Luuk. 14:16–24 (3. su helluntaista, 1. vsk ev)

 Kertomus pitojen isännästä, joka käski tuoda juhliinsa "köyhät, sokeat, raajarikot ja rammat" tuo mieleeni kotikirkkoni, Janakkalan Pyhän Laurin kirkon, suojeluspyhimyksen, Laurentiuksen. Hänen tarinansa on Jaakko Heinimäki kertonut kirjassaan "Pieni mies jalustalla" (Like 1994) niin hyvin, että kopioin sen tähän:

Diakoni Laurentius tunnettiin miehenä, joka tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa, eikä pahastunut leikinlaskusta. Itse asiassa hänet tiedettiin melkoiseksi koiranleuaksi. Laurentiuksen tehtävänä oli huolehtia Rooman kerjäläisistä ja köyhistä. Hän oli seurakunnan johtajan, paavi Sixtus II:n lähimpiä apulaisia.

Elettiin Rooman keisari Valerianuksen aikoja, vuotta 258. Valerianus vainosi kristittyjä ja paavinkin oli painuttava maan alle. Paavi ei tuon ajan maailmassa ollut mahtava mies, vaan pikemminkin pienen lahkon johtaja. Laurentius toimi piilossa olevan paavin ja seurakunnan välisenä yhdysmiehenä. Sictus piileskeli kaupungin ulkopuolella katakombeissa ja johti seurakuntaansa sieltä käsin Laurentiuksen välityksellä.

Eräänä päivänä paavin olinpaikka oli kuitenkin paljastunut keisarille. Valerianuksen joukot surmasivat Sixtuksen ja neljä diakonia. Laurentiuksen henki säästyi, sillä hän ei sattunut olemaan paikalla salaisen poliisin saapuessa paavin piilopaikkaan.

Ystävien karmea kuolema järkytti Laurentiusta kovasti. Hän meni aivan sekaisin ja ilmoittautui itse keisarin miehille, sillä hän halusi seurata ystäviänsä kuolemaan. Laurentiuksen mielestä oli väärin, että hän sai elää edelleen.

Keisarin miehet tiesivät, että Laurentius oli kirkon rahastonhoitaja, ja rupesivat tivaamaan häneltä kirkon rahoja. Uskottiin näet, että kirkko oli hirvittävän rikas. Tällaiset uskomukset olivat saaneet alkunsa kristittyjen siteeraamista Raamatun kertomuksista peltoon kätketystä aarteesta, kauppiaan helmistä jne. Viranomaiset olivat ottaneet nuo kertomukset kirjaimellisesti tosina ja vaativat nyt Laurentiukselta, että hänen pitäisi tuoda nuo aarteet heille.

- Okei, sanoi Laurentius, veijari ja pyhimys, pyysi kolme päivää aikaa ja lupasi toimittaa kirkon aarteen keisarin miehille. Kolmen päivän kuluttua hän saapui oikeussaliin mukanaan Rooman ja lähiseutujen kaikki köyhät, sairaat, mielipuolet, raajarikot ja puliukot. 

- Tässä on kirkon aare, sanoi Laurentius ja osoitti löyhkäävää, nälkäistä joukkoaan. Nenäänsä pitelevät tuomarit eivät Laurentiuksen vitsistä pitäneet. Vielä vähemmän he olisivat siitä pitäneet, jos olisivat ymmärtäneet, ettei kyseessä edes ollut vitsi. Kirkon valta ja rikkaus eivät olleet vielä tästä maailmasta. 

Vallanpitäjät osoittivat poikkeuksellista huumorintajuttomuutta ja julmuutta tuomitessaan Laurentiuksen grillattavaksi elävältä. Legendan mukaan Laurentiuksen linja piti viimeiseen asti. Ennen kuolemaansa hän huusi paistinparilasta: "Kypsää on. Kääntäkää puolta ja syökää!"

Joh. 3:8 (Kolmin.p., 1.vsk. ev)

Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta ettiedä,mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.

Henki toimii niin kuin tahtoo (Hepr. 2:4). Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus (2.Kor.3:17). Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1). Tämä on selvää, mutta herää kysymys, missä määrin tästä voi sanoa mitään - ainakaan mitään varmaa? Miten esimerkiksi pelastuminen on riippuvaista sen vastaanottamisen aktista: "Mutta kaikille jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Joh. 1:12)Niille jotka uskovat. Kristus on tehnyt jotain todellista, jotain peruuttamatonta, johon minä en voi lisätä mitään, kuten epistolatekstikin sanoo: "Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin?" (Rm. 11:37) Me lännen kirkossa olemme näissä asioissa ahdistuksen vallassa. Idän kirkko tietääkseni opettaa, että tietenkin se on kokonaan Jumalan työtä, mutta on sentään ero siinä, miten Jumala kohtelee kiveä ja ihmistä. Herätyskristillinen korostus siitä, että uskoon tulemisen tapahtuma jotenkin konstituoisi pelastukseni, on varmasti väärä. Et tiedä mistä se tulee ja minne se menee.
Toinen kysymys on, missä määrin Hengen työ on riippuvainen kirkon toiminnasta. "Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA 5) Tässä yritetään yhdistää Hengen vapaus ja se, että Henki on sitoutunut armonvälineisiin. Itse asiassa tämä evankeliumin jae sisältää jonkin kiinnekohdan: sinä kuulet sen huminan.  Henki tulee kuulemisen kautta! Sinä joka kuulet, tai olet kuullut, sanan tai sanomat Jeesuksesta Kristuksesta, voit tulla milloin tahansa ja millä tavalla hyvänsä sen sanan koskettamaksi, etkä tiedä miten.
Oswald Chambersin vastaus Nikodemuksen kysymykseen "kuinka voi ihminen vanhana syntyä" (j.4) on: "Kun hän on kyllin vanha kuollakseen. - Kuollakseen pois kuvitelluista oikeuksistan, hyveistään, uskonnostaan, kaikesta ja ottaakseen vastaan elämän jota ei aikaisemmin ole omistanut. Tämä uusi elämä tulee ilmi tietoisessa katumuksessa ja tiedostamattomassa pyhyydessä."

Viis. 1:7 (Helluntai, antifoni)

Herran henki täyttää kaiken maan.

Puhuessaan Pyhästä Hengestä luterilaisuus korostaa sanaa ja sakramentteja. Siinä se tekee oikein. Se ikään kuin osoittaa pääkatkaisijan ja virtakytkimen paikan. Sähkövirran olemassaoloon ja vaikutukseen se ei kuitenkaan vaikuta. Alussa Jumalan Henki liikkui vetten päällä, jo ennen kuin Sana kuului. Ohi armonvälineidenkin "Herran henki täyttää koko maanpiirin", se pitää kaiken koossa ja tietää kaiken mistä puhutaan. Viisauden kirjassa viisaus on ihmisiä rakastava henki (j.6).

Jumala rakastaa kaikkea elävää, sillä hänen katoamaton henkensä on kaikessa olevassa (Viis.12:1). Pyhä Henki ei ilmene pelkästään sanassa ja sakramentissa - vaikka ilman niitä tämänkin sanominen olisi mahdotonta - vaan jo pelkässä olemassaolossa.
"Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista, sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä, että he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Jos et jotakin olisi halunnut, kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää? Jos et jotakin olisi kutsunut elämään, kuinka se olisi pysynyt hengissä? Mitta sinä säilytit kaikki, koska kaikki kuuluu sinulle" (Viis.11:23-26)

Viisauden kirjassa Jumala ilmaisee kaikkivaltiutensa nimenomaan siinä, että hän armahtaa: "Kaikki ovat sinun valtasi alla, ja siksi olet kaikille armollinen" (12:16)

Hes. 36: 26-27 (Helluntai, 1.vsk 1.lk)

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni. ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

Tämä kaikki on siis Pyhän Hengen työtä. Kivisydämen poistaminen on tuntunut minusta aina puhuttelevalta - odotan sitä kovin. Hepreassa leikitellään sanalla bashar, liha: otan lihastanne pois kivisydämen ja annan lihasydämen. Synti on elämän kudoksessa jotakin sinne kuulumatonta. Pelastuksessa se paikataan alkuperäisellä kudoksella.
Pyhä Henki saa Septuagintan mukaan meidät vaeltamaan (poreuomai) Jumalan tahdon tietä, tarkkaamaan sitä (phylasso) ja noudattamaan sitä (poieo).

Ef. 3:14-21 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...

1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.

Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.

Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään, kuten "elämä" tai "universumi") näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.

Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.

Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:

Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.

Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.