhemmin: "kaikki mikä on paljastettu, on valossa."(j.14) Syvinkin lankeemus on valoa, kun se on tunnustettu. Vulgatan redarguite taas on nimenomaan "osoittaa vääräksi". Se on opetuksen, kannanoton paikka. Nuhteleminen on vaiettu kristillisen kaitsennan tehtävä. En minäkään sitä osaa - jos ryhdyn siihen, nautin siitä aivan liikaa.