Matt.11:2-10 (3.adv. 1.vsk ev)

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.

Hengellistäminen ei ole aina parasta mitä tiedän. Mutta näitä Jeesuksen ihmetekoja, joita hän profeettojen kirjoituksiin viitaten suoritti, voi pitää myös ihmiselämää laajemmin koskevina totuuksina.

Sokeat saavat näkönsä: Kun ihmiset yrittävät kuvata hengellistä heräämistään, suosituimpia ilmauksia on sanoa, että "olin sokea - nyt näen." Usko on silmien avautumista Jumalan läsnäololle. Koko luomakunta näyttäytyy uudessa valossa. Synti ei tuhonnut tämän maailman kauneutta, mutta se sokaisi ihmisen silmät niin, ettei ihminen kykene tajuamaan sitä. Usko avaa silmät näkemään kauneutta sielläkin, missä se on muuten ihmissilmiltä kätkössä.

Rammat kävelevät: Pelko lamauttaa ja halvaannuttaa ihmisen. Ihminen ei uskalla lähteä liikkeelle. Kävelemistä merkitsevä sana περιπατειν ei tarkoita vain pääsemistä pisteestä a pisteeseen b, vaan päätöntä koikkelehtimistä, tanssimista ja sinne tänne haahuilua. Siihen Jeesus vapauttaa ihmisen, joka ajattelee että onpas noloa. Mistä tullaankin siihen, että

Spitaaliset puhdistuvat: Spitaali ei ollut vain sairaus, vaan sosiaalinen häpeä. Se erotti ihmisen toisten yhteydestä ja jätti hänet yksin. Häpeä ei parane synninpäästöllä, vaan sillä, että joku viihtyy minun seurassani. Siksi Jeesus tunnettiin hyvän ruoan ja huonon seuran ystävänä. Hän katsoo sinua niin kuin ei paremmasta tietäisi: hän ei tahto saada silmiään syntisestä irti!

Kuurot kuulevat: ihan ihmisten kesken tuntuu toistuvasti siltä, että ihmiset eivät kuuntele toisiaan, vaikka ovat kuulevinaan. Ei mikään ihme, että Ilmestyskirjassa toistuu lause; "Jolla on korvat, se kuulkoon." Ennen kaikkea usko avaa ihmisen korvat kuulemaan Jumalan sanaa, mutta myös maan hiljaisten huokauksen.

Kuolleet herätetään henkiin: Eskatologisen toivon lisäksi tässä puhutaan niistä, jotka ovat hengellisesti kuolleet. "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa." Ne jotka kuulevat hyvän paimenen äänen, seuraavat häntä, ja hyvä paimen johtaa heidät laitumelle - ei karsinaan.

Köyhille julistetaan ilosanoma: Köyhä on se, joka tietää, miten paljon häneltä puuttuu. Siksi Augustinus sanoi: "Mielestäni uskovaiseksi voidaan sanoa pikemminkin sitä, joka tietää keneltä pyytää sitä mitä häneltä puuttuu, kuin sitä, joka lukee omaksi ansiokseen sen mitä hänellä on."

1. Piet. 1:13-17 (2. adv., 1.vsk 2.lk)

Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.

Vyöttäytyminen (anazonnymi) merkitsi Raamatun maailmassa valmistautumista matkanteon vaivoihin. Vaatteet sidottiin vartalon ja jalkojen ympärille kiinni nahkaisella vyöllä, etteivät ne estäisi matkantekoa. Ehkä siinä on jossakin mielessä jotain samaa kuin meidän kielikuvassamme "hihojen käärimisestä." Efesolaiskirjeessä luetellaan kristityn taisteluvarustus, jossa kehotetaan ottamaan vyöksi totuus (Ef.6:14). Vyöttäytyminen on myös palvelijan tehtävä. Jeesus lupasi, että uskollinen palvelija saa seuraavanlaisen kohtelun: "Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä." (Luuk. 12:37). Olkaa raittiit! Tähän raamatunkäännöksemme lisää sanat, joita ei alkutekstissä ole, mutta jotka kertovat siitä, mitä UT:n sana "olla raitis" (nefo) tarkoittaa: pitäkää ajatuksenne kirkkaina. Kyse on ennen kaikkea mielen raittiudesta. Tottakai tavanomainen raittius liittyy siihen. Mahdotonta on olla kännissä ajatus kirkkaana. Pietari kehottaa panemaan toivomme Kristukseen teleiōs, siis kokonaan tai loppuun asti. Toivo on tulevaisuuteen kohdistuva asia. Toivon kohde on tulossa. Jeesuksen Kristuksen ilmestyminen, uskon lopullinen varmuus, on vasta tulossa
.
 Olkaa kuuliaisia lapsia älkääkä taipuko noudattamaan himoja, joiden vallassa ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte.

Sokrates opetti, että jos ihminen tietää, mikä on oikein, hän myös tekee niin. Myös tässä sanotaan, että synti on ennen kaikkea tietämättömyyttä. Ihminen pyrkii jäljittelemään jotain, muuttumaan jonkin kaltaiseksi. "Älkää taipuko noudattamaan himojanne", kehottaa Pietari. Samaa sanaa (syskhematizo) käyttää myös Paavali, kun hän sanoo: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.”

Se mitä meidän tulee tavoitella ja jäljitellä, on Jumalan pyhyys. On kuitenkin tärkeää ettemme jäljittele omaa kuvitelmaamme siitä, sillä silloin kyseessä on tekopyhyys. Elämme joulun odotusta. Jumala ei kysy kuten joulupukki: onkos täällä kilttejä lapsia? Jumala ei vaadi kiltteyttä vaan pyhyyttä. Mistä sen pyhyyden löytää? Minä olen pyhä, koska pyhä Jumala on minut luonut, Kristus on minut lunastanut ja varmemmaksi vakuudeksi lahjoittanut minulle Pyhän Hengen kasteessa. Tästä minut on kutsuttu tekemään totta. Sitä saan seurata ja toteuttaa, vaikka olisin kaikki elämäni päivät tähän asti viettänyt vain ja ainoastaan synninteossa.

Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne aika.

Jeesus käski rukoilemaan Jumalaa nimellä "Isä". On todellakin hämmästyttävää, että voi kutsua isäkseen häntä, joka tuomitsee kerran kaikki ihmiset, minutkin, henkilöön katsomatta. Jumalanpelko ei ole tässä eusebeia vaan fobos. Pelkoa ei rakkaudessa ole, kirjoittaa Johanne (1. Joh. 4:18) mutta on sentään siinä mielessä, että rakastava pelkää ennen kaikkea sitä, että aiheuttaa mielipahaa rakkaalleen. Elämää kutsutaan muukalaisuuden ajaksi. Kristitylle ja kirkolle on vahingoksi, jos hän unohtaa olevansa muukalainen tämän maan päällä. Psalmistan kanssa rukoilemme: "Kuule rukoukseni, Herra, ota vastaan avunhuutoni. Älä ole kuuro minun itkulleni! Minä olen muukalainen, etsin sinulta turvaa, olen koditon niin kuin olivat isänikin." (Ps.39:12)

Matt. 21:1-9 (1. Adv. 1. vsk ev)

Hän tulee luoksesi lempeänä

Lempeys on laiminlyöty kristillinen hyve, todellinen Tuhkimo Hengen hedelmien joukossa. Lempeys ei vaadi palstatilaa eikä halua olla huomion keskipisteenä - ja siitä siinä onkin kysymys.
Sanat lempeys, lempeä (kr. praus, prautēs) eivät ole kreikkalaisessa filosofiassa merkittäviä. Ilma voi olla lempeä, samoin eläin, ja ihminenkin sen jälkeen, kun hänen suuttumuksensa on laantunut. Toisin on Uudessa testamentissa. Lempeys on paraatipaikalla heti Vuorisaarnassa. "Autuaitia ovat kärsivälliset (praeis)", töksäyttää Jeesus heti kärkeen. Itsestään Jeesus sanoo: "minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä", minkä hän sittemmin demonstroi ratsastamalla aasilla Jerusalemiin. Lempeydestään hän erityisesti kehottaa myös ottamaan oppia. Paavali luettelee lempeyden Hengen hedelmien joukossa (Gal. 5:22-23) On syytä huomata, mitä Jeesus lupaa lempeille: he saavat periä maan! Lempeys on siis bisneskielellä ilmaistuna menestystekijä. Lempeys on voiman, ei heikkouden osoitus. Jumala on lempeä, koska hänellä on siihen varaa.

Tähän liittyen on tärkeää tehdä seuraava huomio: piesty lapsi tai alistettu vaimo ei voi osoittaa lempeyttä. Lempeys on mahdollista vain sille, joka pystyisi antamaan samalla mitalla takaisin ja lyömään vastustajalle luun kurkkuun. Ankaruus ja moraalinen ehdottomuus on ihmisen pienuuden merkki. Se, joka lyö nyrkkiä pöytään, on jo menettänyt pelin.

Myöhemmin keskiajalla Tuomas Akvinolainen teki erottelun sanojen "laupeus" ja "lempeys" välille. Laupeudessa on tietynlainen valta-asema: siinä ylempiarvoinen katselee alempaansa suopeasti. Mutta lempeys on asettumista samalle tasolle. Pohjimmiltaan lempeydessä on kysymys siitä, että me olemme kaikki reppanoita, toiset vain kätkevät sen paremmin. Tai siitä, niin kuin Tommy Tabermann sanoo, että värisevää sielua ei saa tallata."Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon", kehottaa Paavali Filippiläiskirjeessä. Sana "lempeys" on tässä epieikeia, josta Aristoteleellakin on sanansa sanottavana. Nikomakhoksen Etiikassa (V,10) sana suomennetaan "kohtuudenmukaisuus". Filosofi sanoo:
"Kohtuudenmukainen ei pidä pikkutarkasti kiinni oikeudestaan millä hinnalla hyvänsä, vaan hän tyytyy myös vähempään, vaikka laki olisi hänen puolellaan."

Ilman kohtuudenmukaisuutta ihmisten yhteiselosta ei tulisi yhtään mitään, paitsi loputonta oikeusprosessia. Onhan tämä nähty. Siksi Uuden testamentin pastoraalikirjeet esittävät lempeyden erityisesti johtajan tärkeänä ominaisuutena: Seurakunnan kaitsija ei saa olla "juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa" (1. Tim. 3:3) Niin ikään seurakuntalaisia kehotetaan siihen, että "he eivät saa parjata ketään eivätkä haastaa riitaa, vaan heidän on oltava ystävällisiä ja osoitettava lempeyttä kaikille ihmisille." (Tit. 3:2)

Seuraavan sukupolven kristitty, Klemens Roomalainen, rukoilee harhaan johdettujen puolesta erityisesti sitä, että heille suotaisiin "lempeyttä ja nöyryyttä", sillä pelkkä oikeaoppisuus tekee ihmisestä kovan (ja harhaoppiset ovat aina jossain asiassa oikeassa). Lempeys on Klemensin mielestä Jumalan ominaisuus (1. Klem. 23:1, 56:1) 

Yksi Uuden testamentin kohta lempeydestä vielä. "Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ohjattava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen" (Gal.6:1)  Mihin kiusaukseen rikkoneen veljen ojentajat ovat vaarassa joutua? Onko kyse siitä, että synti tarttuu kontaktissa kuin koronavirus, jos on syntisen kanssa tekemisissä? Se on mahdollinen tulkinta, ja näin se on usein ymmärretty. Uskontotieteilijät puhuisivat tässä kohtaa tabusta. Mutta luulen, että kyseessä on kiusaus luopua lempeydestä. Kun toinen on tehnyt väärin, on lähes mahdotonta olla paheksumatta ja kokematta ylemmyyttä toiseen nähden. Se on itse asiassa yli-inhimillistä. Siksi lempeys on jumalallista.

Jes. 62: 10-12 (1. Adv., 1.vsk 1.lk)

Lähtekää, menkää ulos porteista,
valmistakaa tie kansalle,
valmistakaa, tasoittakaa valtatie,
raivatkaa pois kivet,
kohottakaa lippu merkiksi kansoille!

"Kohotkaa korkeiksi, portit" on adventin sanoma. Se tarkoittaa tämän kohdan mukaisesti, että esteet Jumalan kohtaamisen tieltä raivataan. "Valmistakaa tie" - ei Herralle, vaan - "kansalle". Ja siltä varalta että pelokkaat paimenet haluavat valmistaa vain kapean kujan tutulle laumalleen, sanotaan että kyseessä on "valtatie", jolta pitää myös raivata myös kaikki esteet pois. Kyseessä ei ole samanmielisten salaseura, vaan pyhä matka, jolle kutsutaan kaikkia kansoja. Luullakseni sanan "katolinen" alkuperäinen merkitys, tai ainakin perusintentio.

Maailman ääriin saakka
Herra on kuuluttanut:
- Sanokaa tytär Siionille:
Katso, sinun pelastajasi saapuu,
hän kuljettaa mukanaan työnsä palkkaa,
johdattaa niitä, jotka on omikseen hankkinut.

Mitä tarkoittaa, että hänellä on palkkansa mukanaan? Sen voi ymmärtää lunnaina: hänellä on maksu mukanaan, hän lunastaa Israelin. Tai sitten niin, että hän on niiden palkkio, jotka häntä rakastavat. Tai että hän itse on syy sille, että hän johdattaa niitä jotka hän on omikseen kutsunut.

Heitä kutsutaan nimellä Pyhä kansa,
Herran lunastamat,
ja sinua nimellä Kaivattu kaupunki,
Kaupunki, jota ei hylätä.

"Pyhät" ovat uuden liiton ihmisten nimitys. Sen perusteena on se, että olemme Herran lunastamia, ei mikään muu. Omasta navasta ei löydy kuin tekopyhyyttä. "Kaivattu" tarkoittaa, että Jumalan on ikävä sinua!

Ilm.20: 14-15 (Tuomiosunn. 3.vsk 2.lk)

Kuinka Iisak Niniveläinen tyhjentää helvetin?

 Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen

Helvetin voi kumota vedoten inhimilliseen oikeustajuun: mikään rikos ei vaadi ikuista rangaistusta. Se ei ole reilua. Mutta tällainen kumoaminen on tyhjänpäiväistä, jos Jumala on olemassa. Jos hän haluaa rangaista vastustajiaan ikuisessa tulessa, kuka voi häntä vastustaa?

Helvetin voi tyhjentää myös toista kautta, vedoten Jumalan olemukseen. Niin toimi 600-luvun pyhä Iisak Niniveläinen, eräs itäisen kristikunnan omaperäisimpiä ajattelijoita.

Hänen visionsa Jumalan rakkaudesta, jonka hän on saavuttanut jatkuvan Raamatun tutkistelun, rukouksen ja kyyneleiden avulla, käsittää kaiken luomakunnan, piittaamatta siitä, millaisen vastaanoton Jumalan rakkaus siinä saa. Jumalan rakkaus voittaa lopulta kaiken vastarinnan:

"Koska Luojan rakkaus hallitsee uudessa maailmassa kaikkea järjellistä luontoa, huuma Hänen paljastuvissa salaisuuksissaan vangitsee luokseen järjellisten olentojen hengen - heidän, jotka Hän on luonut, jotta he saisivat nauttia Hänestä, olivatpa he sitten väärä- tai oikeamielisiä."

Se, että Jumalan rakkaudella ei ole rajaa, tarkoittaa sitä, että "ei ole armahtavan Luojan tapaista luoda järjellisiä olentoja saadakseen syöstä heidät säälimättömästi herkeämättömään kärsimykseen sellaisten asioiden takia, jotka hän tiesi jo ennen niiden toteutumista." Iisak tunnustaa käsittelevänsä syvää salaisuutta, jota kunnioitetaan parhaiten vaikenemalla. Kuitenkin hän päivänselvästi torjuu ajatuksen, jonka mukaan Jumalassa voisi olla kostonhalua pahoja ihmisiä kohtaan. Hänen on tosin pakko myöntää, että Raamattu "päällisin puolin" näyttää viittaavan tällaiseen puoleen Jumalassa. Mutta sittenkin hänen on pakko kysyä:

