Jes. 55:6 (11. sunn. helluntaista, hallelujasäe)

 Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!

 

Mika Waltari (1908-1979) on luetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Hän käsitteli tuotannossaan paljon myös uskonnon teemoja, ja tämän sunnuntain otsikko ”etsikkoaikoja” sopii hyvin kuvaamaan hänen mielenmaisemaansa. Waltari syntyi papin poikana. Sekä hänen isänsä Toimi että setänsä Toivo olivat Merimieslähetysseuran pappeja. Isä kuoli Mikan ollessa vielä pieni poika. Isän hahmo oli Mika Waltarille sekä kristityn korkea esikuva että varoittava esimerkki itsensä polttamisesta loppuun. Kun Waltaria, kirjallisuuden akateemikkoa, haastateltiin hänen vanhoilla päivillään, hän sanoi, että sana ”kristitty” on hänestä niin vaativa, ettei hän uskalla sitä itsestään käyttää.

Waltarin ensimmäinen julkaistu teos on abiturienttina kirjoitettu uskonnollinen kääntymyskertomus ”Jumalaa paossa”, jonka edellä mainittu Merimieslähetysseura kustansi. Kirjan nimi jo liittyy tämän päivän teemaan: me etsimme Jumalaa, ja vaikka pakenisimme häntä, hän etsii meitä. Tuo kirja on hengellistä kioskikirjallisuutta: siinä kerrotaan merimiehestä, joka elää syntistä elämää ja kääntyy lopulta Jumalan puoleen ajauduttuaan huonoon jamaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tämä pieni romaani on jäänyt unholaan. Samoihin aikoihin kirjoitetut uskonnolliset runot ovat kestäneet aikaa paremmin.

Sinä iltana katsoivat minua vastaan
pienen kirkon alttarilta
sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus.
Minä olin aivan yksin.

Sinä iltana sain sieluuni aavistuksen verran
sitä rauhaa,
jossa ei enää ole aikaa,
ei syntiä, eikä syyllisiä silmiä.
Sinun anteeksiantosi vuoti sieluuni
kuin suloinenvoide haavaisiin jalkoihin,
jotka ovat koko päivän kulkeneet auringonpaahtamaa tietä.

Minä tiedän, että se on käsittämätöntä,
niinkuin aurinko ja tuuli ja pilvien varjot,
minä en sitä ymmärrä,
enkä tahdokaan ymmärtää.
Tiedän vain, että teit minut puhtaaksi
sinä iltana,
puhalsit sielustani pois surun,
ja jätit vain sanomattoman nöyryyden.

Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulevat tuskalliset yöt.
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulen luoksesi haavaisin jaloin.
Mutta enää en pelkää.
Sinä iltana sain tuntea, että sinä olet rakkaus,
se rakkaus,
jota ei voi ymmärtää,
eikä sanoin lausua,
jonka voi vain aavistaa.

Sinä iltana katsoivat sieluni pohjaan asti
sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus

 

Mielestäni runossa puhuu vilpitön ja syvällinen – vaikkakin nuori ja kokematon – kristitty. Nuorena omaksutussa hengellisyydessä oli kuitenkin jotain sellaista äitelää ja teennäistä, että nuoren kirjailijan oli rimpuiltava siitä vapaaksi. Samana vuonna Waltari nimittäin kirjoitti runoja saatanalle. Se oli tietoinen vastaveto tekopyhälle hurskaudelle.

Mika Waltari aloitti teologian opinnot yliopistossa. Hänestä ei kuitenkaan tullut pappia eikä uskonnonopettajaa, vaan hän vaihtoi filosofiseen tiedekuntaan ja teki gradunsa taivaallisen ja maallisen rakkauden suhteesta. Hän kirjoitti: ”Minä uskon että Jumala ja saatana, taivas ja helvetti, ovat jokaisen ihmisen sydämessä.” Kun hän kerran saatteli teini-ikäistä Saima Harmajaa kotiin, hän kertoi tälle, että hän uskoo Kristukseen, joka voi olla kuka vastaantulija tahansa.

”Sinuhe, egyptiläinen” on Waltarin tunnetuin romaani. Teos on käännetty monille kielille ja onpa se jo 50-luvulla filmattu Hollywoodissakin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin, mutta se heijastelee sodanjälkeistä pettymystä suuriin aatteisiin (kirjoitusvuosi 1945). Siinä on myös merkittävää uskonnollista pohdintaa. Siinä kerrotaan, miten idealistinen faarao Ekhnaton perustaa uuden uskonnon, joka perustuu rauhaan ja ihmisten tasa-arvoon. Päähenkilö Sinuhe haluaa uskoa siihen, mutta joutuu huomaamaan, että väkivaltaiset voimat jyräävät kaikenlaisen idealismin alleen. ”Niin on ollut, ja niin on oleva”, toistelee romaani. Silti unelma vapaudesta, rakkaudesta ja tasa-arvosta elää, vaikka se toistuvasti murskataan. Waltari on pessimisti, joka haluaisi uskoa.

Kaikkein kylmimmillään Waltarin suhde kristinuskoon oli kenties suurten historiallisten romaanien ”Mikael Karvajalka” ja ”Mikael Hakim” aikana. Uskonpuhdistuksen aikaa kuvaavissa romaaneissa kerrotaan paljaasti, tai oikeastaan sadistisesti herkutellen, kaikkea sitä julmuutta, mitä uskontoon voi liittyä. Waltari näyttää, mitä pahaa Jumalan nimissä on tehty. Kun Mikael Hakim katselee Rooman kaupungin hävitystä, hänet valtaa hirmuinen epäilys, ettei Jumalaa ehkä ole edes olemassa.

Omassa elämässään kirjailija koki menettäneensä lopullisesti uskonsa Jumalaan. Erkki-veljeään hän lohdutti tämän ollessa kuolinvuoteellaan: ”Älä pelkää. Ei siellä toisella puolella mitään ole.” Tämän pohjakosketuksen jälkeen suunta kääntyi. Vuonna 1959 Waltari kokee mystisen kokemuksen Roomassa kävellessään. Hän kertoo haastattelussa seuraavasti:

”Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtuu oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman…saavuttamattoman…ainoan mitä voisi sanoa täydelliseksi…tulosta, jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä.”

Waltarin viimeisimmän kauden romaanit ovat aihepiiriltään kristillisiä: ”Valtakunnan salaisuus” ja ”Ihmiskunnan viholliset” kertovat alkukristittyjen elämästä. ”Feliks Onnellinen” kertoo tavallisesta pikkuvirkamiehestä, joka on saanut Jumalalta tehtävän kertoa tuntemattomille ihmisille Hänen rakkaudestaan. Eräälle kohtaamalleen ihmiselle Feliks sanoo: ”Nyt tiedät, että Jumala etsii sinua joka hetki elämäsi loppuun asti. Sitä tietoa et voi väistää, vaikka mitä tekisit.”

Etsikkoaika ei tarkoita vain sitä, että me etsimme Jumalaa, vaan että hän etsii meitä. Perimmäistä turvaa Waltari kuvaa näin:

”Armosi on kylliksi minulle, kyselemättä, selvyyttä pyytämättä, vaikka en edes kuolemani päivänä tai sen jälkeen saisi tietää, mikä oli tehtävä, salainen, itseni käsittämättä, mihin määräsit minut, juuri minut ja vain minut.”