Hes. 36: 26-27 (Helluntai, 1.vsk 1.lk)

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni. ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

Tämä kaikki on siis Pyhän Hengen työtä. Kivisydämen poistaminen on tuntunut minusta aina puhuttelevalta - odotan sitä kovin. Hepreassa leikitellään sanalla bashar, liha: otan lihastanne pois kivisydämen ja annan lihasydämen. Synti on elämän kudoksessa jotakin sinne kuulumatonta. Pelastuksessa se paikataan alkuperäisellä kudoksella.
Pyhä Henki saa Septuagintan mukaan meidät vaeltamaan (poreuomai) Jumalan tahdon tietä, tarkkaamaan sitä (phylasso) ja noudattamaan sitä (poieo).

Ef. 3:14-21 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...

1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.

Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.

Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään, kuten "elämä" tai "universumi") näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.

Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.

Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:

Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.

Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.

Jaak. 1:17 (4. su pääsiäisestä, 1. vsk 2.lk)

Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä.

Mestari Eckhart tulkitsee tämän "tapahtukoon sinun tahtosi"- pyynnön valossa. Hänen tulkintansa vaikuttaa ylittävän inhimilliset kyvyt:
"Oli sitten kysymys sairaudesta, köyhyydestä, nälästä, janosta, tai mistä tahansa minkä Jumala yllesi asettaa tai ei aseta, tai minkä hän antaa tai ei anna: se kaikki on parasta sinulle. Vaikkei sinulla olisikaan hartautta tai sisimpäsi tuntoa, tai mitä tahansa sinulla ei ole, asennoidu kuitenkin aina niin että näet Jumalan kunnian kaikissa asioissa. Mitä hän eteesi tuokaan, se on kaikista parasta."

Täydellinen lahja.  Eckhart opettaa että Jumala ei anna mitään niin mielellään kuin suuria lahjoja (näin myös Luther). Hän kärjistää sanomalla, että Jumala antaa mieluummin anteeksi suuria kuin pieniä syntejä. Tämän logiikan mukaisesti enkeleitä on olemassa kaikista luoduista eniten, koska ne ovat luoduista jaloimpia. Miksi uskovan pitäisi siis olla hämillään siitä, että maailmankaikkeuksia on nykyisen tieteellisen ymmärryksen mukaan kenties lukemattomia? Jumala antaa mielellään suuria lahjoja, kuten maailmankaikkeuksia.
Kyvyttömyytemme ottaa kaikki vastaan Jumalan lahjana johtuu Eckhartin mukaan siitä, ettemme todella etsi Jumalaa. Käytämme Jumalaa kuin kynttilänä, jonka valossa etsimme jotakin muuta ja sitten kun löydämme sen, heitämme kynttilän menemään.

Tulee ylhäältä.  "Jos jollakin tavalla kiinnität huomiota itseesi, tai johonkin asiaan tai ihmiseen, et ole alhaalla etkä myöskään vastaanota mitään. Mutta jos olet täysin ja kokonaan alhaalla, vastaanottamisesi on sen mukaisesti täydellistä. Jumalan luonnon mukaista on antaa, ja hänen olemisensa riippuu antamisesta, kun me olemme alhaalla."

 (saarnasta Omne datum optimum)

Hepr. 13:12-16 (3. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

 Se joka kaipaa taivaalliseen isänmaahan, ei voi kiintyä tähän katoavaan maailmaan. Ja kuitenkin, jollakin salaisella tavalla, hän oppii rakastamaan tätä kurjuutta Kristuksen tähden, eikä vain vaivoin sietämään sitä. Gregorius Suuri, "kaipauksen opettaja", kuten Jean Leclercq häntä nimittää, kirjoittaa arvoitukselliseen tapaan:

 
Usein käy niin että kun ihminen on täysin taivaallisten asioiden lumoissa, eikä häntä pätkääkään enää kiinnosta ihmisten typerät keskustelut, hän ei ole kuitenkaan valmis kärsimään nykyisen elämän ristiriitaisuuksia rakkaudesta Jumalaan. Hän janoaa taivaallisia asioita ja halveksii maallista typeryyttä, mutta ei suvaitse sitä, että hänen on kärsittävä vastoinkäymisiä. Siksi sanotaan: ”Voiko ihminen maistaa sellaista, minkä maistaminen tuottaa kuoleman?” (Job 6:6 vulgata)
 

On vaikea haluta sitä mikä tuottaa tuskaa ja tavoitella sitä mikä vie elämän. Mutta oikeamielisen sielu saavuttaa joskus niin korkean hyveellisyyden, että vaikka hän hillitsee itsensä ja pysyy järkevänä, hän samalla sietää toisen typeryyttä saattaakseen hänet kääntymään. Jos haluamme tehdä jonkun voimakkaaksi, meidän on siedettävä hänen heikkouttaan, sillä lannistunutta ei voi nostaa, ellei tunne myötätuntoa ja anna periksi omasta erinomaisuudestaan. Myötätunto toisten heikkoutta kohtaan tekee meidät varmemmiksi itsemme suhteen. Mieli joka rakastaa tulevaa hyvää on valmis kohtaamaan nykyiset vastoinkäymiset ja odottaa ruumiillista tuskaa, jota se ennen pelkäsi. Taivasikävän kasvaessa se tuntee lisääntyvää ahdistusta. Ajatellessaan taivaallisen elämän suloisuutta se rakastaa palavasti nykyisen elämän katkeruutta. Niinpä kun se on puhunut mauttoman ruoan inhoamisesta ja kuoleman maistamisen mahdottomuudesta, se sanoo:
 

”Se mitä en halunnut koskettaa, on minun ravintonani tässä ahdistuksessa” (j.7) Hurskaan sielu edistyy niin, että kun se alussa ajatteli vain itseään ja sitä inhotti toisten heikkous, sillä ei ollut myötätuntoa toisia kohtaan eikä se voinut saada vahvistusta vastoinkäymisten varalle, niin nyt sitä ajaa myötätunto toisten heikkoutta kohtaan ja se saa voimaa kestää koetuksia. Se etsii nykyisen elämän vaikeuksia voimistuttuaan paljon suuremmalla innolla kuin se pakeni niitä heikkona ollessaan. Kun se taipuu alaspäin, se nousee ylöspäin. Kun se kääntyy toisten puoleen, se tulee itsekseen (attractione tenditur). Sääliessään muita se vahvistuu. Se että avautuu rakastamaan lähimmäistään on kuin meditaatioharjoitus, jossa tuntee Jumalan väkevyyden: Rakkaus, joka saa meidät nöyrästi säälimään toisia, nostaa meidät ylös kontemplaation korkeuksiin. Se kasvaa kasvamistaan yhä suurempaan kaipaukseen ja janoaa hengen elämään pääsemistä, vaikka ruumis runneltuna. Se mitä en halunnut koskettaa, on ahdistuksessani nyt ravintoni – se on sitä, että rakkaus taivaalliseen isänmaahan saa ihmisen rakastamaan kärsimystä, jota hän pelkäsi silloin, kun ei vielä tuntenut kaipaustaan. Jos mieli on päättäväisesti suuntautunut Jumalaan, hän pitää suloisena kaikkea sitä, mikä tässä elämässä on katkeraa ja hänelle kaikki vaiva on lepoa. Hän kaipaa jopa kuolemaa, jonka kautta hän pääsee täydemmin omistamaan elämää.  (Moralia 7, 13.16-15.18.)

Jes. 40:26-31 (3. su pääsiäisestä, 1. vsk 1.lk)

Kohottakaa katseenne korkeuteen:kuka on tämän kaiken luonut?
Hän, joka kutsuu esiin taivaan joukot täydessä vahvuudessaan,
hän, joka tuntee ne nimeltä, joka ainoan. Suuri on hänen väkevyytensä, valtaisa hänen voimansa:
yksikään joukosta ei jää pois.

Näin alkaa yksi Vanhan testamentin voimaannuttavimmista teksteistä. Voimaannuttaminen tarkoittaa sitä, että ei auta toista, ei ratkaise hänen ongelmiaan, vaan auttaa häntä löytämään voimavaroja kestää vaikeaa tilannetta ja löytämään itse ratkaisuja, huomaamaan, ettei ole avuton. Niinpä tässäkin tekstissä Jumala ei poista kipuamme eikä ratkaise ongelmiamme, vaan auttaa meitä näkemään asioita laajemmin ja syvemmin ja kestämään asioiden keskeneräisyyttä.

Kohottakaa katseenne korkeuteen, sanoo Herra. Silloin kun miettii sitä, riittävätkö rahat, etenenkö urallani, ymmärtääkö puolisoni minua tai miten lapset pärjäävät elämässä,voi olla hyvä mennä tähtitaivaan alle ja miettiä maailmankaikkeuden mittasuhteita. Viiden miljardin vuoden kuluttua aurinko muuttuu punaiseksi kääpiöksi, nielaisee maapallon ja elämä tässä aurinkokunnassa loppuu. Siinä asettuvat pienet arkiset murheet mittasuhteisiinsa. Tosin tämä ei kyllä varsinaisesti lohduta...

Lohduttamiseen tarvitaan usko siihen, että kysyy: ”Kuka on tämän kaiken luonut?” Tämä valtava universumi on jonkun vielä suuremman kädessä. Me ymmärrämme maailmankaikkeuden synnystä, kehityksestä ja mittasuhteista paljon enemmän kuin se ihminen, joka kirjasi nämä sanat tuhansia vuosia sitten. Maailmankaikkeus ei ole silti vähemmän ihmeellinen.

Raamattu sanoo että Jumala on se, joka tuntee taivaankappaleista joka ainoan nimeltä. Meille ihmisille avaruudesta löytyy jatkuvasti uusia kohteita, jotka joudumme sitten nimeämään. Jumala tuntee ne kaikki nimeltä. ”Suuri on hänen väkevyytensä, valtaisa hänen voimansa: yksikään joukosta ei jää pois.” Jumalan voiman osoitus on se, että hän ei unohda yhtäkään. Tähän luottaa psalmin kirjoittaja, joka muistuttaa, että pieninkin luuni ja joka ainoa elämäni päivä on Jumalan kirjassa: ”Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Jumalan suuruus näkyy siinä, että hän ei unohda yhtäkään. Jeesus kertoi, että Jumala on kuin paimen, joka lähtee etsimään yhtä ainoaa kadonnutta lammasta. Johanneksen evankeliumissa hän sanoo: ”Lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.” Yksikään joukosta ei jää pois, sanoo Herra. Nyt maailmankaikkeuden mittasuhteet ehkä jo lohduttavat.
 
Miksi valitat, Jaakob,Israel, miksi puhut näin:
- Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta,minun asiastani ei Jumala välitä.

Edellä sanotun valossa ihmisen valitus ja narina on turhanpäiväistä. Jumala kuitenkin kärsivällisesti osoittaa huomiota pienen ihmisen murheille. Ihmisen valituksessa on kaksi puolta:  "Jumala ei näe" ja "Jumala ei välitä". Minä olen niin pieni ja vähäinen otus, ettei Jumalaa kiinnosta minun asiani. Toiseksi ajattelen, ettei Jumalaa kiinnosta oikea ja väärä. Lopulta ajattelen, että Jumalaa ei ole edes olemassa. On olemassa sellaista hätää ja kärsimystä, joka yksinkertaisesti käy yli ihmisen ymmärryksen, kuten silloin kun viattomia ihmisiä kuolee sodan tai jonkun katastrofin takia. Mutta usein valituksemme syynä on, etteivät asiat ole menneet niin kuin niiden meidän mielestämme olisi pitänyt mennä. Tähän Jumala vastaa:

    Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?Ei hän väsy, ei uuvu,
ja antaa heikolle voimaa.Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.He juoksevat eivätkä uuvu,he vaeltavat eivätkä väsy.

Heprealainen teksti leikkii tässää verbeillä ”väsyä”ja ”uupua”. Jumala ei väsy eikä uuvu, ihmiset väsyvät ja uupuvat, Jumala virvoittaa väsyneet ja antaa uupuneille voiman. Ja he juoksevat eivätkä uuvu, vaeltavat eivätkä väsy.
Lupauksen kohteena ovat ne jotka odottavat Herraa. Ei siis niille jotka ovat uskossaan varmoja ja valmiita, vaan niille jotka edes toivovat, että jos Jumala sittenkin on olemassa.
Voi näyttää siltä, että kaikki työsi on valunut hukkaan ja Jumalasta puhuminen on hyödytöntä. Lupaus kuuluu niille jotka ovat väsyneitä, eli niille jotka ovat kyllä tehneet paljon ja yrittäneet kaikkensa mutta eivät enää jaksa. Olen lopussa.
Tai voin olla heikko. Ajattelen,ettei minusta ole alun perinkään tähän työhön, Jumalan työtoveriksi. Se on luonteelleni ja kyvyilleni sopimatonta. En minä osaa. Tämä lupaus kuuluu minulle.  Viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan: ” Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä enää ole voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.”
”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät”, sanoo profeetta. Nuoret edustavat Vanhassa testamentissa usein kokemattomia ja tyhmiä. Tässä kohtaa nuoret ovat kuitenkin voimakkaita, sotureista parhaimpia. Hekin menettävät voimansa. Septuaginta sanoo jopa: ”valitutkin ovat voimattomia.” Vaikka olisin valittu, vaikka minulla olisi täysin selvä kutsumus työhöni, se ei suojaa minua epäonnistumiselta ja turhautumiselta. Jumala näyttää haluavan ohjata huomiotamme siihen, kuka hän on, pois siitä, mitä me olemme.
Ne, jotka häntä odottavat – vaikka kuinka väsyneinä ja pettyneinä, kiusauksiin kompastuvina ja kaatuneinakin – saavat uuden voiman. Ehkä se ei tapahdu tänään,ehkä ei pitkään aikaan vielä. Heidän tulevaa kulkuaan kuvaa se,että palava innostus ei kuluta heitä loppuun ("he juoksevat eivätkä uuvu") koska heillä on syvä ilo Jumalassa. Oman innon varassa tehtävä työ voi polttaa ihmisen loppuun. Mutta nyt ei toimita henkensä hädässä vaan sydämensä ilosta. He jaksavat myös puuduttavaa, tavallista arkea, jossa ei tapahdu mitään innostavaa ja hohdokasta ("he vaeltavat eivätkä väsy"). Heillä on hiljainen luottamus siihen että Jumala on heidän kanssaan.  Ja hän ei horju, vaikka minä en osaisi enkä jaksaisi: ”Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva.  Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi.” (Ps.121)