"Kuinka sitten Jumala tekisi jotain saadakseen kostaa ennakoimansa pahat teot niille, joiden luonnon Hän on tuonut olevaksi kunniassa ja suuressa rakkaudessa? Hänhän on tuntenut heidät ja kaikki heidän toimintatapansa, eikä Hänen armohyvyytensä vuo katkea heiltä. Ja vielä sen jälkeenkään, kun he jo elävät monenlaisissa pahuuksissa, Hän ei ole ottanut huolenpitoaan pois hetkeksikään."

Viimeisen lauseen voi tietysti tulkita tarkoittavan vain sitä, että Jumala sallii aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Mutta Iisak ajattelee kaikkien lopullista päämäärää. Jumalalla on salainen kasvatustavoite kaikissa töissään, jopa helvetissä. Onhan Jumala tehnyt kuolemankin meille pelottavaksi onnettomuudeksi, vaikka se on periaattessa vain portti parempaan elämään. Samalla tavalla helvetilläkin on oma tarkoituksensa - eikä se tarkoitus ole kosto tai tuho. 

Iisakin arvovaltaisissa teoksissa luvut 119-122 ovat kaikkein kiistanalaisimpia. On jopa arveltu, ettei oikeaoppisuudestaan tunnettu pyhimys olisi edes kirjoittanut näitä sivuja. Iisak on selvästi itsekin tietoinen opetuksensa poikkeuksellisuudesta. Siksi hän vetoaa kahteen auktoriteettiin: Teodoros Mopsuestialaiseen (392-428) ja Diodoros Tarsolaiseen (k.392). Teodoros opettaa, että ne, jotka ovat tässä elämässä valinneet "kauneuden ja ylistämisen", saavat tulevassa maailmassa osakseen ihanuuden. Mutta kun koko elämänsä vääriin tekoihin taipuneet pahat ihmiset ovat rangaistusten ja niiden pelon kautta päässeet sisäiseen järjesstykseen, hekin valitsevat kauneuden saatuaan oppia, kuinka paljon ovat tehneet väärin, ja alettuaan ymmärtää viipyneensä pahojen asioiden parissa. Diodoros puolestaan ulottaa tämän salaisuuden koskemaan jopa demoneita: "Ei edes niiden pahuuden koko suuruus voita Jumalan hyvyyden määrää." Iisak ei siis kiistä helvetin olemassaoloa, mutta se ei voi olla ikuinen. Näky Jumalan vastustamattomasta rakkaudesta saa Iisakin ajattelemaan, että kenties demonit voivat kohota suurempaankin täydellisyyteen kuin enkelit! Jumalan rakkaus heitä kohtaan ei nimittäin ole pienempi kuin se rakkauden täyteys jota hänellä on enkelien tasolla pysyviä kohtaan. Iisak tiivistää näin;

"Jokaisessa järjellisessä olennossa on Jumalaan suuntautunut osa, joka ei tuhoudu rakennettaessa sitä ylhäistä valtakuntaa."

Kostoa hautovan ja virheitä luoduistaan etsivän Jumalan sijaan Iisak uskoo Jumalaan, joka pyrkii löytämään edes pienen syyn saadakseen vanhurskauttaa meidät.

"Kun joku osoittaa vähäistä tuskaa tai pelkkää katumuksen halua hänelle tapahtuneiden asioiden takia, niin Hän suo syntien anteeksiannon heti, välittömästi ja viipymättä."

Kaikkien Jumalan tekojen joukossa ei ole sellaista, joka ei olisi kauttaaltaan armoa, rakkautta ja laupeutta, opettaa Iisak. On järjenvastaista opettaa, että syntiset olisivat helvetissä erotettu rakkaudesta Luojaan. Helvetin tuska on tuskaa siitä, että olen rikkonut rakkautta vastaan. "Rakkauden piina on kovempi ja kitkerämpi kuin kidutus pelon tähden."

(Lähde: Iisak Niiniveläinen: Kootut teokset. suom. Serafim Seppälä. Valamon luostari 2005)