Luuk. 6:31 (7. su helluntaista, 3.vsk ev)

 Kultainen sääntö

Olen viime aikoina joutunut ajattelemaan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden suhdetta. Huomasin, että Jeesuksen sanojen joukossa on opetus, jota kutsutaan "kultaiseksi säännöksi." Kultainen sääntö tunnettiin sekä juutalaisten että kreikkalaisten joukossa, tosin lähinnä kielteisessä muodossa: älä tee toisille sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän. Myönteinen muoto on kyllä lähempänä rakkautta, mutta se ei ole rakkautta. Se on laskelmoivaa oikeudenmukaisuutta. Mutta miten se suhtautuu rakkauteen? Miten se sopii sanomaan Jumalan valtakunnasta ja valtakunnan oikeudenmukaisuudesta, joka on ilmaistu Vuorisaarnassa, jossa kultainen sääntö esiintyy? 

Ajatellaanpa tavallista päivää elämässä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia kultaisen säännön soveltamiseen. Tapaamme toisemme aamuvarhaisella ja odotamme toisiltamme ystävällistä sanaa tai katsetta ja suomme sen toisille, vaikka mieltämme painavat alkavan päivän huolet. Joku haluaa meiltä rajallista aikaamme, ja me suomme sen hänelle, koska olemme puolestamme pyytäneet aikaa joltakin toiselta. Tarvitsemme apua ja annamme sitä pyydettäessä, vaikka se vaatiikin meiltä uhrauksia. Olemme vilpittömiä toisille ja edellytämme heiltä vilpittömyyttä - vaikka se tekisikin kipeää. Olemme reiluja vastustajiamme kohtaan ja odotamme heiltä reilua peliä. Otamme osaa lähimmäistemme suruun luottaen siihen, että hekin ottavat osaa meidän suruumme. Kaikkea tätä voi tapahtua päivän mittaan. Tätä on kultainen sääntö. Jos joku rikkoo tätä sääntöä, tietoisesti tai tietämättään, olemme halukkaita antamaan hänelle anteeksi, koska mekin toivomme saavamme anteeksi. Ei mikään ihme, että monien ihmisten mielestä kultainen sääntö on kristinuskon todellinen sisältö. Ei ole yllättävää, että kultaisen säännön nimissä kritiikki vaiennetaan, ei rohkaista itsenäiseen ajatteluun ja vakavia ongelmia vältellään.  On myös ymmärrettävää, että valtiomiehet vaativat toisia kansakuntia käyttäytymään kultaisen säännön mukaisesti. Eikö itse Jeesus sanonut, että kultainen sääntö on "laki ja profeetat"?

Mutta tämä ei ole Uuden testamentin antama vastaus, kuten tiedämme. Rakkauden kaksoiskäsky siinä muodossa kuin Jeesus sen toistaa samoin kuin Paavalin ja Johanneksen valtava opetus siitä, että Jumala on rakkaus, ylittävät äärettömästi kultaisen säännön. Se pitää ylittää, sillä se ei kerro meille, mitä meidän pitäisi toivoa toisten tekevän meille. Me haluamme vapautua raskaista velvollisuuksista. Me olemme valmiit suomaan saman vapauden muille. Mutta jos joku rakastaa meitä, hän kieltäytyy antamasta sitä meille ja kieltäytyy pyytämästä sitä meiltä. Ja jos hän pyytäisi, meidän pitäisi kieltäytyä antamasta sitä hänelle, sillä se estäisi kasvuamme ja vahingoittaisi rakkauden lakia. Me haluaisimme omaisuuden, joka saisi meidät tuntemaan itsemme turvatuksi ja riippumattomaksi. Olisimme myös halukkaita antamaan tuollaisen omaisuuden ystävällemme joka pyytäisi sitä, jos meillä sellainen olisi. Mutta molemmissa tapauksissa rikottaisiin rakkautta vastaan. Tuollainen lahja tuhoaisi meidät ja hänet. Me haluamme saada anteeksi ja olemme valmiita myös antamaan anteeksi. Mutta kenties molemmissa tapauksissa on kysymys henkilökohtaisen ongelman pakenemisesta, ja siksi se on rakkauden vastaista.

Mitta, jonka mukaan meidän tulee toimia lähimmäisiämme kohtaan, ei voi olla se, mitä me toivoisimme heidän tekevän meille. Meidän toiveemme nimittäin ilmaisevat sekä oikeita että vääriä ajatuksiamme, enemmän hulluuttamme kuin viisauttamme. Tässä kulkee kultaisen säännön raja. Tämä on laskelmoivan oikeudenmukaisuuden raja. Vain sille, joka tietää mitä hänen pitäisi toivoa ja joka todella toivoo sitä, kultainen sääntö on lopulta pätevä. Vain rakkaus voi muuttaa laskelmoivan oikeudenmukaisuuden luovaksi oikeudenmukaisuudeksi. Rakkaus tekee oikeudenmukaisuudesta oikeaa. Oikeudenmukaisuus ilman rakkautta on aina epäoikeudenmukaisuutta, sillä se ei tee oikeutta sen paremmin toiselle, itselle, kuin sille tilanteelle, jossa kohtaamme. Sillä tuo toinen ja minä yhdessä tässä hetkessä ja paikassa olemme ainutkertainen ja toistumaton tapahtuma, joka vaatii ainutkertaista, toistumatonta yhdistävän rakkauden tekoa. Jos tätä vaatimusta ei kuulla kuuntelemalla rakkautta, jos sitä ei totella luovan rakkauden nerokkuudella, tuloksena on epäoikeudenmukaisuus. Tämä on totta myös oman itsensä suhteen. Se joka rakastaa, kuuntelee oman itsensä syvimmän keskuksen kutsua ja vastaa siihen ja tekee oikeutta itselleen.

Rakkaus ei näe poista, vaan perustaa oikeuden. Se ei lisää oikeuden tekoon jotain, vaan osoittaa oikeudelle, mitä sen pitää tehdä. Se tekee kultaisen säännön mahdolliseksi. Me emme puhu sellaisesta rakkaudesta, joka nielaisee oikeuden. Siitä seuraisi kaaos ja täystuho. Sen sijaan me puhumme rakkaudesta, jossa oikeus on rakkauden muoto ja rakenne. Puhumme rakkaudesta, joka kunnioittaa toisen vaatimusta tulla tunnustetuksi sellaisena kuin hän on, ja omaa vaatimustamme tulla tunnustetuksi sellaisena kuin olemme - ennen kaikkea persoonina. Vain kieroutunut rakkaus, joka on peiteltyä vihamielisyyttä tai itseinhoa, kieltää sen minkä rakkaus yhdistää. Rakkaus tekee oikeudenmukaisuudesta oikeaa. Jumalan rakkaus on vanhurskauttavaa rakkautta, joka hyväksyy ja täydellistää hänet, joka laskelmoivan oikeudenmukaisuuden mukaan pitäisi hylätä. Epäkelvon ihmisen julistaminen hyväksytyksi on Jumalan luovan oikeudenmukaisuuden ja hänen yhteyttä luovan rakkautensa huipentuma.

(Paul Tillich: The Golden Rule. -The New Being. s.29-33. suom. MA) 

Jer. 17:5-8 (Usk.p. muistop. 3. vsk 1.lk)

Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta!
Herrasta luopuminen ei merkitse tämän mukaan siis sitä, että vaihtaa uskonnollista viiteryhmää tai omaksuu vääriä opillisia näkemyksiä Jumalasta. Luopuminen voi tapahtua keskellä kirkollista toimintaa tai viranhoitoa, koska Ison katekismuksen sanoin "pelkkä sydämen usko tekee Jumalan tai epäjumalan." Kun kristillisyyden perustana ovat gallupit tai talouden tunnusluvut, perusta on väärä. Nekin tulee ottaa järkevässä suunnittelussa huomioon, mutta perusta, raison d'être, on toinen.
Hän on kuin piikkipensas joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.
Ihailen nykykäännöksen sanavalintoja. Ne kuvaavat järkyttävällä tavalla katkeruutensa yksinäiseksi tekemää hahmoa. Ihmiset tulevat tuottamaan pettymyksiä. Jos taustalla ei ole suurempaa luottamusta johonkin suurempaan, katkeroidun ja autioidun. elämän voima ja huumori (lat. humor=kosteus) on vain Jumalan yhteydessä. Non videbit  cum venerit  bonum= "hän ei näe hyvyyttä kun se tulee." Jospa kirous onkin sitä, ettei kykene tunnistamaan hyvää,vaikka se kävelisi vastaan!
Siunattu on se mies joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen!
Tuo konkreettinen kielikuva turvan panemisesta Herraan on puhutteleva. Täällä olo voi olla turvatonta, eikä ole mitään perustetta huolettomuuteen, mutta turvani on Jumalan sydämessä. Kirjaimellisesti "jonka uskollisuus (fiducia) on  Herra."
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätä, silloinkin se kantaa hedelmää.
Yhteys Jumalaan kantaa. Vaikka Jumala suo omilleen kuivuuden aikoja, syvällä jossain juuri saa ravintoa sanasta, joka ei tyhjänä palaja. Minä tunnen ehkä olevani tuo kirottu piikkipensas, mutta Jumala tietää. Kun juuri on radix ja vesi on humor, johtopäätös on, että kristityt ovat radikaaleja humoristeja. Jos tulkinta perustuisi vain tähän kohtaan, se ei olisi uskottava, mutta väitän että koko Pyhä Raamattu opettaa radikaalia huumoria.

Matt. 22:1-14. Suuri Tanssi (21. su helluntaista, 1. vsk ev)

Ymmärtääksemme, miksi kyseessä on nimenomaan hääjuhla, meidän pitää aloittaa alusta, maailman luomisesta asti.
Herra ei tehnyt maailmaa tuomitakseen sitä, ei vain hallitakseen sitä tai saadakseen sen tottelemaan tutkimattoman ja kaikkivoivan tahtonsa määräyksiä eikä ollakseen tyytyväinen tai tyytymätön tapaan, jolla se toimii. Herra teki maailman ja ihmisen sitä varten, että hän itse voisi laskeutua maailmaan, että hän itse voisi tulla ihmiseksi. Ajatellessaan maailmaa jonka hän oli tekemäisillään, hän näki Viisautensa ihmislapsena, ”kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään”, ja hän ajatteli: ”minun ilonani ovat ihmislapset.”(Sananl. 8)

Maailmaa ei tehty vankilaksi Jumalan hylkäämille langenneille hengille - se on gnostilainen harha. Maailma tehtiin temppeliksi, paratiisiksi, jossa Jumala itse halusi viihtyä heidän kanssaan, jotka hän oli asettanut hoitamaan sitä hänen puolestaan. 1. Mooseksen kirjan alkuluvut (sen sijaan että olisivat pseudotieteellinen kertomus siitä, miten maailman ajateltiin syntyneen) ovat runollinen ja symbolinen kuvaus, joka on tosi (vaikkakaan ei kirjaimellinen) ilmoitus siitä miten Jumala näkee maailman ja mitä hän suunnittelee ihmisen suhteen. Näiden kauniiden lukujen tähtäyspiste on siinä, että Jumala teki maailman puutarhaksi, joka ilahduttaa häntä itseään. Hän teki ihmisen ja antoi ihmiselle tehtävän osallistua Jumalan omaan huolenpitoon luotuja kohtaan. Hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, taiteilijaksi (homo faber), paratiisin puutarhuriksi. Hän antoi ihmisen itse päättää, miten luotuja piti tulkita, ymmärtää ja käyttää: juuri Adam antoi eläimille nimet (Jumala ei antanut niille mitään nimiä), ja mitkä nimet Adam antoi, sen ne saivat. Niinpä ihminen ymmärryksessään jollakin tavalla jäljitteli Jumalan luovaa rakkautta luotuja kohtaan. Niin kuin Jumalan rakkaus sai asiat olemaan vain katsomalla niitä, ihmisen rakkaus toteutti jumalallisen idean omassa toiminnassaan.
Samoin kuin Jumala luo asiat katsomalla niitä Sanassaan, ihminen luo elämään totuutta yhdistämällä kohteessa olevan jumalallisen valon oman järkensä jumalalliseen valoon. Näiden kahden valon yhdistyminen on totuutta.
 

Mutta on olemassa vielä korkeampi valo: ei se valo, jossa ihminen ”antaa nimen” ja muodostaa käsitteitä aktiivisen ymmärryksensä avulla, vaan pimeä valo, jossa ei anneta nimiä vaan jossa Jumala kohtaa ihmisen itse. Jumalan yksinkertaisen valon ja ihmisen yksinkertaisen valon yhteys eli rakkaus on kontemplaatiota. Nämä kaksi tyhjyyttä ovat yksi. Ne muodostavat ikään kuin tyhjyyden, jossa mitään ei lisätä vaan pikemminkin nimet, muodot, sisältö, merkitys ja identiteetti otetaan pois. Tässä kohtaamisessa ei ole niinkään identiteettien sekoittumista vaan identiteettien häviämistä. Raamattu sanoo mutkattomasti, että Jumala käveli Adamin kanssa iltapäivän viilennyttyä puutarhassa. Siis illan viileydessä, päivän luodun valon vähetessä. Sen henkäyksen vapaassa tyhjyydessä, joka puhaltaa mistä tahtoo ja josta et tiedä, minne se menee. Jumala ja ihminen ovat yhdessä sanojen ja puheen tuolla puolen. Siinä on luomisen ja paratiisin tarkoitus. Mutta on vielä muutakin.
 

Jumalan Sana itse oli ”koko luomakunnan esikoinen”(Kol.1:15). Hän, jonka voimasta kaikki ovat olemassa, ei ainoastaan kävellyt ihmisen kanssa iltapäivän viileydessä, vaan syntyisi kerran ihmiseksi ja kulkisi ihmisen rinnalla hänen veljenään. Herra ei vain rakastaisi luomakuntaansa Isänä, vaan hän astuisi luomakuntansa keskelle, tyhjentäisi itsensä, kätkeytyisi ikään kuin hän ei olisi Jumala vaan luotu. Miksi? Koska hän rakasti luotujaan ja koska hän ei voinut kestää sitä että hänen luotunsa vain palvoisivat häntä etäisenä, kaukaisena ja kaikkivoipana. Jos häntä palvottaisiin vain jonakin suurena, hänen luotunsa pyrkisivät puolestaan olemaan itse suuria ja nujertamaan toisensa. Siellä missä on suuri Jumala, on myös jumalankaltaisia ihmisiä, jotka tekevät itsestään herroja ja kuninkaita.Tai  jos Jumala olisi vain suuri taiteilija joka ylpeilisi luomisteoistaan, ihmiset myös rakentaisivat kaupunkeja ja palatseja ja riistäisivät toisia ihmisiä oman kunniansa tähden. Tätä tarkoittaa kertomus Babylonin tornin rakentajista, joka tulisivat olemaan ”kuin Jumalia” riippuvien puutarhojensa keskellä, ripustaen vihollistensa päitä puutarhaansa. Sillä he tulisivat osoittamaan Jumalaa ja sanomaan: ”Hänkin on suuri rakentaja, joka on tuhonnut kaikki vihollisensa.”
Jumala sanoi sen sijaan: Minä en naura vihollisilleni, sillä haluan tehdä mahdottomaksi kenellekään olla minun viholliseni. Siksi samaistun viholliseni omaan salaiseen persoonallisuuteen.
Niin Jumala tuli ihmiseksi. Hän otti kantaakseen ihmisen heikkouden ja tavallisuuden ja kätki itsensä, hän tuli nimettömäksi ja merkityksettomäksi ihmiseksi, syntyi mitäänsanomattomassa paikassa. Eikä hän halunnut määräillä ihmisiä, olla kuningas, johtaja tai uudistaja – tai olla mitenkään luotujansa ylempi. Hän ei olisi mitään muuta kuin heidän veljensä, neuvonantajansa, palvelijansa ja ystävänsä. Hän ei ollut missään ihmisten ymmärtämässä mielessä tärkeä henkilö, vaikka sen jälkeen me olemmekin tehneet hänestä Kaikkein Tärkeimmän Henkilön. Se on toinen juttu. Vaikka näet onkin totta että hän on kaikkien Herra ja Kuningas, kuoleman voittaja, elävien ja kuolleiden tuomari, Pantokrator, hän on silti yhä Ihmisen Poika, kätketty, tuntematon, huomaamaton, haavoittuvainen. Hänet voidaan tappaa. Kun Ihmisen Poika tapettiin, hän nousi ylös kuolleista ja oli jälleen luonamme, hän sanoi: ”Vaikka tappaisitte minut, se ei merkitse mitään.”
 

Kun Kristus on kerran herätetty kuolleista, hän ei enää kuole omana itsenään (Room 6:9). Mutta koska hän tuli ihmiseksi ja yhdisti ihmisen luonnon itsensä kanssa, kuoli ihmisen puolesta ja nousi ihmisenä kuollleista, hän sai aikaan sen, että kaikkien ihmisten kärsimyksestä tuli Hänen kärsimyksiään. Heidän heikkoudestaan ja suojattomuudestaan tuli hänen heikkouttaan ja suojattomuuttaan ja hän otti heidän merkityksettömyytensä omakseen. Mutta samalla hänen voimansa, kuolemattomuutensa, kirkkautensa ja onnellisuutensa annettiin heille ja niistä tuli heidän omaisuuttaan. Jos siis Kristus, Jumala ja ihminen, on vielä suuri, hän tahtoo olla suuri ja vahva pikemminkin meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Hänelle nimittäin voima ja heikkous, elämä ja kuolema ovat vastakohtapareja, jotka eivät kosketa häntä. Hänen herruutensa on jotain niitä korkeampaa. Hän nostaa myös meidät näiden vastakohtien yläpuolelle yhdistämällä meidät itseensä. Vaikka pahuus ja kuolema voivat kyllä koskettaa sitä haihtuvaa, ulkoista minuutta, jossa kuljemme vieraina ja muukalaisina sekä itsellemme että hänelle, ne eivät voi koskaan koskettaa sitä todellista minuuttamme, jossa meidät on tehty yhdeksi Hänen kanssaan. Tullessaan ihmiseksi Jumala ei tullut vain Jeesukseksi Kristukseksi vaan jokaiseksi mieheksi ja naiseksi, joka koskaan tulisi olemaan. Jumalasta ei tullut vain "tämä ihminen" vaan - laajemmassa, mystisessä mielessä, muttei vähemmän todesti - "jokainen ihminen."

Jumalan läsnäolo maailmassa sen Luojana riippuu vain Jumalasta itsestään. Hänen läsnäolonsa maailmassa ihmisena riippuu jossakin määrin ihmisestä. Ei niin että me voisimme mitenkään muuttaa inkarnaation mysteeriä sinänsä. Mutta meidän on mahdollista päättää, tulemmeko me tietoisiksi hänen läsnäolostaan, tulemmeko sen pyhittämäksi ja valaisemaksi. Voimme valita kahden identiteetin välillä: sen ulkoisen naamarin, joka näyttää todelta, mutta elää vain hetken tämän maan päällä sekavana vyyhtinä ristiriitaisia haluja, tai sisäisen persoonan, joka näyttää mitättömältä, mutta joka voi antautua ikuisesti sille totuudelle, jonka varassa se elää. Tämä sisäinen persoona on se, joka otetaan Kristuksen mysteeriin hänen rakkautensa ja Pyhän Hengen kautta, niin että me elämme salaisesti "Kristuksessa."

Silti meidän ei pidä suhtautua "ulkoiseen" itseemme liian kielteisesti. Ei se ole luonnostaan paha, eikä sen pinnallisuutta tule pitää rikoksena. Se on köyhä ja kurja olento, ja kaikkea köyhää pitää kohdella lempeästi. Tämä koskee myös meidän ulkoista itseämme: niin kauan kuin se ei vetäydy valheen suojiin, Kristuksen lempeys ja rakkaus siunaa sitä. Ulkokuori on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Ohikiitävän, köyhän olemassaolomme tapahtumilla on sanomattoman suuri arvonsa. Ne voivat olla välikappaleita, joiden kautta ymmärrämme Jumalan läsnäolon maailmassa. Ulkoista itseä voi sanoa naamioksi, mutta se ei tarkoita välttämättä sen väheksymistä. Naamiot jotka ihmisillä ovat kasvoillaan voivat olla paitsi ihmisen sisäisen persoonan, myös Jumalan valeasu, kun hän kulkee pyhiinvaeltajana ja muukalaisensa luomakuntansa keskellä. Jos Kristus kerran tuli ihmiseksi, se tapahtui siksi että hän tahtoi tulla jokaiseksi ihmiseksi - siis keneksi tahansa. Jos uskomme Jumalan Pojan ihmiseksituloon, maan päällä ei pitäisi olla yhtään ihmistä, jossa emme ole valmiit näkemään Kristuksen läsnäoloa.

Sitä mitä ihmiset pitävät vakavana, Jumala ei välttämättä pidä kovin tärkeänä. Se, mikä Jumalassa näyttäytyy meille "leikkinä" saattaakin olla sitä, minkä hän ottaa kaikkein eniten tosissaan. Jumala leikkii ja huvittelee luomakuntansa puutarhassa, ja jos me osaisimme unohtaa vakavamielisen pohdintamme siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme kuulla hänen kutsunsa ja seurata häntä hänen salaiseen kosmiseen tanssiinsa. Eikä meidän tarvitse mennä kauas kuullaksemme tämän leikin ja tanssin kaikuja. Kun olemme yksin tähtikirkkaana yönä; kun satumme näkemään muuttolintujen syksyllä laskeutuvan sänkipellolle; kun katsomme lapsia sellaisena hetkenä, kun he ovat todella lapsia; kun tunnemme rakkauden sydämessämme; tai kun japanilaisen runoilija Bashōn tavoin kuulemme sammakon yksinäisen molskahduksen vanhalla lammella. Sellaisina hetkinä koemme heräämisen tai näemme asiat uudessa valossa, mielemme tyhjentyy ja puhdistuu niin, että voimme nähdä väläyksen kosmisesta tanssista.

Maailma ja aika on Jumalan tanssia tyhjyydessä. Sfäärien hiljaisuus on hääjuhlan musiikkia. Mitä enemmän me pidämme kiinni ennakkoluuloistamme, mitä enemmän me tulkitsemme asioita omien rajoittuneiden päämääriemme ja ristiriitaisten käsitystemme mukaan, sitä enemmän päädymme surullisuuteen, järjettömyyteen ja epätoivoon. Siihen ei pidä kiinnittää kuitenkaan liikaa huomiota, koska mikään epätoivomme ei voi muuttaa tosiasioita, tai turmella kosmisen tanssin iloa, joka on aina olemassa. Tosiasiassa me olemme nimittäin keskellä sitä, ja se on keskellä meitä, sillä se virtaa verenkierrossamme, halusimmepa sitä tai emme. Loppujen lopuksi meitä kutsutaan tarkoituksella unohtamaan itsemme, heittämään kamala vakavuutemme sikseen ja liittymään suureen tanssiin.

(lähde: Thomas Merton: New Seeds of Contemplation, s. 291-297)

Kol 1:22-23 (20 sunn helluntaista, 3 vsk 2. lk)

Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla.

Dostojevskin "Karamazovin veljesten" ohjaajavanhus Zosima kehottaa meitä katsomaan ympärillämme olevia Jumalan lahjoja: kirkasta taivasta, puhdasta ilmaa, hempeää ruohoa, lintuja ja koko luontoa kauneudessaan ja synnittömyydessään. "Me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan." Zosima näki, että jos ihmiset oivaltaisivat tämän, he alkaisivat kyynelehtien syleillä toisiaan. Hänelle luomakunnan kauneus oli merkki kaikkien luotujen puhtaudesta ja sisäisestä ykseydestä. Se tie, jota pitkin ihminen etenee tämän tiedostamisess, on konkreettisten olentojen rakastaminen. Zosima vetoaa lähes epätoivoisesti:

"Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätä maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi."

Dostojevski sanoo Zosiman kautta samaa kuin muutkin hengelliset opettajat, mutta hieman toisessa tyylilajissa, sävykkäämmin, ja ajatuksia on sovellettu yksityiskohtaisemmin. Kaiketi juuri tämä lievä teologisen ilmaisun konventioista poikkeaminen on ollut omiaan synnyttämään epäilyjä panteismista. Puhuessaan ihmisten välisestä perimmäisestä yhteydestä Zosima tulee ilmaisseeksi myös Jungin arkkityyppiteorian keskeiset ajatukset kauniisti todetessaan, että ihmismielen toiminnan perusteet eivät ole ihmisessä itsessään.

"Meille on annettu se salainen ja kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatuksemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa."

Yksinäisinkään ihminen ei pohjimmaltaan ole sisimmässään irrallinen. Hyvyys, kauneus, jalous, myötäeläminen, uhrautuvaisuus ja muu vastaava eivät näet ole ihmisen omaa keksintöä, vaan paremminkin osallisuutta ajattomista totuuksista. Ihminen ei voi tiedostaa sitä, mistä syvälliset arvot hänen mieleensä nousevat.

Ihmisyyden sisimmässä kajastaa valo, josta irtisanoutuminen olisi ihmisen suurin mahdollinen virhe. Valo ei sarasta itsestään. Ihminen on vastuussa siitä, antaako hän valonsa säteillä ulospäin. Sitä on apostolin tarkoittama "pysyminen lujana uskon perustalla."

(lähde: Serafim Seppälä: Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri. Kirjapaja 2011, 87-90)

 

1. Moos. 28:17 (Mikkelinp. 1. vsk 1.lk)

 ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

 

Missä on Taivas? Sanan arkipäiväisessä käytössä se on mittaamaton avaruus yläpuolellamme - tai itseasiassa ympärillämme. Uskonnollisessa kielenkäytössä se on paikka, jossa on Jumalan valtaistuin, jossa Poika istuu Isän "oikealla puolella" ja jossa enkelit kumartavat Jumalaa. Siellä ovat toivomme mukaan myös perille päässeet pyhät, rakkaamme. 

Teologiassa taivas voidaan kuvata sinä todellisuutena, joka rajoittaa maallista olemassaoloamme. Emme voi käsittää emmekä tavoittaa Taivasta. Voimme vain uskoa sen olemassaoloon sen perusteella, mitä Raamatusta luemme. Taivas tässä mielessä ei ole mikään paikka avaruudessa, jonne voisimme hypernopealla avaruusaluksella matkustaa.

Raamattu ei kuitenkaan opeta, että Taivas olisi täysin tästä ajan ja avaruuden todellisuudesta erillinen asia. Taivas tulee maan päälle useaan otteeseen. Sillä on "paikka". Jaakob näki taivaan portin karussa yöpymispaikassaan, jossa ei ulkoisesti ollut mitään ihmeellistä. Israelin uskonnossa sanotaan samaan hengenvetoon "Herra on pyhässä temppelissään, hänen valtaistuimensa on taivaassa." (Ps.11:4) Toisin sanoen, Jumala on sekä maan päällä että taivaassa. Akateemisesti asia voidaan ilmaista niin, että ikuinen ja näkymätön Taivas ottaa itselleen lokaalisuuden. Kristillisessä kirkossa sakramentti on nimenomaan paikka, jossa taivas on todellisesti läsnä, eikä vain niin että sitä ajatellaan tai siihen uskotaan. Taivas koskettaa maata. Taivas ei ole tietenkään sakramentissa niin, että sakramentti rajoittaisi taivaan tiettyyn paikkaan ja tapahtumaan. Mutta todellista se on.

Mielikuva siitä, että taivas on joku paikka, jonne meidän pitää siirtyä, on niin vahva, että tarvitsemme toisenlaisen ajatuksen taivaasta. Amerikkalainen systemaatikko Robert Jenson opettaa, että taivas on luomakunnan tulevaisuus. Kun Jaakob tai joku muu Raamatun henkilö näkee "taivaiden aukeavan", hän kohtaa Jumalan ja hänen enkelinsä, jotka lähestyvät meitä tulevaisuudesta. Ei mikään ihme, että Raamatun eniten tulevaisuudesta puhuva kirja, Ilmestyskirja, on jatkuvaa enkelien kavalkadia. Kun pelkäämme tulevaisuutta, muistakaamme, että Jumala on jo siellä!

(Lähde: Robert W. Jenson: Systematic Theology. Volume two: The Works of God. 117-127)