NUNC DIMITTIS
"Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi."
Millainen on Jumalalle omistetun elämän hyvä päätös? Mihin tulokseen haluaisin itse tulla, kun kerran - toivoakseni - eläkerovastina katselen taakse jäänyttä taivaltani? Voinko sanoa, että olen tuonut Kristuksen luokse monia sieluja? Että olen lohduttanut ahdistettuja sydämiä Jumalan sanalla? Että olen rakentanut Kristuksen seurakuntaa, kehittänyt kirkon työmuotoja, ollut merkittävä teologi?
Luullakseni nämä asiat kadottavat merkityksensä - niidenkin kohdalla, joilla niitä olisi mainittavasti. Eikö ainoa merkittävä asia ole se, että olen nähnyt Herran pelastuksen? Sen saan nähdä myös tuolla puolen. "Nyt voin kuolla rauhassa", sanoi vanha Jaakob (1. Ms. 46:30) Miten hyvä ja rauhallinen tapa suhtautua siihen, että aika päättyy!
"Herra" on muuten despote, "isäntä". Simeon oli palvellut Jumalaa niin kauan, että hän saattoi käyttää tuollaista tuttavallista puhuttelua.
"jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille."
Pakanat saavat valon (fos), joka johdattaa ne pois pimeydestä. Israel (uskonnollinen ihminen), ei ole pimeydessä, mutta hänen valonsa muuttuu kirkkaudeksi (doxa). Lopulta "kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Rm. 3:22-24)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti