Viis. 1:7 (Helluntai, antifoni)

Herran henki täyttää kaiken maan.

Puhuessaan Pyhästä Hengestä luterilaisuus korostaa sanaa ja sakramentteja. Siinä se tekee oikein. Se ikään kuin osoittaa pääkatkaisijan ja virtakytkimen paikan. Sähkövirran olemassaoloon ja vaikutukseen se ei kuitenkaan vaikuta. Alussa Jumalan Henki liikkui vetten päällä, jo ennen kuin Sana kuului. Ohi armonvälineidenkin "Herran henki täyttää koko maanpiirin", se pitää kaiken koossa ja tietää kaiken mistä puhutaan. Viisauden kirjassa viisaus on ihmisiä rakastava henki (j.6).

Jumala rakastaa kaikkea elävää, sillä hänen katoamaton henkensä on kaikessa olevassa (Viis.12:1). Pyhä Henki ei ilmene pelkästään sanassa ja sakramentissa - vaikka ilman niitä tämänkin sanominen olisi mahdotonta - vaan jo pelkässä olemassaolossa.
"Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista, sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä, että he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Jos et jotakin olisi halunnut, kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää? Jos et jotakin olisi kutsunut elämään, kuinka se olisi pysynyt hengissä? Mitta sinä säilytit kaikki, koska kaikki kuuluu sinulle" (Viis.11:23-26)

Viisauden kirjassa Jumala ilmaisee kaikkivaltiutensa nimenomaan siinä, että hän armahtaa: "Kaikki ovat sinun valtasi alla, ja siksi olet kaikille armollinen" (12:16)

Hes. 36: 26-27 (Helluntai, 1.vsk 1.lk)

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni. ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

Tämä kaikki on siis Pyhän Hengen työtä. Kivisydämen poistaminen on tuntunut minusta aina puhuttelevalta - odotan sitä kovin. Hepreassa leikitellään sanalla bashar, liha: otan lihastanne pois kivisydämen ja annan lihasydämen. Synti on elämän kudoksessa jotakin sinne kuulumatonta. Pelastuksessa se paikataan alkuperäisellä kudoksella.
Pyhä Henki saa Septuagintan mukaan meidät vaeltamaan (poreuomai) Jumalan tahdon tietä, tarkkaamaan sitä (phylasso) ja noudattamaan sitä (poieo).

Ef. 3:14-21 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...

1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.

Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.

Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään, kuten "elämä" tai "universumi") näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.

Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.

Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:

Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.

Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.

Jaak. 1:17 (4. su pääsiäisestä, 1. vsk 2.lk)

Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä.

Mestari Eckhart tulkitsee tämän "tapahtukoon sinun tahtosi"- pyynnön valossa. Hänen tulkintansa vaikuttaa ylittävän inhimilliset kyvyt:
"Oli sitten kysymys sairaudesta, köyhyydestä, nälästä, janosta, tai mistä tahansa minkä Jumala yllesi asettaa tai ei aseta, tai minkä hän antaa tai ei anna: se kaikki on parasta sinulle. Vaikkei sinulla olisikaan hartautta tai sisimpäsi tuntoa, tai mitä tahansa sinulla ei ole, asennoidu kuitenkin aina niin että näet Jumalan kunnian kaikissa asioissa. Mitä hän eteesi tuokaan, se on kaikista parasta."

Täydellinen lahja.  Eckhart opettaa että Jumala ei anna mitään niin mielellään kuin suuria lahjoja (näin myös Luther). Hän kärjistää sanomalla, että Jumala antaa mieluummin anteeksi suuria kuin pieniä syntejä. Tämän logiikan mukaisesti enkeleitä on olemassa kaikista luoduista eniten, koska ne ovat luoduista jaloimpia. Miksi uskovan pitäisi siis olla hämillään siitä, että maailmankaikkeuksia on nykyisen tieteellisen ymmärryksen mukaan kenties lukemattomia? Jumala antaa mielellään suuria lahjoja, kuten maailmankaikkeuksia.
Kyvyttömyytemme ottaa kaikki vastaan Jumalan lahjana johtuu Eckhartin mukaan siitä, ettemme todella etsi Jumalaa. Käytämme Jumalaa kuin kynttilänä, jonka valossa etsimme jotakin muuta ja sitten kun löydämme sen, heitämme kynttilän menemään.

Tulee ylhäältä.  "Jos jollakin tavalla kiinnität huomiota itseesi, tai johonkin asiaan tai ihmiseen, et ole alhaalla etkä myöskään vastaanota mitään. Mutta jos olet täysin ja kokonaan alhaalla, vastaanottamisesi on sen mukaisesti täydellistä. Jumalan luonnon mukaista on antaa, ja hänen olemisensa riippuu antamisesta, kun me olemme alhaalla."

 (saarnasta Omne datum optimum)

Hepr. 13:12-16 (3. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

 Se joka kaipaa taivaalliseen isänmaahan, ei voi kiintyä tähän katoavaan maailmaan. Ja kuitenkin, jollakin salaisella tavalla, hän oppii rakastamaan tätä kurjuutta Kristuksen tähden, eikä vain vaivoin sietämään sitä. Gregorius Suuri, "kaipauksen opettaja", kuten Jean Leclercq häntä nimittää, kirjoittaa arvoitukselliseen tapaan:

 
Usein käy niin että kun ihminen on täysin taivaallisten asioiden lumoissa, eikä häntä pätkääkään enää kiinnosta ihmisten typerät keskustelut, hän ei ole kuitenkaan valmis kärsimään nykyisen elämän ristiriitaisuuksia rakkaudesta Jumalaan. Hän janoaa taivaallisia asioita ja halveksii maallista typeryyttä, mutta ei suvaitse sitä, että hänen on kärsittävä vastoinkäymisiä. Siksi sanotaan: ”Voiko ihminen maistaa sellaista, minkä maistaminen tuottaa kuoleman?” (Job 6:6 vulgata)
 

On vaikea haluta sitä mikä tuottaa tuskaa ja tavoitella sitä mikä vie elämän. Mutta oikeamielisen sielu saavuttaa joskus niin korkean hyveellisyyden, että vaikka hän hillitsee itsensä ja pysyy järkevänä, hän samalla sietää toisen typeryyttä saattaakseen hänet kääntymään. Jos haluamme tehdä jonkun voimakkaaksi, meidän on siedettävä hänen heikkouttaan, sillä lannistunutta ei voi nostaa, ellei tunne myötätuntoa ja anna periksi omasta erinomaisuudestaan. Myötätunto toisten heikkoutta kohtaan tekee meidät varmemmiksi itsemme suhteen. Mieli joka rakastaa tulevaa hyvää on valmis kohtaamaan nykyiset vastoinkäymiset ja odottaa ruumiillista tuskaa, jota se ennen pelkäsi. Taivasikävän kasvaessa se tuntee lisääntyvää ahdistusta. Ajatellessaan taivaallisen elämän suloisuutta se rakastaa palavasti nykyisen elämän katkeruutta. Niinpä kun se on puhunut mauttoman ruoan inhoamisesta ja kuoleman maistamisen mahdottomuudesta, se sanoo:
 

”Se mitä en halunnut koskettaa, on minun ravintonani tässä ahdistuksessa” (j.7) Hurskaan sielu edistyy niin, että kun se alussa ajatteli vain itseään ja sitä inhotti toisten heikkous, sillä ei ollut myötätuntoa toisia kohtaan eikä se voinut saada vahvistusta vastoinkäymisten varalle, niin nyt sitä ajaa myötätunto toisten heikkoutta kohtaan ja se saa voimaa kestää koetuksia. Se etsii nykyisen elämän vaikeuksia voimistuttuaan paljon suuremmalla innolla kuin se pakeni niitä heikkona ollessaan. Kun se taipuu alaspäin, se nousee ylöspäin. Kun se kääntyy toisten puoleen, se tulee itsekseen (attractione tenditur). Sääliessään muita se vahvistuu. Se että avautuu rakastamaan lähimmäistään on kuin meditaatioharjoitus, jossa tuntee Jumalan väkevyyden: Rakkaus, joka saa meidät nöyrästi säälimään toisia, nostaa meidät ylös kontemplaation korkeuksiin. Se kasvaa kasvamistaan yhä suurempaan kaipaukseen ja janoaa hengen elämään pääsemistä, vaikka ruumis runneltuna. Se mitä en halunnut koskettaa, on ahdistuksessani nyt ravintoni – se on sitä, että rakkaus taivaalliseen isänmaahan saa ihmisen rakastamaan kärsimystä, jota hän pelkäsi silloin, kun ei vielä tuntenut kaipaustaan. Jos mieli on päättäväisesti suuntautunut Jumalaan, hän pitää suloisena kaikkea sitä, mikä tässä elämässä on katkeraa ja hänelle kaikki vaiva on lepoa. Hän kaipaa jopa kuolemaa, jonka kautta hän pääsee täydemmin omistamaan elämää.  (Moralia 7, 13.16-15.18.)