Sir. 42:15–25 (4. adventti, apokryfi)

Tämä on teologisen estetiikan malliteksti:

Minä tahdon muistella Herran tekoja ja kertoa siitä, mitä olen nähnyt. Herra teki luomistyönsä sanallaan, sääti ja toteutti kaiken tahtonsa mukaan.Valollaan aurinko luo katseensa kaikkeen,

Herran kirkkaus täyttää koko luomakunnan.

Tekstivalinta muistuttaa siitä, että jouluyön kirkkaus ei ollut ennenkuulumatonta, vaan silloin enkeljoukot huusivat julki sen, mitä taivaat ovat julistaneet maailman alusta asti: Koko maailma on täynnä Herran kirkkautta! Tätä todistaa se, että jouluevankeliumin "Jumalan on kunnia korkeuksissa" ei ole toivotus, vaan toteamus.

Pyhät enkelitkään eivät pysty kertomaan kaikkia ihmeellisiä tekoja, otka Herra, Kaikkivaltias, on vahvistanut, jotta kaikki olisi omalla paikallaan hänen kirkkaudessaan. Hän tutkii merten syvyydet ja ihmisten sydämet, hän näkee viekkaimpienkin aikeiden lävitse. Kaikki on Korkeimman tiedossa,

hänen katseensa tavoittaa aikojen merkit. Hän tuo julki menneet ja tulevat ja paljastaa salattujen asioiden kulun.

Jos enkelitkään eivät kykene kertomaan tai käsittämään kaikkia Jumalan tekoja, kuinka ihminen kuvittelee, että hänen omaksumansa raamattunäkemys tai teologia riittäisi selvittämään mitä Jumalalla on mielessä. Siksi ei pidä myöskään tuskastua, jos meidän teologiamme ajautuu umpikujaan, koska "viekkaimmatkin aikeiden" läpi Jumala näkee. Suuri lohtu on siinä, että se, mikä meille oli käsittämätöntä ja läpitunkematonta, on hänelle kirkasta.  Moni asia on turhaa ja mieletöntä, mutta vain meidän silmissämme.

Yksikään ajatus ei jää häneltä huomaamatta, yksikään sana ei jää häneltä salaan.Hän on pannut paikoilleen viisautensa voimannäytöt, hän on yksi ja ainoa ikiajoista ikuisuuteen. Mitään ei voi lisätä eikä mitään poistaa, Ei hän tarvitse neuvonantajia.

Verbin κοσμεω merkityksen käännöksenmme tulkitsee teknisesti "panna paikoilleen", vaikka sillä on myös merkitys "kaunistaa, koristaa", jota Vulgata ja muut käännökset käyttävät.  Raamatun estetiikka peittyy vahingossa näkyvistä. Jae korostaa sitä, että Jumalan luomistyössä ei ole mitään turhaa, ja ajatus jatkuu:

Kuinka ihania ovatkaan kaikki hänen tekonsa – ja niistä on näkyvissä vain kipinän verran! Ne kaikki elävät ja pysyvät ikuisesti; kukin toteuttaa tarkoitustaan ja tottelee häntä. Kaikkea on kaksittain, toinen on toisen vastapari, mitään turhaa hän ei ole tehnyt.Toinen täydentää toista parhaalla tavallaan –  kuka kyllästyisi katselemaan Herran ihanuutta!

Jumalan luomisteot ovat haluttavia (desiderabilia). Koska niiden Luoja iloitsee niiden olemassaolosta ja haluaa niiden pysyvän ikuisesti, millä oikeudella minä uskonnollinen askeetti pidän niitä vähäarvoisina ja tähyilen taivaalle niiden ohi, että muka siten näkisin Jumalan paremmin?  Joidenkin uskoa horjuttaa väite, että maailmankaikkeus on miljardien vuosien ikäinen ja ihminen kehittynyt pitkän evoluution tuloksena. Eikö se saa meitä entistäkin kiitollisemmiksi siitä, että nyt olemme tässä? Siirak pitää arvossa sitä, että Jumalan teot ovat pareittain. Pahan vastapari on hyvä, kuoleman elämä ja hurskaaan syntinen. (33:14) Luodut auttavat toinen toistaan kukoistamaan, me onnistumme vain toisten avulla, tai kuten ruotsalainen käännös sanoo, "den ena förhöjer det andras värde."

Kyllästyminen on uskon vastakohta. Jos olet tympääntynyt hengelliseen elämään, olet ajautunut sen ulkopuolelle.

1. Kor. 4:5 (3. adv, 1.vsk 2.lk)

 "Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta."

Kun minulle kerrotaan, että Jumala tuo esiin sydämeni salaisimmat ajatukset, pelkään, mitä hän löytää sieltä. Turhanpäiväisyyttä, itsekkyyttä, järjettömiä pelkoja ja hävettäviä himoja. "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka", sanoo vanha psalmin käännös. Sen kuullessani piinaan itseäni ja yritän ottaa selvää, mikä minussa on kaikkein todellisinta: ihanteeni vai lankeemukseni. Entä jos Jumala tunnistaakin minussa ennen kaikkea kuvansa, sen hiipuvan liekin, kaipauksen Hänen puoleensa, jota en väärillä valinnoillanikaan ole saanut tukahdutettua? Suitsevaa kynttilän sydäntä hän ei sammuta.

"Miten vähän oikeastaan tiedämme ihmiselämästä. Omastamme. Tuomita meidät niin sanottujen tekojemme mukaan on yhtä turhaa kuin tuomita meidät unelmiemme mukaan. Vapahtaja käyttää oikeuttaan ja se minkä hän näistä hämäristä asioista kohottaa Isän nähtäväksi, loistaa heti säteillen kuin aurinko". (Bernanos: Maalaispapin päiväkirja s. 98)

Matt.11:2-10 (3.adv. 1.vsk ev)

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.

Hengellistäminen ei ole aina parasta mitä tiedän. Mutta näitä Jeesuksen ihmetekoja, joita hän profeettojen kirjoituksiin viitaten suoritti, voi pitää myös ihmiselämää laajemmin koskevina totuuksina.

Sokeat saavat näkönsä: Kun ihmiset yrittävät kuvata hengellistä heräämistään, suosituimpia ilmauksia on sanoa, että "olin sokea - nyt näen." Usko on silmien avautumista Jumalan läsnäololle. Koko luomakunta näyttäytyy uudessa valossa. Synti ei tuhonnut tämän maailman kauneutta, mutta se sokaisi ihmisen silmät niin, ettei ihminen kykene tajuamaan sitä. Usko avaa silmät näkemään kauneutta sielläkin, missä se on muuten ihmissilmiltä kätkössä.

Rammat kävelevät: Pelko lamauttaa ja halvaannuttaa ihmisen. Ihminen ei uskalla lähteä liikkeelle. Kävelemistä merkitsevä sana περιπατειν ei tarkoita vain pääsemistä pisteestä a pisteeseen b, vaan päätöntä koikkelehtimistä, tanssimista ja sinne tänne haahuilua. Siihen Jeesus vapauttaa ihmisen, joka ajattelee että onpas noloa. Mistä tullaankin siihen, että

Spitaaliset puhdistuvat: Spitaali ei ollut vain sairaus, vaan sosiaalinen häpeä. Se erotti ihmisen toisten yhteydestä ja jätti hänet yksin. Häpeä ei parane synninpäästöllä, vaan sillä, että joku viihtyy minun seurassani. Siksi Jeesus tunnettiin hyvän ruoan ja huonon seuran ystävänä. Hän katsoo sinua niin kuin ei paremmasta tietäisi: hän ei tahto saada silmiään syntisestä irti!

Kuurot kuulevat: ihan ihmisten kesken tuntuu toistuvasti siltä, että ihmiset eivät kuuntele toisiaan, vaikka ovat kuulevinaan. Ei mikään ihme, että Ilmestyskirjassa toistuu lause; "Jolla on korvat, se kuulkoon." Ennen kaikkea usko avaa ihmisen korvat kuulemaan Jumalan sanaa, mutta myös maan hiljaisten huokauksen.

Kuolleet herätetään henkiin: Eskatologisen toivon lisäksi tässä puhutaan niistä, jotka ovat hengellisesti kuolleet. "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa." Ne jotka kuulevat hyvän paimenen äänen, seuraavat häntä, ja hyvä paimen johtaa heidät laitumelle - ei karsinaan.

Köyhille julistetaan ilosanoma: Köyhä on se, joka tietää, miten paljon häneltä puuttuu. Siksi Augustinus sanoi: "Mielestäni uskovaiseksi voidaan sanoa pikemminkin sitä, joka tietää keneltä pyytää sitä mitä häneltä puuttuu, kuin sitä, joka lukee omaksi ansiokseen sen mitä hänellä on."

1. Piet. 1:13-17 (2. adv., 1.vsk 2.lk)

Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.

Vyöttäytyminen (anazonnymi) merkitsi Raamatun maailmassa valmistautumista matkanteon vaivoihin. Vaatteet sidottiin vartalon ja jalkojen ympärille kiinni nahkaisella vyöllä, etteivät ne estäisi matkantekoa. Ehkä siinä on jossakin mielessä jotain samaa kuin meidän kielikuvassamme "hihojen käärimisestä." Efesolaiskirjeessä luetellaan kristityn taisteluvarustus, jossa kehotetaan ottamaan vyöksi totuus (Ef.6:14). Vyöttäytyminen on myös palvelijan tehtävä. Jeesus lupasi, että uskollinen palvelija saa seuraavanlaisen kohtelun: "Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä." (Luuk. 12:37). Olkaa raittiit! Tähän raamatunkäännöksemme lisää sanat, joita ei alkutekstissä ole, mutta jotka kertovat siitä, mitä UT:n sana "olla raitis" (nefo) tarkoittaa: pitäkää ajatuksenne kirkkaina. Kyse on ennen kaikkea mielen raittiudesta. Tottakai tavanomainen raittius liittyy siihen. Mahdotonta on olla kännissä ajatus kirkkaana. Pietari kehottaa panemaan toivomme Kristukseen teleiōs, siis kokonaan tai loppuun asti. Toivo on tulevaisuuteen kohdistuva asia. Toivon kohde on tulossa. Jeesuksen Kristuksen ilmestyminen, uskon lopullinen varmuus, on vasta tulossa
.
 Olkaa kuuliaisia lapsia älkääkä taipuko noudattamaan himoja, joiden vallassa ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte.

Sokrates opetti, että jos ihminen tietää, mikä on oikein, hän myös tekee niin. Myös tässä sanotaan, että synti on ennen kaikkea tietämättömyyttä. Ihminen pyrkii jäljittelemään jotain, muuttumaan jonkin kaltaiseksi. "Älkää taipuko noudattamaan himojanne", kehottaa Pietari. Samaa sanaa (syskhematizo) käyttää myös Paavali, kun hän sanoo: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.”

Se mitä meidän tulee tavoitella ja jäljitellä, on Jumalan pyhyys. On kuitenkin tärkeää ettemme jäljittele omaa kuvitelmaamme siitä, sillä silloin kyseessä on tekopyhyys. Elämme joulun odotusta. Jumala ei kysy kuten joulupukki: onkos täällä kilttejä lapsia? Jumala ei vaadi kiltteyttä vaan pyhyyttä. Mistä sen pyhyyden löytää? Minä olen pyhä, koska pyhä Jumala on minut luonut, Kristus on minut lunastanut ja varmemmaksi vakuudeksi lahjoittanut minulle Pyhän Hengen kasteessa. Tästä minut on kutsuttu tekemään totta. Sitä saan seurata ja toteuttaa, vaikka olisin kaikki elämäni päivät tähän asti viettänyt vain ja ainoastaan synninteossa.

Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne aika.

Jeesus käski rukoilemaan Jumalaa nimellä "Isä". On todellakin hämmästyttävää, että voi kutsua isäkseen häntä, joka tuomitsee kerran kaikki ihmiset, minutkin, henkilöön katsomatta. Jumalanpelko ei ole tässä eusebeia vaan fobos. Pelkoa ei rakkaudessa ole, kirjoittaa Johanne (1. Joh. 4:18) mutta on sentään siinä mielessä, että rakastava pelkää ennen kaikkea sitä, että aiheuttaa mielipahaa rakkaalleen. Elämää kutsutaan muukalaisuuden ajaksi. Kristitylle ja kirkolle on vahingoksi, jos hän unohtaa olevansa muukalainen tämän maan päällä. Psalmistan kanssa rukoilemme: "Kuule rukoukseni, Herra, ota vastaan avunhuutoni. Älä ole kuuro minun itkulleni! Minä olen muukalainen, etsin sinulta turvaa, olen koditon niin kuin olivat isänikin." (Ps.39:12)

Matt. 21:1-9 (1. Adv. 1. vsk ev)

Hän tulee luoksesi lempeänä

Lempeys on laiminlyöty kristillinen hyve, todellinen Tuhkimo Hengen hedelmien joukossa. Lempeys ei vaadi palstatilaa eikä halua olla huomion keskipisteenä - ja siitä siinä onkin kysymys.
Sanat lempeys, lempeä (kr. praus, prautēs) eivät ole kreikkalaisessa filosofiassa merkittäviä. Ilma voi olla lempeä, samoin eläin, ja ihminenkin sen jälkeen, kun hänen suuttumuksensa on laantunut. Toisin on Uudessa testamentissa. Lempeys on paraatipaikalla heti Vuorisaarnassa. "Autuaitia ovat kärsivälliset (praeis)", töksäyttää Jeesus heti kärkeen. Itsestään Jeesus sanoo: "minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä", minkä hän sittemmin demonstroi ratsastamalla aasilla Jerusalemiin. Lempeydestään hän erityisesti kehottaa myös ottamaan oppia. Paavali luettelee lempeyden Hengen hedelmien joukossa (Gal. 5:22-23) On syytä huomata, mitä Jeesus lupaa lempeille: he saavat periä maan! Lempeys on siis bisneskielellä ilmaistuna menestystekijä. Lempeys on voiman, ei heikkouden osoitus. Jumala on lempeä, koska hänellä on siihen varaa.

Tähän liittyen on tärkeää tehdä seuraava huomio: piesty lapsi tai alistettu vaimo ei voi osoittaa lempeyttä. Lempeys on mahdollista vain sille, joka pystyisi antamaan samalla mitalla takaisin ja lyömään vastustajalle luun kurkkuun. Ankaruus ja moraalinen ehdottomuus on ihmisen pienuuden merkki. Se, joka lyö nyrkkiä pöytään, on jo menettänyt pelin.

Myöhemmin keskiajalla Tuomas Akvinolainen teki erottelun sanojen "laupeus" ja "lempeys" välille. Laupeudessa on tietynlainen valta-asema: siinä ylempiarvoinen katselee alempaansa suopeasti. Mutta lempeys on asettumista samalle tasolle. Pohjimmiltaan lempeydessä on kysymys siitä, että me olemme kaikki reppanoita, toiset vain kätkevät sen paremmin. Tai siitä, niin kuin Tommy Tabermann sanoo, että värisevää sielua ei saa tallata."Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon", kehottaa Paavali Filippiläiskirjeessä. Sana "lempeys" on tässä epieikeia, josta Aristoteleellakin on sanansa sanottavana. Nikomakhoksen Etiikassa (V,10) sana suomennetaan "kohtuudenmukaisuus". Filosofi sanoo:
"Kohtuudenmukainen ei pidä pikkutarkasti kiinni oikeudestaan millä hinnalla hyvänsä, vaan hän tyytyy myös vähempään, vaikka laki olisi hänen puolellaan."

Ilman kohtuudenmukaisuutta ihmisten yhteiselosta ei tulisi yhtään mitään, paitsi loputonta oikeusprosessia. Onhan tämä nähty. Siksi Uuden testamentin pastoraalikirjeet esittävät lempeyden erityisesti johtajan tärkeänä ominaisuutena: Seurakunnan kaitsija ei saa olla "juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa" (1. Tim. 3:3) Niin ikään seurakuntalaisia kehotetaan siihen, että "he eivät saa parjata ketään eivätkä haastaa riitaa, vaan heidän on oltava ystävällisiä ja osoitettava lempeyttä kaikille ihmisille." (Tit. 3:2)

Seuraavan sukupolven kristitty, Klemens Roomalainen, rukoilee harhaan johdettujen puolesta erityisesti sitä, että heille suotaisiin "lempeyttä ja nöyryyttä", sillä pelkkä oikeaoppisuus tekee ihmisestä kovan (ja harhaoppiset ovat aina jossain asiassa oikeassa). Lempeys on Klemensin mielestä Jumalan ominaisuus (1. Klem. 23:1, 56:1) 

Yksi Uuden testamentin kohta lempeydestä vielä. "Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ohjattava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen" (Gal.6:1)  Mihin kiusaukseen rikkoneen veljen ojentajat ovat vaarassa joutua? Onko kyse siitä, että synti tarttuu kontaktissa kuin koronavirus, jos on syntisen kanssa tekemisissä? Se on mahdollinen tulkinta, ja näin se on usein ymmärretty. Uskontotieteilijät puhuisivat tässä kohtaa tabusta. Mutta luulen, että kyseessä on kiusaus luopua lempeydestä. Kun toinen on tehnyt väärin, on lähes mahdotonta olla paheksumatta ja kokematta ylemmyyttä toiseen nähden. Se on itse asiassa yli-inhimillistä. Siksi lempeys on jumalallista.