Kun Herra tunsi uhrisavun tuoksun, hän sanoi mielessään:
Luther kiinnittää huomion siihen, että Jumalan mieltyminen oikeaan uhriin ilmaistaan tässä hajuaistin kautta, eikä näköaistin avulla, kuten oli Abelin kohdalla (4:4). Hän oli niin lähellä, ja sanoi seuraavat sanat "sydämestään" (אֶל־לִבּוֺ):
Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein.
Kun meitä pelotellaan sillä, että syntinen meno vetää maamme ylle Jumalan vihan, on syytä muistaa tämä kohta. 1. Moos 6:5 kertoo, että ihmisen ajatukset ja pyrkimykset olivat kauttaaltaan pahat. Siksi Jumala katui ihmisen luomista ja päätti pyyhkiä ihmissuvun pois maan päältä. Mikään ei ole siinä suhteessa muuttunut, mutta Jumalan tahto ilmoitetaan nyt toisin. Latinankielellä viisastellaan, että ihmiset ovat kyllä taipuvaisia pahaan (in malun prona sunt) eivätkä siis kuitenkaan täysin pahan vallassa, mutta Luther torjuu tämän. Muutosta hänkään ei osaa selittää muutoin kuin viittaamalla pahoinpitelevän isän äkilliseen hellyyteen. Tämä hellyys on enemmän totta.
Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.
Arkisen elämän jatkuminen, vuodenaikojen vaihtelu ja elämän rytmi on Jumalan hyvyyttä. Jokainen hetki on lahjaa. Ekologisen tuomiopäivän julistuksenkin edessä on tärkeä muistaa, että päivän ja yön vaihtelua me emme sentään saa sekaisin millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti