Naurulla on Raamatun kielenkäytössä etupäässä pilkkanaurun vivahde (vrt. Ps. 2:4, 37:13). Verbi "nauraa" tarkoittaa hepreassa toisaalta myös "hyväillä." Mieti sitä.
Me erotamme naurussa aspektit "nauraa jollekin" ja "nauraa jonkun kanssa." Käännöksemme - niin kuin jo Vulgata (risum fecit mihi Deus, quicumque audierit conridebit mihi) - haluaa lukea tämän jälkimmäisellä tavalla. Saara itse näyttää ajattelevatn, että Jumala on nimenomaan tehdyt hänet naurunalaiseksi, vetänyt häntä höplästä, uunottanut 6-0. Ja se jos mikä on hienoa! Varmemmaksi vakuudeksi Saara vielä kuvaa tilanteen älyttömyyttä: "Kuka olisi tiennyt sanoa Abrahamille: 'Saara imettää poikaa?' Ja nyt minä kuitenkin olen synnyttänyt pojan hänen vanhoilla päivillään."
Koko Jumalan ja Saaran suhde on kertomus naurusta. Kuullessaan synnyttävänsä pojan Saara nauroi. Kun Herra kysyi, miksi Saara nauroi (mikä kysymys!), Saara väitti pokkana: "En minä nauranut". Saara oli peloissaan. Nauru voi olla majesteettirikos. Diktaattorit ovat aina pelänneet naurua enemmän kuin mitään muuta. Jumala ei ole diktaattori. Jumala antoi Saaralle aiheen nauraa sydämensä pohjasta, hän teki suurimman laupeuden saattamalla hänet naurunalaiseksi ja antaa hänelle pojan, jonka nimi Jitzhak tarkoittaa "hän nauraa." Evankeliumi vapauttaa naurulihakset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti