Jaak.3:2-12 (13. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Jaakobin kirje sanoo, että kieli on "vääryyden maailma." Uusi testamentti opettaa, että Kristus on Jumalan Sana, viesti, ymmärrettävää puhetta, josta tulee kertoa edelleen. Kuitenkin Jaakob opettaa, että puhetta tulee varoa. Vaiti olemisen opettelu on keskeinen osa kristillistä kilvoittelua. Sosiaalisen median aikakautena, jolloin kirkon viestin merkityskin mitataan tykkäyksinä, seuraajina ja jakoina, tämä on kummallinen ajatus. Pyhän Benediktuksen luostarisääntö opettaa: "Toimikaamme, kuten profeetta sanoo: Olen varuillani, etten syyllisty puheessani syntiin. Olen asettanut suulleni vahdin. Niin minä pysyin hiljaa ja nöyrryin. Vaikenin jopa hyvästä. Tällä profeetta osoittaa, että jos hyvätkin sanat on toisinaan jätettävä sanomatta vaiteliaisuuden nimissä, kuinka paljon enemmän onkaan kartettava pahoja puheita." Erämaaisistä kerrotaan, että eräs isä piti kolme vuotta kiveä suussaan, ennen kuin oppi olemaan vaiti. Me olemme niin tottuneet ajatukseen, että asia, josta ei puhuta, ei ole olemassa, että emme voi ymmärtää abba Diadokhoksen sanoja: "Saunasta, jonka ovea avataan usein, ehtyy pian löyly. Niin myös sen sielu, joka haluaa puhua usein, vaikka hyvääkin, pian hukkaa sisäisen lämpönsä suullisen ovensa kautta." Kannattaa kysyä itseltään, kuinka usein pitkästä keskustelusta on tullut hyvä ja virkistynyt mieli? Olisiko ollut parempi vaieta? Johannes Siinailaisen mukaan puheen karttamisessa on lopulta kysymys tuomitsemisen välttämisestä. Meidän puheemme on nimittäin huomaamattammekin sitä, että tuomitsemme toisia ja ylistämme itseämme - vaikka sitten nöyryyttämme ja vaikenemisen taitoamme. Lopetan tähän.