Luuk. 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2.vsk ev)

Spiritualiteettia käsittelevässä kirjallisuudessa Marttaa pidetään aktiivisen ja Mariaa kontemplatiivisen elämän esikuvana. Näin esimerkiksi aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän ristipaineessa kilvoitellut Gregorius Suuri, mies joka olisi halunnut elää luostarissa, mutta joutui paaviksi, kirjoitti:
"...jos me jotka palvelemme veljiämme, emme voikaan istua hiljaa Vapahtajamme jalkojen juuressa, meidän tulisi kuitenkin pysyä hänen luonaan aina välillä. Sen me teemme katsahtaessamme häneen kun kuljemme sinne ja tänne palvellessamme. Ja mitä on tuo ohimenevä katsahtaminen muuta kuin sitä, että suuntaamme sydämemme intention häneen kaikissa hyvissä teoissamme? Me näet kuljemme sinne tänne, kun juoksemme palvelemassa häntä, auttaen hänen jäseniään. Ja ohi kulkiessamme me katsahdamme Herraan, kun kaikessa mitä teemme, kontemploimme häntä, joka on luonamme, kun tahdomme miellyttää häntä." (1. Samuelin kirjan kommentaari V,180)

Feministisessä luennassa sekä Martta että Maria murtavat patriarkaatin heille saneleman roolin. Perikoopin kärki näyttää olevan suunnattu moitteeksi Marttaa kohtaan, mutta hänellekin annetaan ennenkuulumaton asema: itsellinen nainen, joka kutsuu miesjoukon vieraakseen. Todellinen mater familias, joka johtaa taloaan. Miespuolinen perheenpää loistaa poissaolollaan. Ehkä hän on leski, tai sitten he ovat vanhapiikasisarukset. Molemmissa tapauksissa sovinnaisuuden rajoja koetellaan. Eivätkä Herran sanat hänelle ole välttämättä moite, vaan lempeä vastaus: vähempikin hössötys riittää. Hyvä että näet vaivaa, kiitos siitä. Mutta Maria tekee myös ihan oikein.
Marian istumaan asettuminen, parakathizo, merkitsee mm. Demostheneella neuvonantajaksi valitsemista (sanan asessori etymologia). Rabbiinisessa perinteessä se merkitsee kuitenkin enemmän opetuslapsen asemaa. Niin tai näin, Marian istuminen Jeesuksen jalkojen juuressa on juutalaiselle pahennus ja kreikkalaiselle hullutus. Naispappeuden vastustajien argumentti siitä, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen vain miehiä, horjuu tässä kohtaa niin ikään. Tietysti voi saivarrella ja ajatella, että ehkä Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa, mutta ei hän opettanut. Silloin tulee isosisko apuun: Martan valitus kuuluu kirjaimellisesti, että Maria on jättänyt viranhoidon (diakonein) hänen huolekseen, ja itse saa nauttia kuuntelemisesta.
Jeesuksen "Martta, Martta" on hellä puhuttelu: voi sinua, Martta-kultaseni. Herra on otettu Martan huolenpidosta, mutta kehottaa tätä silti olemaan hätäilemättä. (thorybazo on siitä harvinainen kreikan sana, että se on peräisin latinasta: turba, joukko -> disturbed)
Voisiko sanoissa "Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois" nähdä kannanoton varhaiskirkolliseen naisvastaisuuteen? Kun naisten oikeutta kirkon virkaan alettiin kyseenalaistaa jo varhain, tämä Herran sana todisti naisten opetuslapseuden puolesta.

Ps. 92: 2 (15.su helluntaista, antifoni)

Hyvä on kiittää Herraa,
laulaa ylistystä nimellesi, Korkein.

Kiitollisuus on joidenkin tutkijoiden mielestä sama asia kuin onnellisuus. Kiitollisuus on elämänasenne, jonka on todettu edistävän ihmisen terveyttä, tyytyväisyyttä ja ihmissuhteita. Kiitollisuus keskittyy nykyhetkeen ja siihen, mitä meillä on, sen sijaan että se huolehtisi siitä, mitä meiltä vielä puuttuu. Kiitollisuuden tunteminen ja ilmaiseminen suuntaa huomiomme myönteisiin asioihin. Se on vastalääke aivojemme luontaiselle taipumukselle kiinnittää huomio uhkiin ja elämän varjopuoliin. Kiitollisuus synnyttää luontaisesti positiivisia tuntemuksia, kuten iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä. Se myös edistää hyviä elämäntapoja.

Kalifornian yliopiston tutkijat Robert Emmons ja Michael McCullough julkaisivat vuonna 2003 tutkimuksen, jossa he osoittivat kiitollisuuden ja onnellisuuden läheisen yhteyden tieteellisesti. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita ihmisiä pitämään kolmen viikon ajan kiitollisuuspäiväkirjaa, jossa osallistujien piti kirjata päivittäin ylös kiitollisuuden aiheita. Tuloksena oli, että osallistujien mieliala nousi, heidän motivaationsa auttaa toisia parani ja he jopa nukkuivat paremmin.

Että on sen todistanut kapitalistinenkin tiedemies.

Jaak. 3:8 (13. su helluntaista, 2. vsk 2.lk)

Gregorius Suuri kirjoittaa teoksessaan Pastoraalisääntö (Regula Pastoralis) vaikenemisesta ja puhumisesta seuraavaan tapaan:

Sellaisia, jotka ovat liian hiljaisia on puhuteltava eri tavoin kuin niitä, jotka puhua pälpättävät koko ajan. Niille jotka vaikenevat liiaksi on osoitettava, että kun he pakenevat yhtä pahetta taitamattomasti, he sekaantuvat salaisesti johonkin vielä pahempaan. Kun he pitävät väkisin kielensä kurissa, heidän sydämessään voi vallita sitäkin suurempi puheliaisuus: ajatukset, jotka on tukahdutettu ja vaiennettu, tulevat mielessä aina vain voimakkaammiksi. Ajatukset saavat sitäkin suuremman vallan, koska ihminen kuvittelee olevansa suojassa, kun kukaan ulkopuolinen ei voi niitä nähdä eikä moittia. Siksi ihminen lankeaa usein ylpeyteen kuullessaan toisten puhuvan ja pitäessään heitä itseään huonompina. Hän sulkee kyllä suunsa portin, mutta ylpeydessään avaa portin paheille niin ettei tajuakaan. Suu on vaiti, mutta mieli ylpeä. Hän ei näe omia vikojaan, vaan moittii toisia mielessään -  ja koska se tapahtuu salassa, hän voi tehdä sen vapaasti. 

Vaiti pysyviä on siis kehotettava kiinnittämään huomionsa siihen millaisiksi he osoittautuvat sisimmässään, eikä vain siihen, miltä he näyttävät ulkoisesti. Heidän tulee pelätä enemmän häntä, joka tuomitsee sydämen ajatukset kuin sitä, mitä ihmiset heistä sanovat. Onhan kirjoitettu: “Poikani, kuuntele minun viisauttani, kallista korvasi minun taidolleni, että varjelisit ajatuksesi.” (Sananl. 1:5) Meissä ei ole mitään vauhkompaa kuin sydämemme: se lähtee karkuteille aina kun se lankeaa pahoihin ajatuksiin. Psalminkirjoittaja sanoo: “Sydämeni on hylännyt minut.” Itsensä kokoamisesta taas sanotaan: “Palvelijasi on löytänyt sydämensä rukoillakseen sinua.” Kun ihminen varjelee ajatuksensa ja pitää ne kurissa, silloin hän löytää karkuun pyrkivän sydämensä. 

 
Kun täysin puhumattomat ihmiset joutuvat vääryyden uhreiksi, he kärsivät sitäkin suurempaa tuskaa, koska eivät puhu kärsimyksestään. Jos he voisivat kaikessa rauhassa puhua kokemastaan vääryydestä, heidän sydämensä tuska hellittäisi. Puhkeamattomaan paiseeseen sattuu kaikkein eniten, mutta kun sisällä oleva mätä pääsee ulos, kipeä kohta alkaa parantua. Niiden, jotka vaikenevat liiaksi, tulisi ymmärtää, että jos he pysyvät vaiti kohdatessaan vääryyttä, he vain lisäävät tuskaansa. Koska heidän on rakastettava lähimmäisiään niin kuin itseään, heidän ei pidä vaieta silloin, kun heillä on oikeutettu syy moittia heitä.  Puhuminen edistää molempien hyvinvointia: se joka on tehnyt väärin oppii välttämään sitä ja kärsinyt osapuoli saa paljastaa haavansa ja hänen kipunsa hellittää. Jos joku näkee lähimmäisensä toimivan väärin ja silti pitää suunsa kiinni,  se on sama kuin hän näkisi haavan, mutta ei haluaisi sitä lääkitä. Näin hän tulee syypääksi toisen kuolemaan, koska hän ei halunnut parantaa hänen sairauttaan, vaikka olisi voinut. 

Kieltä on hillittävä harkiten, ei kokonaan kahliten. On kirjoitettu: “Viisas pysyy vaiti oikeaan hetkeen saakka.” Toisin sanoen: kun hän ajattelee tilanteen sopivaksi, hän luopuu vaikenemisestaan ja puhuu sopivalla tavalla, ajatellen sitä, mikä on hyödyksi. Edelleen on kirjoitettu: “Aika on olla vaiti ja aika puhua.” Sopivaa aikaa on todella syytä miettiä huolella, jottei kävisi niin, että puhuisi joutavia silloin kun pitäisi olla hiljaa tai että seisoisi tuppisuuna silloin kun voisi sanoa jotain hyödyllistä. Psalminkirjoittaja ajattelee juuri tätä, kun hän sanoo: “Herra, aseta vartio huulilleni, pane vahva ovi suulleni.” Hän ei pyydä suunsa eteen muuria, vaan oven - sellaisen jonka voi avata ja sulkea. Siksi meidän on vakavasti harkittava, milloin on oikea aika avata suunsa ja milloin on aika pysyä vaiti.

 
Puheliaita ihmisiä on sen sijaan autettava ymmärtämään, mistä hyvästä asemasta he luopuvat antautuessaan puhumaan kaikenlaista. Ihmisen mieli on kuin vesi, joka astiaan suljettuna pyrkii ylöspäin, kohti sitä, mistä se on tullut. Mutta vapaaksi päästessään se hajoaa ja leviää hyödyttömänä pitkin maan pintaa. Jos siis joku luopuu hiljaisuudestaan lausumalla turhanpäiväisiä sanoja, hän vuodattaa itsensä yhtä monena virtana ulkopuolelleen. Lopulta se ei pysty enää palaamaan itsetuntemukseen, sillä paljolla puhumisellaan se on sulkenut itsensä sisäisen tutkiskelun salaisen kammion ulkopuolelle. Sen sijaan se on alttiina vaanivan vihollisen iskuille, koska sillä ei ole suojaa eikä vartiota ympärillään. Siksi on kirjoitettu: “Kuin avoin kaupunki, vailla ympäröivää muuria, on mies joka ei hillitse mieltään puhumasta.” (Sananl 25:28) Ilman hiljaisuuden muuria mielen kaupunki on avoinna vihollisen nuolille, ja kun ihminen puhumalla menee itsensä ulkopuolelle, hän on paljaana vihollisen edessä. Vihollinen voittaa hänet helposti, sillä häviäjä käy taistelua itse itseään vastaan monisanaisuudellaan. 

Lankeemus tapahtuu laiskassa mielessä usein asteittain: ensin ei varota lausumasta turhia sanoja, sitten puhutaankin jo pahaa. Ensin halutaan puhua toisten asioista, sitten heittäydytään arvostelemaan niiden elämää, joista puhutaan ja lopulta lausutaan suoranaisia loukkauksia. Siitä syntyy pahaa mieltä ja eripuraa, vihan liekki syttyy ihmisten mielissä ja sydänten rauha on tipotiessään. Siksi Salomo sanoo: “Se joka päästää veden vuotamaan, on riidan aiheuttaja.” Veden päästäminen vuotamaan tarkoittaa tässä puheen päästämistä valloilleen. Asialla on myös myönteinen puoli, josta sanotaan: “Syvä kuin meri on harkittu puhe.” Veden päästäminen valloilleen aiheuttaa riitaa, eli se joka ei hallitse kieltään, rikkoo yksimielisyyden. Siksi on myös sanottu näin: “Se joka saa tyhmän vaikenemaan, hillitsee vihaa.”
Se joka antautuu puheliaisuuden valtaan, ei kykene pysymään vanhurskauden tiellä. Profeetta todistaa sen sanoen: “Suulas mies älköön menestykö maassa.” Ja Salomo sanoo samoin: “Paljossa puheessa vaanii synti.” Jesaja sanoo: “Hiljaisuus on vanhurskauden palvelua.” Näin osoitetaan, että mieli eksyy vanhurskauden tieltä, jos se ei kykene pidättäytymään sopimattomasta puheesta. 

Jaakob sanoo: “Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” Hän sanoo myös että jokaisen tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan. Kielen voiman hän tiivistää näin: “Se on hillitön ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä.“ Myös Totuus itse varoittaa meitä: “Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Sellainen sana on turha, joka ei ole välttämättä tarpeen tai jonka tarkoitus ei ole olla toisille hyödyksi. Jos siis jopa turhista sanoista täytyy tehdä tili, ajatelkaa, millainen tuomio odottaa puheliaisuudesta, jossa teemme syntiä myös pahaa puhumalla.

Hes. 34:14-16 (2. su pääsiäisestä, 1. vsk 1.lk)

Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään - näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani niin kuin sitä tulee kaita.

Totuus ihmisestä: ihminen eksyy, väsyy ja menee ritkki.
Eksyy: "Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omille teilleen" (Jes. 53:6). "Herra katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet hänestä - kelvottomia kaikki tyynni! Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei yhden yhtäkään." (Ps. 14:2-3)
Väsyy: "Jumala, minun Jumalani, sinua minä odotan. Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä." (Ps. 63:2) "Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille." (Ps. 84:3) "Nuorukaisetkin kompastelevat ja kaatuvat." (Jes. 40:30)
Menee rikki: Valit. 3:1-18, Ps 102. Ei tule elämästä ehyttä.

Totuus Jumalasta: Jumala ei tuomitse eksyneitä. Jumala ei piiskaa väsyneitä. Jumala ei hylkää särkyneitä.

Jumalallisen johtamistaidon oppitunti: "minä ruokin lampaani ja vien ne lepäämään". Johtajan ei tule ottaa alaistensa selkänahasta kaikkea. Viisas johtaja tietää, että ihmisen parhaat voimavarat saadaan käyttöön vapaudessa ja rentoudessa, jossa ei tarvitse pelätä epäonnistumista. Me emme tarvitse ihmistä joka piiskaa meidät yhä suurempiin saavutuksiin. Me tarvitsemme jonkun, joka sanoo: "Tämä riittää." Harva kykenee sanomaan sitä itselleen.

Seurakuntaelämän johtamisen oppitunti: tulee olla kiinnostunut niistä, jotka eivät osaa kaanankieltä eivätkä hallitse uskovaista alakulttuuria. "Etsin laumasta harhautuneen" on kirjaimellisesti "haen takaisin hänet, joka on ajettu ulos."  "Minä korjaan sen mikä on särkynyt". Elämänsä haaksirikoissa ihmiset eivät kaipaa moralisointia eivätkä edes neuvoja, vaan syvää kokemusta siitä, että heidät otetaan vastaan. "Hoivaan uupunutta." Niin monet ovat uupuneita, uskaltamatta sitä toisille paljastaa.

Missä sitten tarvitaan johtajan kovuutta? "Vahvat ja lihavat minä pidän kurissa". Hepreankielinen teksti sanoo vielä jyrkemmin: minä hävitän heidät! Minun ymmärrykseni mukaan nämä tarkoittavat niitä, jotka ovat uskosssaan vahvoja ja joilla löytyy raamatunpaikka valmiiksi, jos heitä yrität puhutella. Varmaan hekin ovat syvällä sisimmässään epävarmoja ja pelokkaita, mutta heidän kovuudelleen ei pidä antaa periksi.

Matt. 12 :31-37 (13.su helluntaista, 2.vsk ev )

Otan tämän tekstin selittäjäksi Johannes Brenzin, eteläsaksalaisen reformaattorin, joka joskus tuntui ymmärtävän Lutheriakin paremmin, mitä Luther tarkoitti. "Ensimmäisessä käskyssä ohjataan ihmisten sydänten affekteja ja kaikkia ihmisen sisäisiä voimia, että ne ajattelisivat todellisesta Jumalasta oikein, pelkäisivät Jumalaa oikein, todella uskoisivat Jumalaan ja tottelisivat hänen tahtoaan. Toisessa käskyssä kieli ja puhe ottavat ohjeensa Jumalalta . On mahdotonta, että kieli kertoisi Jumalasta hurskaasti ja oikein, jos sydän ei ajattele hurskaasti Jumalasta, pelkää häntä totuudessa ja todella luota häneen . On toki monia, jotka ajattelevat sydämessään toista kuin mitä he suullaan puhuvat. Mutta se on tekopyhyyttä, emmekä puhu nyt siitä, vaan sellaisesta puheesta, joka pitää yhtä sydämen kanssa ja on Jumalalle, Herrallemme mieluista", sanoo Brenz katekismusselityksessään.
Herää kysymys, miten 2. käskyä sitten noudatetaan.  Ensimmäinen asia on se, että uskomme Kristukseen, joka on tämän käskyn täydellisesti täyttänyt. Uskosta seuraa kuuliaisuus  -vaikka ei täydellinen  - Jumalaa kohtaan.
Toinen asia on olla ahkera evankeliumin sanan kuulija. Pitää myös rukoilla :"Avaa minun huuleni, että suuni julistaa sinun kunniaasi. "Ps 51:17. Kolmanneksi on varjeltava itseään turhalta puheelta, kuten Brenz siteeraa pakanafilosofia : en ole koskaan katunut sitä että olen vaiennut, mutta kylläkin sitä, että olen puhunut . Lisäksi on pidättäydyttävä huonosta seurasta ja juopottelusta, Ef.5:18.