2. Aik. 20:1-9 (2. paastonajan sunn. 1.vsk. 1.lk)

 Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.

Kevättalvella 2022 Raamatun sotaisiin kertomuksiin, kuten tähän, on tullut uusi sävy. Sen sijaan, että ne tuntuisivat viesteiltä ihmiskunnan alkukantaisesta muinaisuudesta, rukous ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen edessä tuntuu pelottavan relevantilta. Hätä saa ihmisen rukoilemaan.

 

Mutta mitä rukous on? Pyhä Antonios opetti, että parhaiten rukoilee se, joka ei tiedä rukoilevansa. Oliko hän tosissaan? Luulen että oli. On syytä kuitenkin tietää, että tuon opetuksen taustalla on rukoukselle pyhitetty elämä. Vietettyään vuosikausia rukouksessa, raamatunluvussa ja hiljaisuudessa, Antonios ylisti rukousta, joka ei ole lainkaan tietoista itsestään. Ulkoa opetellut, ääneen toistetut ja polvillaan itketyt rukoukset ovat tarpeen sitä varten, että lopulta ihmisessä syntyisi sanaton, itsestään tiedoton rukous.

 

Asian voi rinnastaa siihen, että kun koko elämänsä tieteelle pyhittänyt tohtori Faust sanoo: "Nyt tiedän, etten tiedä mitään", sen merkitys on aivan eri kuin silloin, kun sen sanoo 17-vuotias lukiolainen ensimmäisen filosofiankurssinsa jälkeen.

 

"Parhaiten rukoilee se joka ei tiedä rukoilevansa". Onko asia mahdollista ymmärtää niin, että myös ihminen, joka ei ole koskaan tietoisesti rukoillut, saattaa kuitenkin rukoilla - ja vieläpä esimerkillisellä tavalla? Voivatko viimeiset tulla ensimmäiseksi tälläkin tapaa? Toinen kristillisen spiritualiteetin klassikko, "Vaeltajan kertomukset", opettaa näin: jokaisen ihmisen sisimmässä on rukous, josta hän ei ole tietoinen. Et voi koskaan tietää, kenen rukous kannattelee sinua.

Karl Rahner puhuu "tuntemattoman pyhimyksen" jokapäiväisestä rukouksesta. Tuntematon pyhimys on sellainen, jolla ei ole mitään selvää todistusta työnsä tuloksellisuudesta, mutta joka huokailee toivoessaan herättävänsä edes jossakin ihmisessä uskon, toivon tai rakkauden kipinän. Esimerkiksi Rahner mainitsee vankilapapin, jota arvostetaan enemmän hänen tuomiensa tupakoiden kuin hänen sanomansa vuoksi. Sekin on rukousta, ylistystä Jumalalle.

1. Kor. 13 (Laskiaissunn. 2.lk)

Korintin seurakunnalle osoitettu Ensimmäinen Clemensin kirje on syntynyt ensimmäisen vuosisadan lopulla ja on UT:n kirjoitusten aikalainen. Sitä luettiin joissakin seurakunnissa kuin apostolista kirjettä ikään ja päätyipä se joihinkin Raamatun koodekseihinkin. Kirjeen kirjoittamisen syynä oli Korintin seurakunnan hajaannus. Siinä oli seurakunta, joka aiheutti harmia jo Paavalille. Ryhmä seurakuntalaisia oli noussut johtajiaan vastaan ja erottanut nämä virasta.Vähänpä olivat oppineet apostolin sanoista: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä..."

Clemens lähestyy korinttilaisia lempeästi, mutta kääntää hieman veistä haavassa, kun hän esittää kirjeensä 49. luvussa parafraasin Paavalin sanoista:

"Kuka pystyisi kuvailemaan Jumalan rakkauden siteen? Kuka osaisi selittää sen suuren kauneuden? Korkeus, johon hänen rakkautensa yltää, on sanoinkuvaamaton. Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden, rakkaus kestää kaiken ja on kaikessa kärsivällinen. Rakkaudessa ei ole mitään karkeaa eikä mitään ylimielistä. Rakkaudessa ei ole hajaannusta, rakkaus ei synnytä kapinaa, rakkaus tekee kaiken yksimielisesti. Rakkaudessa kaikki Jumalan valitut ovat täydellistyneet. Ilman rakkautta mikään ei ole Jumalalle mieluista. Rakkaudessa Valtias on ottanut meidät vastaan. Koska Jeesus Kristus, meidän Herramme, rakasti meitä, hän antoi Jumalan tahdon mukaisesti verensä puolestamme, ruumiinsa ruumiimme puolesta ja henkensä henkemme puolesta." (suom. Siiri Toiviainen Rø, Apostoliset Isät. Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia. STKSJ 290)

Matt. 19:27-30 (Septuagesimas., 2. vsk ev)

 "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua". Mestari Eckhart opettaa, että kun ihmisellä on hyvä tahto, kaikki hänen tahtomansa kuuluu hänelle, eivätkä luodut - tai edes Jumala - voi ottaa sitä häneltä pois.

Rakkauden olemus on Eckhartin mukaan tahto. Rakkauden ulospurkautuminen tapahtuu esim. erilaisissa tuntemuksisssa. Nämä eivät kuitenkaan ole parasta, eikä ihminen, jolla on tällaisia kokemuksia tai tuntemuksia, ole välttämättä hyvä ihminen. Jos ihminene tempaistaisiin taivaisiin kuin Paavali (2. Kor. 12), mutta näkisi sairaan ihmisen tarvitsevan jotain, olisi parempi tulla alas sieltä korkeuksista ja palvella sitä joka tarvitsee apua.

Ihmisen ei pidä pelätä sitä, että häneltä viedään armo, kun hän joutuu tekemään arkista työtä. Sillä se mistä joku luopuu auliisti rakkauden tähden, tulee monin verroin runsaampana hänen osakseen, kuten Kristus sanoi: "Joka luopuu jostakin minun vuokseni, saa satakertaisesti takaisin."

Ja todellakin, se mistä ihminen luopuu ja mistä hän kieltäytyy Jumalan tähden, on oleva hänen satakertaisesti. Jollakin saattaa olla suuri tarve lohdutuksen ja sisäisen kosketuksen kokemiseen, ja vaikka hän tunteekin tehneensä kaiken oikein sen saavuttaakseen, Jumala ei silti välttämättä sitä hänelle suo. Mutta kun hän luopuu tästä toiveesta Jumalan tähden, hän löytää Jumalassa tuon kaiken, aivan kiun kaikki maailmassa oleva hyvä olisi kerran ollut hänen omanaan ja hän olisi antanut sen kaiken olla Jumalan tähden: tuon kaiken hän saa satakertaisesti.

Sinun on tärkeä tietää, että Jumalan ystävät eivät milloinkaan ole ilman lohdutusta. Jumalan tahto on aina ihmisen korkein lohdutus, tuntuipa se hänestä siltä tai ei.

Matt. 20: 1-6 (septuagesimasunnuntai, 1. vsk evankeliumi)

"Onko silmäsi nurja sen tähden että minä olen hyvä?"

Olen kuullut saarnoja, joissa tätä, vain Matteuksen tallentamaa vertausta, yritetään avata ay-sääntöjen valossa. Se ei luullakseni johda mihinkään. John Dominic Crossan on sitä mieltä, että vertauksen isäntä on pikemminkin "köyhät kyykkyyn"- mies kuin anteliaisuuden perikuva. Vertaus on voinut suullisessa tilanteessa toimia keskustelun avauksena yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.
 

Tulkintana tästä on esitetty sekin, että Jumala antaa saman palkkion niille, jotka seuraavat häntä nuoruudesta alkaen kuin niille, jotka kääntyvät viimeisenä hetkenään. Kirkkoisät ymmärsivät aamuvarhain pestattuina Adamin ja Nooan, sittemmin profeetat ja illansuussa kirkon. Vertaus löysi tiensä myös islamilaiseen maailmaan, jossa perimätieto kertoo, että ensin kutsuttiin juutalaiset, mutta nämä jättivät leikin kesken, sitten kristityt, jotka tekivät samoin, ja lopuksi muslimit.
 

Vertauksen painopiste on epäilemättä siinä loukkaantumisessa, mitä Jumalan laskelmoimaton hyvyys ihmisiä kohtaan aiheuttaa. Anthony De Mello kertoi tarinan kahdesta veljeksestä, joista ensimmäinen luopui perheestä ja urasta, eli elämänsä köyhyydessä Jumalaa palvellen. Toinen veli meni naimisiin rakastamansa tytön kanssa ja eli hyvää ja menestyksellistä elämää maailmassa. Kun molemmat pääsivät yhtä lailla taivaaseen, ensimmäinen veli ei valittanut, vaan sanoi, että ei olisi vaihtanut päivääkään!
 

Kuinka pitkälle vertauksen ajatusta on lupa improvisoida? Mitä jos on niin, että Jumala on kertonut meille että pääsette taivaaseen uskomalla Jeesukseen. Jos sinne kuitenkin pääsee lopulta sellaista porukkaa, jotka eivät edes usko Jeesukseen, niin meneekö koko uskoltani pohja, vai onko Jumalalla edelleen lupa tehdä omallaan mitä tahtoo?

Lk 2:22-23 (Kynttilänpäivä, evankeliumi)

NUNC DIMITTIS
"Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi."

Millainen on Jumalalle omistetun elämän hyvä päätös? Mihin tulokseen haluaisin itse tulla, kun kerran - toivoakseni - eläkerovastina katselen taakse jäänyttä taivaltani? Voinko sanoa, että olen tuonut Kristuksen luokse monia sieluja? Että olen lohduttanut ahdistettuja sydämiä Jumalan sanalla? Että olen rakentanut Kristuksen seurakuntaa, kehittänyt kirkon työmuotoja, ollut merkittävä teologi?
Luullakseni nämä asiat kadottavat merkityksensä - niidenkin kohdalla, joilla niitä olisi mainittavasti. Eikö ainoa merkittävä asia ole se, että olen nähnyt Herran pelastuksen? Sen saan nähdä myös tuolla puolen. "Nyt voin kuolla rauhassa", sanoi vanha Jaakob (1. Ms. 46:30) Miten hyvä ja rauhallinen tapa suhtautua siihen, että aika päättyy!
"Herra" on muuten despote, "isäntä". Simeon oli palvellut Jumalaa niin kauan, että hän saattoi käyttää tuollaista tuttavallista puhuttelua.
"jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille."
Pakanat saavat valon (fos), joka johdattaa ne pois pimeydestä. Israel (uskonnollinen ihminen), ei ole pimeydessä, mutta hänen valonsa muuttuu kirkkaudeksi (doxa). Lopulta "kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Rm. 3:22-24)