Mark. 3:13-19 (Apost. pv. 3. vsk ev)

Ne kaksitoista olivat:  Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.

Luulen, ettei mikään nykyajan rekrytointifirma palkkaisi sellaista joukkoa, jonka Jeesus kutsui lähimmiksi työtovereikseen: joukossa on kiihkoilijoita ja epäilijöitä, osalla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on heidän tehtävänsä, ja kaiken huipuksi Jeesus kutsui lähelleen miehen, joka petti hänet totaalisesti. Eikä kyseessä ole edes mikään anonyymi rekrytointi: kreikankielinen verbi antaa ymmärtää, että Jeesus halusi nimenomaan nämä 12, hän valitsi heidät varta vasten, hän suorastaan ikävöi saada valita heidät.

Pietari, ensinnäkin. Simon, jolle Jeesus antoi nimen Pietari. Pietari tarkoittaa kalliota, siis jotain vankkaa ja luotettavaa. Simon Pietari ei vaikuttanut erityisen vakaalta persoonallisuudelta. Innokas hän kyllä oli: kun Jeesus käveli veden päällä, Pietarikin halusi kävellä veden päällä. Kun hän oli Jeesuksen kanssa kirkastusvuorella, jossa Mooses ja Elia ilmestyivät Jeesuksen seuraan, hän ilmoittautui halukkaaksi rakentamaan majan heille kaikille. Mutta usein hän ei ymmärtänyt Jeesuksen puheista tuon taivaallista. Kun Jeesus puhui kärsimyksistään, Pietari nuhteli häntä ja sanoi, ettei tuollaisia saa puhua. Todellinen pohjakosketus oli se, kun Pietari sadatellen vannoi, ettei hän tunne koko Jeesusta, kun Jeesus oli vangittu.

Ehkä Jeesus tunnisti Simonissa jotain, mitä tämä itsekään ei tiennyt, kun hän nimitti tämän vauhdikkaan koleerikon kallioksi. Jonkinlaista taivaallista huumoria saattaa olla myös Sebedeuksen pojille annetussa lisänimessä Boanerges - ukkosenjylinän pojat. Eksegeetit eivät osaa sanoa, mihin tuo nimitys perustuu. Ehkä veljesten luonteenlaatuun, kenties heille varattuun lopunajalliseen tehtävään? Minulla on epävirallinen selitys: ehkä Johannes ja Jaakob kärsivät perinnöllisestä vatsavaivasta, joka aiheutti runsaita ilmavaivoja. Niinpä Herra kutsui heitä lempeästi "ukkosenjylinän pojiksi." Veljekset kysyivät kerran Jeesukselta, saisivatko he istua taivasten valtakunnassa Jeesuksen oikealla ja vasemmalla puolella. Kun muut apostolit kuulivat tästä, he suuttuivat Sebedeuksen pojille. Silloin Jeesus sai tilaisuuden opettaa johtamisoppiaan: joka teidän joukossanne haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija.

Andreas oli Pietarin veli, joka oli myös Johannes Kastajan opetuslapsi. Hän lähti seuraamaan Jeesusta ja (Johanneksen evankeliumin mukaan) oli se, joka kutsui veljensä Pietarin Jeesuksen seuraan. Evankeliumissa hänet mainitaan harvoin, mutta hän oli myös se, joka huomasi pienen pojan eväät. Kun piti keksiä ruokaa 5000 miehelle, hän näki pojan, jolla oli viisi leipää ja kaksi kalaa. Ei hänkään uskonut niiden riittävän: "Mitä ne ovat tälle joukolle?" Mutta kukaan muu ei huomannut senkään vertaa.

Filippuksesta kerrotaan Johanneksen evankeliumissa, että Jeesus kutsui hänet, ja hän puolestaan kutsui Natanaelin (joka on sama kuin Markuksen evankeliumin Bartolomeus). Filippusta pidetään lain ja kirjoitusten tuntijana, siis lukumiehenä. Natanaelin/Bartolomeuksen ja Jeesuksen kohtaamisessa on lähes huomaamaton humoristinen pohjavire. Jeesus sanoi: "Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä." "Mistä sinä minut tunnet?" kysyi Bartolomeus. Lievästi omahyväinen kaveri, vai mitä? Hänkin sai lähteä julistamaan evankeliumia, perimätiedon mukaan aina Intiassa asti.

Matteus oli publikaani. Siis mies, joka keräsi tullimaksuja miehittäjävallalle - epäisänmaallista ja muutenkin epäilyttävää puuhaa. Publikaanit tunnettiin siitä, että he vetivät välistä ja rikastuivat keräämällä liikaa maksuja. Epäisänmaallisuus ei estänyt Jeesusta kutsumasta Matteusta palvelukseensa. Yhtä vähän Jeesusta haittasi kiihkoisänmaallisuus, nimittäin Simon Kananeus eli Simon Kiivailija oli vapaustaistelija, vastarintamies tai - jos roomalaisilta kysytään - terroristi. Vaikea kuvitella miten joku Matteus ja Simon Kananeus tulivat keskenään toimeen. Jeesuksen seurassa sekin oli mahdollista.

Jaakob Alfeuksen poika on apostolijoukon hiljainen mies. Hänestä ei juuri ole kertomista. Ortodoksinen vaisu kutsuu häntä "apostolien toveriksi", joka usein sekotetaan Jaakob Sebedeuksen poikaan tai Jerusalemin alkuseurakunnan johtajaan, Herran veli Jaakobiin. Tulkitsen niin, että Jaakob Alfeuksen poika oli sovinnollinen kaveri, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Hyvä että tässä joukossa oli yksi sellainenkin.

Apostolien nimien kanssa menee helposti sekaisin, kuten yllä Natanael/Bartolomeus. Huippu on Markuksen mainitsema Taddeus, joka tunnetaan myös nimellä Juudas ja Lebbeus. Hänen nimensä oli ilmeisesti Juudas, mutta nimi Taddeus erottaa hänet Juudas Iskariotista. Häntä pidetään kenties samana henkilönä joka mainitaan Jeesuksen veljenä ja Juudaksen kirjeen kirjoittajana. Tämä kaikki on vähän epävarmaa, ja siksi lohduttavinta on mielestäni se, että Juudas Taddeus on toivottomien tapausten suojeluspyhimys!

Tuomas on antanut nimensä kaikille epäilijöille. Hän ei ollut paikalla, kun Jeesus ilmestyi muille opetuslapsille ja hän sanoi: "Minä en usko. En ennen kuin näen reiät hänen käsissään ja kyljessään ja pistän sormeni niihin." Tuomas sai sen kokea, eikä Herra moittinut häntä. Hän on epäilijöiden suoleluspyhimys. 

Vaikeinta on käsittää, että Jeesus nimenomaan halusi kutsua apostoliksi Juudas Iskariotin. Raamattu antaa ymmärtää, että Jeesus tiesi, että Juudas tulisi pettämään hänet. Ja kuitenkin Juudas oli selvästi hänelle läheinen. Juudas Iskariotilla oli hallussaan porukan rahakukkaro, mikä kertoo siitä, että muut luottivat häneen. Johanneksen evankeliumin kuvaus viimeisestä ateriasta (Joh. 13:21-19) ilmaisee, että ehtoollisella Juudas istui ensimmäisellä sijalla eli kunniavieraan paikalla! Oliko tämä kaikki Jeesuksen puolelta vain teatteria? Juudaksen kohtalon miettiminen on Raamatun vaikeimpia asioita. Voisiko minua lohduttaa, että Juudas Iskariotkin oli Jeesukselle rakas?

Joka tapauksessa minua lohduttaa se, että ensimmäiset Jeesuksen seuraajat olivat puutteellisia ja rosoisia ihmisiä: epäilijöitä, pelkureita, yli-innokkaita, ymmärtämättömiä ja jopa täydellisiä epäonnistujia. Tähän joukkoon minäkin voin kuulua.

Juhannuspäivä

Kirkolla on aina toivoa

Johannes Kastaja oli "huutavan ääni erämaassa." Häneen samastuvat sananjulistajat vaipuvat helposti pahantuulisuuteen sättien maailman pahuutta, kirkon sokeutta ja pappien huonoa elämää. Kuitenkin on hyvä muistaa vaikkapa seuraava Confessio Helvetica posteriorin kappale, jossa kerrotaan, että joskus kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon. Jumalalla on keinonsa, eivätkä ne ole välttämättä samat kuin meidän. Siteeraan tätä Heinrich Bullingerin laatimaa, vuonna 1566 julkaistua opillista dokumenttia siksikin mielelläni, koska se edustaa sinänsä tosikkomaisena pidettyä reformoitua teologiaa.

"Joskus käy niin, että Jumala vanhurskaassa tuomiossaan sallii sanansa totuuden, katolisen uskon ja oikean jumalanpalveluksen niin hämärtyä ja tulla laiminlyödyksi, että kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon niin,ettei sitä enää ole olemassa. Näin näemme käyneen Elian aikana ja muulloinkin. Samaan aikaan Jumalalla on tässä maailmassa ja sen pimeydessä todelliset palvojansa, eikä heitä ole vähän, vaan seitsemäntuhatta ja enemmänkin (1. Kun. 19:18, Ilm. 7:4,9) Apostoli huudahtaa: "Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat:'Herra tuntee omansa'" jne (2.Tim. 2:19) Sen tähden kirkkoa voi kutsua näkymättömäksi - ei niin, että ne ihmiset joista kirkko koostuu olisivat näkymättömiä, vaan koska kirkko on meidän silmiltämme piilossa ja vain Jumalan tuntema, se usein pakenee ihmisten arviointikykyä." (17.15)

Hes. 33: 30-33 (3. su helluntaista, 3.sk 1.lk)

”Ihminen, sinun maanmiehesi puhuvat sinusta seinänvierillä ja talojen ovilla ja sanovat toisilleen: ’Mennään kuulemaan, millainen sanoma Herralta nyt on tullut.’

Tässä kohtaa on hengellinen sanoma saanut some-julkisuutta ja medianäkyvyyttä. Tavoittavuuteen voidaan olla tyytyväisiä, ja uskonto on tämän päivän kiinnostava puheenaihe. Kaikki hyvin?


He tulevat miehissä luoksesi, istuvat edessäsi, niin kuin kansani kuuluu tehdä, ja kuuntelevat sinun puhettasi. Sen mukaisesti he eivät kuitenkaan elä. Heidän suunsa on täynnä valhetta, heidän sydämensä on keinottelun ja voiton lumoissa.


Ihmisten uskonnollisessa osallistumisessa ei ole moitteen sijaa. Siinä istutaan kuin uskovaiset ikään. Mutta sydän pysyy muuttumattomana. Suu ei kirjaimellisesti ottaen ole täynnä valhetta, vaan täynnä "ihanaa rakkautta" (agavim). Lopulta se tietysti on valheellista, koska sydän miettii samanaikaisesti pelkkää omaa etuaan. 

Sinä olet heille vain kuin lemmenlaulujen laulaja, kaunisääninen ja taitavasti soittava viihdyttäjä. He kuuntelevat puhettasi mutta eivät elä sen mukaan.


Tämä on "estetiikan teologian" kriittinen kohta. Sen paremmin tunteisiin vetoavuus (agavim) "kauneus" (jafe) kuin "taito" (tässä tov) ei todista sen paremmin julistuksen todenmukaisuudesta kuin siitäkään, että se vaikuttaa yhtään mitään. Uskonnosta voi tulla unnutusta, jolla paadutamme itsemme kuulemasta köyhien hätää ja puudutamme itsemme tekemästä yhtään mitään.


Mutta kun minun sanani toteutuvat - ja ne toteutuvat - he ymmärtävät, että heidän keskellään on ollut profeetta.”


Tästä käytetään uskonnonfilosofiassa ilmaisua eskatologinen verifikaatio.

Matt. 16:24-27 (2. su helluntaista, 3. vsk ev)

"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?"

Juuri tällä hetkellä minua koskettavat sanat "menettää sielunsa". Sielunsa voi nähtävästi myydä, mutta sitä ei voi ostaa. Kadotus on tässä kohtaa riipaiseva tosiasia. Ei ole kysymys siitä, voiko rakastava Jumala tuomita ihmisen ikuiseen kadotukseen, vaan siitä, että ihminen voi menettää tärkeimmän mitä hänellä on - itsensä. Ihminen voi kärsiä peruuttamattoman vahingon, ja tuon vahingon voi tuottaa itse itselleen.
Olenko minä turvassa tältä, minä joka luen työkseni Raamattua ja hoidan kirkon virkaa? Jumalan sana on oppaani ja turvani, mutta jos siitä tulee minulle väline osoittaa omaa etevyyttäni, se ei enää estä minua sulkemasta sydäntäni Häneltä, joka sanassaan minua kutsuu.
"Vaikka voittaisi omakseen koko maailman". Elämässä ei ole kysymys valloittamisesta vaan antautumisesta:

Elämä ottaa meitä kädestä
kun me otamme
elämää kädestä
Mitä lujemmin me otamme
sitä lujemmin se ottaa
Mitä kauemmas me kuljemme
sitä kauemmas se vie
ja pyytää meitä viemään
vielä kauemmas
Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme
sitä lujemmin pitelemme
elämää kädestä
Mitä kauemmaksi kuljemme
sitä lähemmäksi tulemme
elämää joka pitää meitä kädestä
 (Tommy Tabermann)

Ef 1:3-14 (Kolmin.p. 3.vsk. 2.lk)

Monin tavoin tässä tekstissä annetaan ymmärtää, että kutsumisemme, työmme, perillepääsymme ja uskomme kaiken kaikkiaan on hänen käsissään, "joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa  ja päätöksensä mukaisesti." Se että me nyt uskomme, on osa Jumalan suunnitelmaa, joka on peräisin ajalta ennen maailman "perustamista". Meidät on määrätty pyhiksi ja nuhteettomiksi - se ei ole meidän aikaansaannostamme. Toki siitä seuraa eettinen imperatiivi: tästä johtuen meidä tulee elää hänen kirkkautensa ylistykseksi. Sanat "hänen (armonsa) kirkkauden kiitokseksi" esiintyvät jakeissa 6,12 ja 14. Jumalan hyvä tahto on peräisin jo luomisesta, ja se on täyttä todellisuutta "taivaallisissa" (en tois epouraniois), se tahto on itse Kristus, jossa kaikki taivaassa ja maan päällä yhdistetään. Sana anakefalaiosis viittaa siihen, että Kristuksesta on tehty kaiken pää. "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa." (Kol .1:16-17)
Tämän kosmisen suunnnitelman todisteena on Pyhä Henki meissä: "Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa; hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen." (2. Kor.1:21-22)

"Jokainen joka on joskus tuntenut tämän olemassaolomme takana olevan perustavanlaatuisen mysteerin, ottaa rukouksen välttämättömyyden itsestäänselvyytenä, erityisesti kuuntelevan ja kontemploivan rukouksen. Jumalan ja luodun välinen suhde näyttäytyy nyt Jumalan käsittämättömän rakkauden ihmeiden perusteella syntyneenä. Ja Jumala itse, joka tämän suhteen perustaa, näyttäytyy perimmäisenä Rakastajana, niin että luodun pelkkä olemassaolo näyttäytyy latenttina rukouksena - luotu tarvitsee vain tietyn määrän tietoisuutta siitä mitä se todella on, ja se on puhkeava rukoukseen. Tämän voi nähdä Efesolaiskirjeen resiprookkisessa siunauksessa: 'Siunattu olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä Kristuksessa kaikella hengellisellä siunauksella taivaallisissa.'" (Hans Urs von Balthasar: Das betrachtende Gebet)