Joh 9:[1-23],24-38 (20 su helluntaista, 2.vsk ev)

Eräs 90-luvun lukukokemuksiani oli Matti J. Kurosen "Willin miehen teologia", joka sisältää myös tämän tekstin kommentaarin. Käytän sitä hyväkseni seuraavassa.
MIES syntyy sokeaksi Jumalan tekemänä. Hänen kanssaan ei keskustella, mutta sitäkin innokkaammin tehdään aivotyötä hänen selkänsä takana. "Kuka on tehnyt syntiä, kun hän on sokea?" Hän ei tiedä Jeesuksesta tuon taivaallista, ei edes sitä, onko Jeesus synnitön (miten tärkeä asia vanhurskauttamisopin kannalta!) saati että tietäisi että mikä ihmeen "Ihmisen Poika".
JEESUS perusti tahnatehtaan sapattina, siksi että hän näki sokeana syntyneen miehen. Luther sanoisi, että Jumala antaa aina ulkoisen merkin: olisihan kai Jeesus voinut parantaa pelkällä sanallaan, turvautumatta sylkeen ja pesuun. Jeesus ei perustanut täyden palvelun parannuskeskusta: "Mene Siloan altaalle ja peseydy." Jeesus vapauttaa syyllisyydestä, mutta vastuuttaa parantuneen.
FARISEUKSET edustavat nilkkienergiaa. Heille on tärkeää tehdä asiat oikein, on se sitten käytännössä miten turhaa tai julmaa tahansa. Todellisuus ei suostu pykälien mukaiseksi, mutta fariseukset ottavat kaiken toisinajattelun Jumalan kunnianloukkausjuttuna.
OMAISET tuovat reaktiollaan mieleen sen, mitä tiedetään alkoholistiperheiden psykodynamiikasta: raitistuminen, jota on toivottu ja rukoiltu, onkin koko perheelle järkytys. Vanhempien pitäisi iloita poikansa puolesta, mutta nämä eivät tiedä mitä sanoisivat. Heidän uskonnollisen ja teologisen nöyryytyksensä historia näkyy tässä.

5. Moos. 6:5 (19.su helluntaista 1.vsk 1.lk)

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi

 
"Minusta näyttää siltä, että 'sydämestä rakastaminen' viittaa tiettyyn affektin innokkuuteen, 'sielùsta rakastaminen ' järjen toimintaan tai arvostelukykyyn ja  'voimasta rakastaminen' taas hengen kestävyyteen ja tarmoon. Rakasta siis Herraa,  Jumalaasi täydellä ja syvällä sydämen tunteella,  rakasta häntä täysin kirkkaalla ja harkitsevalla mielellä, rakasta häntä koko voimallasi, niin että et pelkäisi edes kuolla rakkautesi tähden, niin kuin on kirjoitettu :'rakkaus on väkevä kuin kuolema,  kateus katkera kuin helvetti.' Olkoon rakkautesi Herraa kohtaan sekä hellää että suloista, vastustaaksesi aistillisen elämän suloisia houkutuksia. Suloisuus voittaa suloisuuden, niin kuin naula ajaa naulaa. Äläkä pidä häntä lainkaan vähemmän mielesi voimakkaana valona ja järkesi johdattajana, ei vain siksi että välttäisit harhaopit ja säilyttäisit uskosi puhtaana niiden houkutuksilta, vaan myös välttääksesi tarpeettoman ja liiallisen ankaruuden keskusteluissasi.
Olkoon rakkautesi voimakasta ja kestävää, ettei se antaisi periksi pelolle eikä kavahtaisi kovaa työtä. Rakastakaamme hellästi, kekseliäästi ja hellittämättä. Tiedämme, että sydämen rakkaus,  jota sanoimme affektiiviseksi, on ilman sielun rakkautta tosin hellää mutta helposti harhautuvaa, ja sielun rakkaus on kyllä viisasta mutta heikkoa ilman voimalla rakastamista."
(Bernhard Clairvauxlainen: Saarnoja Laulujen laulussta 20. 4.)

Melanchthon siteeraa Apologiassa kolmeen otteeseen. Joka kerralla hänen painopisteensä on siinä, että tässä vaadittu Jumalan rakastaminen toto corde on ihmiselle mahdotonta ilman Pyhää Henkeä.

Enkelit (Mikkelinpäivä)

Uskontotuus on, että on olemassa henkisiä, ruumiittomia olentoja, joita Raamattu tavallisesti kutsuu "enkeleiksi". Tämän todistavat yhtä selkeästi sekä Raamattu että yksimielinen traditio.

Keitä enkelit ovat?

Pyhä Augustinus sanoo: "Enkeli tarkoittaa virkaa, ei luontoa. Jos kysyt heidän luontoaan, he ovat henkiä. Jos kysyt heidän virkaansa, he ovat enkeleitä. Olemuksensa puolesta he ovat henkiä, toimintansa puolesta enkeleitä." Koko olemassaolonsa puolesta enkelit ovat Jumalan palvelijoita ja sanansaattajia. Koska he saavat "joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja" (Matt. 18:10), he täyttävät Jumalan käskyt hänen sanalleen kuuliaisina (Ps. 103:20). Täysin henkisinä luotuina olentoina heillä on ymmärrys ja tahto, he ovat persoonallisia ja kuolemattomia olentoja. Täydellisyydessä he ovat kaikkia näkyviä luotuja olentoja korkeampia. Siitä todistaa heidän kirkkautensa loisto.

Kristus "kaikkien enkeliensä kanssa"

Kristus on enkelimaailman keskus. Enkelit ovat hänen enkeleitään: "Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa..." (Matt. 25:31). Enkelit ovat hänen, koska heidät on luotu hänen kauttaan ja häneen: "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten" (Kol. 1:16). Enkelit ovat Kristuksen varsinkin siksi, että hän on tehnyt heistä pelastussuunnitelmansa sanansaattaiia: "Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden" (Hepr. 1:14). He ovat olemassa maailman luomisesta asti ja ovat olemassa koko pelastushistorian ajan; he julistavat läheltä tai kaukaa pelastusta ja palvelevat Jumalan suunnitelmien toteutumista. He sulkevat maallisen paratiisin, suojelevat Lootia, pelastavat Hagarin ja lapsen, estävät Abrahamin kättä iskemästä, välittävät kansalle lain, johtavat Jumalan kansan kulkua, ilmoittavat lasten syntymää, välittävät Jumalan kutsun ja ovat profeettojen rinnalla mainitaksemme vain joitakin esimerkkejä. Lopuksi enkeli Gabriel ilmestyy ilmoittamaan Edelläkävijän ja itse Jeesuksen syntymän.

Palvovat ja palvelevat enkelit ympäröivät lihaksi tulleen Sanan elämää ihmiseksi tulosta taivaaseen astumiseen asti. Kun Jumala "tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: 'Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä'" (Hepr. 1:6). Enkelien ylistyslaulu Kristuksen syntyessä - "Kunnia Jumalalle..."(Luuk.2:10) - kaikuu edelleen kirkon ylistyslaulussa. Enkelit suojelevat Jeesus-lasta, palvelevat Jeesusta autiomaassa, vahvistavat häntä kuolemantuskassa ja olisivat myös voineet pelastaa hänet vihollisten käsistä, niin kuin kerran Israelin. Enkelit myös "evankelioivat" julistaessaan ilosanomaa Kristuksen ihmiseksi tulosta ja ylösnousemuksesta. Kristuksen palatessa - senkin enkelit julistavat - he toimivat hänen saattueenaan ja palvelevat häntä tuomion yhteydessä.

Enkelit kirkon elämässä

Kristuksen paluuseen asti enkelien salaperäinen, väkevä apu koituu kirkon koko elämän hyväksi. Enkelit ympäröivät huolenpidollaan ja esirukouksillaan ihmiselämää sen alusta alkaen aina kuolemaan asti. "Jokaisen uskovan rinnalla seisoo enkeli suojelijana ja paimenena johtamassa häntä elämään." Kristillinen elämä on jo täällä maan päällä osallisuutta Jumalan toisiinsa yhdistämien enkelien ja ihmisten autuaaseen yhteisöön.
(Katolisen kirkon katekismus)

2. Kor. 4:7 (17. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

 Tämä aarre on meillä saviastioissa, että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.

Tämä jae on se, minkä vuoksi julkean yhä kutsua itseäni kristityksi. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, miten kristityt kommentaattorit ovat sitä tulkinneet. Jos lukee 1900-luvun eksegeettien kommentaareja (esim. Gyllenberg), saa kuulla, että "aarre saviastiassa" viittaa Paavalin kokemaan vainoon ja vastustukseen sekä siihen, ettei hän ollut ihmisenä komea tai vaikuttava esiintyjä. Niinkin oivaltava tutkija kuin Gerd Theissen ounastelee, että syynä Paavalin huonoudentunteeseen oli migreeni. 

Kirkkoisistäkään ei ole paljon apua. Origenes tulkitsee sinänsä mielenkiintoisesti, että Raamattu on "aarre saviastiassa", kun Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisillä ja ristiriitaisilla kuvilla. Luther sanoo pöytäpuheissaan tähän kohtaan liittyen, että Jumala lähettää mahtavaa Perkelettä vastaan heikon ihmisen, joka on kuin särkyvä ruoko. Sekös pirua vituttaa.

Tämä on lohdullisimpia kohtia huonolle kristitylle. Näen, että Paavalin kirjeissä on kolme kohtaa, jossa hän viittaa kristittynä olemisen sietämättömään ristiriitaisuuteen. Tämän kohdan lisäksi ne ovat Room 7, jossa hän sanoo "en tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" ja 2. Kor. 12, jossa hän puhuu ruumiissaan ( vars. "lihassa") olevasta piikistä, "Saatanan enkelistä." Nämä kohdat eivät sano vain, että kristittynä eläminen on vaikeaa, vaan että se on sietämätöntä, mahdotonta.

Silti tässä ei ole, siinä ei pidä olla, kysymys patologisesta alemmuudentunteesta tai neuroottisesta syyllisyydentunteesta, jossa kristitty ruoskii itseään kuvitelluistakin synneistä. Se ei ole kiinnostavaa. Painopiste on tuossa "valtavassa voimassa", joka on totta riippumatta siitä, mikä minä olen tai mikä minusta on tullut. Oswald Chambers oli oikeilla jäljillä, kun hän tulkitsi tämän kohdan (jakeet 7-15) niin, että Paavali ei enää ottanut tosissaan muuta kuin Kristuksen. 

Tulkinnan avain on siinä, että tässä puhutaan Jumalasta. Ihmisten edessä en ehkä ole sen huonompi kuin muutkaan. Mutta kun vertaan itseäni Jumalaan, huomaan riittämättömyyteni, tajuan  tekopyhyyteni todellisuuden ja ehtymättömän itsepetokseni. Mutta toisaalta, koska kyseessä on Jumala, tilanteeni ei voi koskaan olla toivoton. Ehkä siksi Paavali näkee minun kurjuuteni ja Jumalan voiman välillä suorastaan kausaalisen yhteyden.

"Aarre saviastioissa", heikkoudessa täydellistyvä voima, on kristillisen huumorin pettämätön lähtökohta.

Luuk. 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2.vsk ev)

Spiritualiteettia käsittelevässä kirjallisuudessa Marttaa pidetään aktiivisen ja Mariaa kontemplatiivisen elämän esikuvana. Näin esimerkiksi aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän ristipaineessa kilvoitellut Gregorius Suuri, mies joka olisi halunnut elää luostarissa, mutta joutui paaviksi, kirjoitti:
"...jos me jotka palvelemme veljiämme, emme voikaan istua hiljaa Vapahtajamme jalkojen juuressa, meidän tulisi kuitenkin pysyä hänen luonaan aina välillä. Sen me teemme katsahtaessamme häneen kun kuljemme sinne ja tänne palvellessamme. Ja mitä on tuo ohimenevä katsahtaminen muuta kuin sitä, että suuntaamme sydämemme intention häneen kaikissa hyvissä teoissamme? Me näet kuljemme sinne tänne, kun juoksemme palvelemassa häntä, auttaen hänen jäseniään. Ja ohi kulkiessamme me katsahdamme Herraan, kun kaikessa mitä teemme, kontemploimme häntä, joka on luonamme, kun tahdomme miellyttää häntä." (1. Samuelin kirjan kommentaari V,180)

Feministisessä luennassa sekä Martta että Maria murtavat patriarkaatin heille saneleman roolin. Perikoopin kärki näyttää olevan suunnattu moitteeksi Marttaa kohtaan, mutta hänellekin annetaan ennenkuulumaton asema: itsellinen nainen, joka kutsuu miesjoukon vieraakseen. Todellinen mater familias, joka johtaa taloaan. Miespuolinen perheenpää loistaa poissaolollaan. Ehkä hän on leski, tai sitten he ovat vanhapiikasisarukset. Molemmissa tapauksissa sovinnaisuuden rajoja koetellaan. Eivätkä Herran sanat hänelle ole välttämättä moite, vaan lempeä vastaus: vähempikin hössötys riittää. Hyvä että näet vaivaa, kiitos siitä. Mutta Maria tekee myös ihan oikein.
Marian istumaan asettuminen, parakathizo, merkitsee mm. Demostheneella neuvonantajaksi valitsemista (sanan asessori etymologia). Rabbiinisessa perinteessä se merkitsee kuitenkin enemmän opetuslapsen asemaa. Niin tai näin, Marian istuminen Jeesuksen jalkojen juuressa on juutalaiselle pahennus ja kreikkalaiselle hullutus. Naispappeuden vastustajien argumentti siitä, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen vain miehiä, horjuu tässä kohtaa niin ikään. Tietysti voi saivarrella ja ajatella, että ehkä Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa, mutta ei hän opettanut. Silloin tulee isosisko apuun: Martan valitus kuuluu kirjaimellisesti, että Maria on jättänyt viranhoidon (diakonein) hänen huolekseen, ja itse saa nauttia kuuntelemisesta.
Jeesuksen "Martta, Martta" on hellä puhuttelu: voi sinua, Martta-kultaseni. Herra on otettu Martan huolenpidosta, mutta kehottaa tätä silti olemaan hätäilemättä. (thorybazo on siitä harvinainen kreikan sana, että se on peräisin latinasta: turba, joukko -> disturbed)
Voisiko sanoissa "Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois" nähdä kannanoton varhaiskirkolliseen naisvastaisuuteen? Kun naisten oikeutta kirkon virkaan alettiin kyseenalaistaa jo varhain, tämä Herran sana todisti naisten opetuslapseuden puolesta.