Elisa ja Naaman.
Huomionarvoisa yksityiskohta tässä kertomuksessa, jonka sanomana lienee todistaa Jumalan voimaa profeettansa kautta myös naapurikansoissa, on seuraava: Syysialaisesta sotapäällikkö Naamanista todetaan (j.1) että Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Ei mikään itsestään selvä toteamus Vanhan testamentin nationalistisessa maailmassa. Jumala varjelee pakanakansojakin!
Avainasemassa on traagisen kohtalon kokenut tyttö, lapsena sotasaaliiksi joutunut israelilaisneito, joka pääsee Jumalan suunnitelman välikappaleeksi. Hänen kauttaan Naaman saa tiedon Israelissa olevasta profeetasta, joka voisi auttaa häntä. Asiaa hoidetaan valtionpäämiestasolla. Israelin kuningas repii pelihousunsa ja luulee että Syyrian kuningas vain vittuilee. Lopulta Naaman pääsee kuitenkin profeetan luo, joka määrää kaiken vaivan jälkeen laihan tuntuiset lääkkeet. Naamanilla on vahva mielikuva siitä, miten uskonnollisen ihmeparantajan pitäisi toimia: "Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa Jumalaansa. Minä luulin että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalin." (j.11) Lopulta Naaman suostuu helppoon ja vähemmän näyttävään hoitoon. Niin hän oppii ettei ole muuta Jumalaa.
Sen jälkeen tapahtuu jotain, joka näyttää Raamatun historiassa irralliselta episodilta. Naaman (jota anakronistisesti voi sanoa "uskoon tulleeksi") toivoo saavansa anteeksi sen, että hän joutuu virkansa puolesta kumartamaan Rimmon-jumalaa. Elisan mielestä se on ok. Tätä kohtaa eivät käyttäneet sen koommin juutalaiset makkabilaissotien aikana kuin kristityt Rooman vainoissa.
Vielä luvussa näytellään jälkinäytös, jossa Elisan palvelija Gehasi antaa periksi mammonan kiusauksille. Sitäkin voi menestyneillä hengenmiehillä olla tarjolla. Onneksi minulla on kuukausipalkka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti