Joel 2:13 (Tuhkakeskiviikko, 1.lk)

 Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne.  Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias, hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän voi muuttaa mielensä, peruuttaa määräämänsä rangaistuksen.  

Jumalan kärsivällisyys antaa toisille tilaa olla oma itsensä ja löytää itsensä ajan oloon. Se ei tarkoita sellaista kärsivällisyyttä, joka on pakotettu katselemaan voimattomana tilannetta, jolle ei voi tehdä mitään. Se on voimakkaan kärsivällisyyttä, joka voisi puuttua asioihin, mutta ei tahdo sitä tehdä. Kun Jumala osoittaa tätä kärsivällisyyttä luotujaan kohtaan, se on hänen rakkauttaan, jolla hän antaa luoduilleen tilan omaan olemassaoloonsa. Jumalan kärsivällisyys ei siis ole välinpitämätöntä sallimista tai voimatonta (vaikka ehkä urheaa) alistumista olosuhteisiin, joille ei voi tehdä mitään. Siinä on kysymys luovasta rakkaudesta, joka tahtoo luotujen olemassaoloa. Kärsivällisyys odottaa luoduilta vastausta, jolla he voivat toteuttaa kohtalonsa.

"Hän voi muuttaa mielensä". Lause näyttää olevan räikeässä ristiriidassa Jumalan muuttumattomuuden kanssa. Jumala jos mikä on muuttumaton. Sanoohan Jaak. 1:17 "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." Jumalan muuttumattomuus ei ole kuitenkaan filosofinen periaate, vaan hänen rakkautensa ominaisuus. Hänen pelastava tahtonsa luomakuntaa kohtaan ei muutu. Kaikki muu voi muuttua. Wolfhart Pannenberg sanoo omaan lyömättömään tyyliinsä:

Jumalan uskollisuudella on sellainen ero muuttumattomuuden ideaan nähden, että se ei sulje pois historiallisuutta ja maailman tapahtumien sattumanvaraisuutta, eikä historiallisuuden ja sattumanvaraisuuden tarvitse olla ristiriidassa Jumalan ikuisuuden kanssa. Jos ikuisuus ja aika yhtyvät vasta eskatologisessa täyttymyksessä, silloin Jumalan historian näkökulmasta (joka liikkuu kohti täyttymystään) Jumalassakin on tilaa tulla joksikin, nimittäin hänen immanentin ja ekonomisen triniteettinsa suhteen. Siinä mielessä on lupa sanoa, että Jumala tuli joksikin mitä hän ei aiemmin ollut, kun Hän tuli Pojassaan ihmiseksi. (Pannenberg: Systematic Theology, I, 438) 

Luuk. 18:31-43 (Laskiaissunnuntain 1. vsk evankeliumi)

Synoptinen vertailu.
Luukas sitoo kolmannen kärsimysilmoituksen ja sokean (Bartimaioksen) parantamisen suoraan toisiinsa, Mt/Mk sijoittavat Sebedeuksen poikien pyynnön tähän väliin. Lk korostaa opetuslasten ymmärtämättömyyttä.
Bartimaios-perikooppi on evankeliumikirjassamme vain tässä Lk:n muodossa, jossa muuten sokeaa ei mainita nimeltä (sen kertoo Markus). Mt kertoo kahdesta sokeasta (Mt 20:29-34 ja myös Mt 9:27-31) Lk kertoo että ohikulkeva kansa herättää Bartimaioksen uteliaisuuden. Kaikki ksertovat yhtäpitävästi, että tämä tapahtui jerikossa ja että Bartimaios huusi: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" Samoin kerrotaan että muut (Mt: kansa/ Mk: monet/ Lk: edelläkulkijat) yrittivät vaientaa hänet ja että Jeesus kysyi: "Mitä tahdot että minä sinulle tekisin?"
Mk kertoo että sokealle sanottiin: "Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua." ja Mt mainitsee että Jeesuksen tuli häntä sääli. "Uskosi on sinut pelastanut" saa vastineen Mt 9:ssa kun Jeesus sanoo sokeille: "Tapahtukoon teille uskonne mukaan." Sen sijaan naiselle, joka koski hänen viittansa tupsua, Jeesus sanoi: " Uskosi on pelastanut sinut." (Lk 8:48)

Jes. 2:4

 Joulun 1914 ihme

Hän, Herra, ratkaisee kansanheimojen riidat, hän jakaa oikeutta kaikille kansoille. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.

Ensimmäinen maailmansota 1914-1918 oli valtava tragedia, joka aloitti verisen 1900-luvun sotien sarjan. Kun sota alkoi, kaikki kuvittelivat sen olevan pian ohi. Mutta joulukuuhun 1914 mennessä sotilaista oli kuollut jo miljoona. Hevosten, rumpujen ja torvien siivittämäksi aiottu sankarillinen taistelu muuttui järjettömäksi teurastukseksi. Tänä epätoivoisena aikana syttyi kuitenkin pieni, mutta kirkas valonlähde. Jouluna 1914 rintamilla tapahtui jotain, kun eri puolilla taistelevat sotilaat ymmärsivät hetken ajan, että he ovat kaikki ihmisiä.

Ison-Britannian sotilasjohto lähetti joulun alla rintamalle huolestuneen viestin: "Vihollinen saattaa hyvinkin hyökätä joulun tai uudenvuoden aikaan. Olkaa valppaina."

Jouluaattona 2nd Queen's Regimentin Albert Moren räpäyttää silmiään toisenkin kerran. Mitä vastapuolella oikein tapahtuu? Valot syttyvät yksitellen. Moren näkee lyhtyjä, soihtuja ja...joulukuusia? Sitten hän kuulee laulun sanat: "Stille Nacht, Heilige Nacht." Laulua ei ole koskaan kuulostanut hänen korvissaan niin kauniilta. "En unohda sitä koskaan", Moren totesi myöhemmin, "se oli elämäni kohokohtia."

Britit vastaavat laulamalla "The First Noel". Saksalaiset taputtavat ja vastaavat "O Tannenbaumilla". Lopulta viholliset laulavat yhdessä latinaksi "Adeste fideles." "Se oli aivan uskomatonta", kiväärimies Graham Williams muisteli myöhemmin, "kaksi kansaa laulaa samaa joululaulua kesken sodan."

Toisella rintamalohkolla kerrotaan, että saksalaisten juoksuhaudoista huudettiin: "Haluatteko tupakkaa?" ja skotlantilaiset sotilaat nousivat ei-kenenkään maalle. Vihollliset tupakoivat, juttelivat ja nauroivat yhdessä. Pari tuntia aiemmin he olivat yrittäneet tappaa toisensa!

On dokumentoitu myös saksalaisten ja englantilaisten välinen jalkapallo-ottelu joulupyhinä. Vihollissotilaat vaihtoivat lahjoja: suklaata, sikareja, viiniä. Useimmat britit olivat hämmästyneitä siitä, miten mukavia saksalaiset olivat. Kotimaassa brittien mieliä oli lietsottu propagandalla, jonka mukaan saksalaiset olivat hirviöitä, jotka surmasivat vauvoja pistimillä ja hirttivät pappeja kirkonkelloihin. Vastapuolella oli samanlaista disinformaatiota: saksalaislehdet kirjoittivat, että ranskalaiset ja englantilaiset ovat niin jumalattomia, etteivät he edes vietä joulua!

Tarinaa joulun 1914 spontaanista rauhasta pidettiin pitkään myyttinä, tai jopa epäisänmaallisena propagandana. Mutta tapahtumat on hyvin dokumentoitu ja silminnäkijäkertomuksia on useita. Jos sotilaista olisi ollut kiinni, he olisivat lopettaneet sodan tuolloin. Mutta kenraalit, jotka eivät koskaan nähneet vihollista ihmisenä, ja joiden asema riippui sotaa lietsovista poliitikoista, eivät antaneet verenvuodatuksen loppua, kuten tiedämme.

Rutger Bregman on kertonut edellä olevat tapahtumat kirjassaan Hyvän historia. Hän kirjoittaa:

"Sotilaiden vanhoja kirjeitä lukiessani mieleeni nousee kysymys: jos kerran he pystyivät siihen kesken julman sodan, joka  oli jo vienyt miljoonan sotilaan hengen, mikä estää meitä - nykyaikana - nousemaan omista juoksuhaudoistamme? Myös meidän välillemme luovat demagogit ja vihankylväjät juopaa. Aikanaan Daily Mailin tapaiset lehdet kirjoittivat verenhimoisista hunneista: nyt ne kirjoittavat varastelevien, murhaavien ja raiskaavien pakolaisten invaasioista, kuinka he vievät työpaikkamme, ovat liian laiskoja tekemään töitä ja lopettavat vielä joulunkin. Näin yhteiskuntaan pumpataan vihaa, eikä vain lehtien kautta, vaan muös blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Paraskin faktantarkistaja [eika Bregman tiennyt, että faktantarkistus somessa loppuu] on voimaton sen vihan edessä joka pyyhkii ylitsemme."

1. Kor. 3:4-9 (5. sunn loppiaisesta, 3.vsk 2.lk)

"Istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun."

1400-luvun alun suuri teologi Jean Gerson opettaa: Joku voisi luulla että tämä antaa aihetta toimettomuuteen. "Miksi näen vaivaa turhaan? Minulla ei ole tietoa siitä, onko vaivannäöstäni hyötyä pelastuksekseni vai koituuko se tuhokseni? Tapahtukoon siis Jumalan tahto ja tehköön hän mitä haluaa." Sinä joka ajattelet näin, kuuntelehan. Etkö tiedä, että se joka istuttaa ei apostolin mukaan ole mitään, eikä sekään joka kastelee? Kuitenkin Jumala tahtoo meidän istuttavan ja kastelevan taitavasti - ymmärrämmepä sanonnan kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Miten me muuten voisimme olla Jumalan työtovereita (jae 9)? Miten voisimme täyttää käskyn "älä kiusaa Herraa, Jumalaasi" (Mt 4:7) jos hylkäämme sen inhimillisen tehtävän joka meille on annettu, ja turvaamme pelkästään jumalalliseen apuun? Olkoon tehtävänämme, huolenaiheenamme ja ponnistuksenamme istuttaminen ja kastelu. Kristus antaa kasvun elämää-antavana voimana ylhäältä. Me odotamme häntä kärsivällisesti ja etsimme häntä nöyrästi.
Kenenkään ei pitäisi huijata itseään olemalla huolimaton tai toimeton, ellei hän sitten vähät välitä kontemplaation saavuttamisesta. Ajattele nyt ihmisen syntymää: isä siittää lapsen ja äiti kantaa sitä kohdussaan. Eihän siitä muuten tulisi mitään. Ja kuitenkin, eivät he voisi saada aikaan elämää, ellei Jumala sitä tahdo. Tai ajattele henkilöä, joka avaa ikkunaverhot, nostaa päänsä ja avaa silmänsä. Ei hän muuten voi nähdä. Ja kuitenkin, ellei aurinko paista, nämä toimet ovat turhia.
Jumala ei ole antanut meille kuolevaisille mitään, mikä ei vaatisi meiltä suurta vaivannäköä. Kukaan ei saa kruunua, ellei hän ole "kilpaillut sääntöjen mukaan" (2. Tim. 2:5). Kun ihminen opettelee jotain taitoa, taidetta tai urheilulajia, hän uuvuttaa itsensä joskus äärirajoille. Tällaiset ponnistukset saattavat meidät häpeään, jos olemme vähemmän huolellisia, kärsivällisiä ja innokkaita saavuttamaan sitä mikä on kaikkein kauneinta, suurinta ja jumalallisinta.
 (Käytännöllinen mystinen teologia, 7. pohdinta)

5. Moos. 32:36 (3. su loppiaisesta, 3 vsk. 1.lk)

 Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä enää ole voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.

Itsemyötätunnon harjoitus uupuneelle ihmiselle 

Sano itsellesi ensiksi: "Juuri nyt sinulla on vaikeaa." Toteat ja tunnustat todeksi, miltä sinusta nyt tuntuu. Se on välttämätön ensimmäinen askel. Huomaat ensiksi tietoisen kokemuksesi ja nimeät sen. Havainnoit omia ajatuksiasi ja tunteitasi tuomitsematta ja arvostelematta niitä. Ajatukset ja tunteet ovat kuin vierailijoita, jotka tulevat ja menevät omalla rytmillään, emmekä voi valita niitä itse. Tämän muistaminen auttaa sinua näkemään oman tilanteesi selvemmin. Se myös auttaa tunnistamaan ja välttämään haitallisia toimintatapoja, kuten vatvomisen, välttelyn ja turvautumisen vaikka päihteisiin tai shoppailuun. Tunnistettuasi kärsimyksesi pystyt paremmin tekemään vaikealla hetkellä sellaisia viisaita ja tietoisia valintoja, joita eniten tarvitset - eikä sellaisia, joihin mielesi apinat sinua ajavat. Jos et juuri nyt voi tehdä mitään korjataksesi tilannetta, niin sen tietoinen huomaaminen auttaa sinua hyväksymään todellisuuden, johon et nyt voi vaikuttaa.

Sano itsellesi sitten: "Kärsimys on osa elämää." Kärsimyksen kokeminen ei tee sinusta viallista. Olet inhimillinen, tunteva ihminen, joka välittää - ja kärsii. Maailma on täynnä kärsimystä, vaikka sitä on vaikea muistaa sillä hetkellä kun itse putoaa kuoppaan. Kärsimystä ei voi hallita eikä välttää kohtaamasta. Tämän tosiasian muistaminen voi auttaa kohtelemaan hyvin itseään kärsimyksen hetkellä. Kärsimys ei tarkoita myöskään sitä, että sinussa olisi jotain vialla. Tällä hetkellä aivan lähistölläsi on ihmisiä kamppailemassa asioiden kanssa, joista meillä muilla ei ole aavistustakaan. (Se on hyvä muistaa myös silloin kun tuntee halua tuomita toisia ihmisiä.) Mutta yhtä hyvä on muistaa kärsimyksen olevan tilapäistä. Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes kärsimys. Voit sanoa itsellesi: "Nyt kärsin, ja se helpottaa kyllä joskus" tai "tämäkään ei ole pysyvää." Ei ole mahdollista oppia ja kehittyä ilman pettymyksiä ja surua. Vaikka kukaan ei toivo näitä oppitunteja omalle kohdalleen, ne voi ymmärtää osaksi ihmisyyttä, joka yhdistää meitä kaikkia.

Sano itsellesi: "Haluan antaa itselleni lohtua ja turvaa." Puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävällesi. Ilmaiset ystävällisiä ja lohduttavia sanoja. Anna itsesi tuntea, että välität itsestäsi ja puhut lempeän rauhoittavaan sävyyn itsellesi. Pyrit aistimaan sanojen herättämän rakastavan ystävällisyyden viestin. Tätä sanotaan itsemyötatunnoksi. Sen osoittaminen itselleen voi tuntua vaikealta tai kummalliselta. Tällaisesta harjoittelusta on todettu kuitenkin olevan apua elämänkriiseissä. (Lähde: Arto Pietikäinen: Joustava mieli tukena elämänkriiseissä.  Duodecim 2017)

Kristitty voi oikein mainiosti tehdä tällaisen itsemyötatunnon harjoituksen. Uskovalla ihmisellä on tukenaan varmuus siitä, että tämä ei ole vain hänen itsensä oman ajattelun muuttamista, vaan hänellä on yhteys maailmankaikkeutta ohjaavaan suureen myötatuntoiseen voimaan!