Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä.
Kun kristillinen usko puhuu Jumalasta tuomarina, ei ole kysymys jostain uudesta piirteestä, joka olisi Jumalan rakkaudesta erillinen. "Oikeus" (mishpat, tuomio) ja "rakkaus" (hesed) kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ei ole kahta jumalaa, joista toinen olisi lempeä paimen, joka etsii hellästi eksyneitä lampaita ja toinen ankara tuomari, joka tutkii sydämen salatuimmatkin häpeälliset ajatukset. Puhe Jumalan tuomiosta on pienen ihmisen suussa vaikeaa, ellei mahdotonta. Omat pelot ja inhimillinen kostonhimo sävyttävät ajatteluamme väistämättä. On muistettava, että sama Kristus, joka syntyi avuttomana lapsena jouluna seimeen ja joka rukoili niiden puolesta, jotka naulitsivat hänet ristiin, on viimeisen tuomion Tuomari.
Tuomio tarkoittaa Jumalan rakkauden näkemistä voimana, joka vastustaa pahaa. Tuomio on jo siinä, että ihmiset kääntävät selkänsä Jumalalle: "Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden." (Joh. 3:19)
Siellä missä Jumalan rakkaus ei vallitse, seuraa hävitys ja kärsimys. Tätä voi kutsua Jumalan "rangaistukseksi" vain sillä ehdolla, että ymmärretään se, etttei Jumala rankaise vain rangaistakseen, vaan murtaakseen ja voittaakseen synnin. Edelleen on ymmärrettävä, ettei onnettomuus tai kärsimys ole tehdystä synnistä väistämättä ja oikeassa suhteessa seuraava rangaistus: usein siitä kärsivät syyttömät enemmän kuin syylliset.(Ks. Luuk. 13:1-5) Kolmanneksi: se, että Jumala voi käyttää pahaa ja kärsimystä hyvän tahtonsa toteuttamiseksi, ei tarkoita, että paha ja kärsimys olisi Jumalan tahto. Se tarkoittaa, ettei pahakaan voi tehdä hänen tahtoaan tyhjäksi.
Kun teologi pohtii ihmisen lopullista kohtaloa Jumalan tuomiolla, hän joutuu paljastamaan korttinsa. Selviää, mitä hän itse on taipuvainen ajattelemaan näistä salatuista asioista. Niinpä Gustaf Aulén ilmaisee vierastavansa sekä ajatusta kadotettujen ikuisesta piinasta että apokatastasis-oppia. Ajatus Jumalasta, jonka päämääränä - vaikkakin vain lopullisen päämäärän kääntöpuolena - olisi rangaista kadotettuja sieluja iankaikkisesti, ei tunnu yhteensopivalta kristinuskon Jumala-käsityksen kanssa. Se ei palvele millään tavalla rakkauden päämäärää. Toisaalta Origeneen ajatus ennalleensaattamisesta (apokatastasis), jossa kadotetut ja itse paholainenkin lopulta pelastuvat, näyttää tekevän Jumalan rakkaudesta välttämättömän pakon, jonka valtaan kaikkien on väkisinkin alistuttava. Jumala vetää puoleensa hyvyydellä (rahamim), eikä sellaista asiaa kuin pakotettu rakkaus ole olemassa. Aulén tuntee vetoa ajatukseen pahan annihilaatiosta, häviämisestä olemattomuuteen. Siihen näyttäisi viittaavan myös augustinolainen ajatus pahuudesta hyvyyden puuttumisena (privatio boni) :pahuudella ei ole itsenäistä olemassaoloa. Aulén myös spekuloi mahdollisuudella, että ratkaisun tekeminen olisi mahdollista vielä kuoleman rajan tuolla puolen. Ajatukselta puuttuu raamatullinen evidenssi, mutta sitä voi pitää kristillisen rakkauden mukaisena: se henkii uskoa siihen, ettei Jumalan rakkaus - vielä vähemmän kuin meidän rakkautemme - tunnusta kuoleman valtaa.
(Gustaf Aulén: Den allmänneliga kristna tron. Sockholm 1924, 167-175)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti