Kun Saul kyykistyi paskalle En-Gedin luolaan, Daavidilla oli tuhannen taalan paikka. Tuo hullu oli kateuspäissään yrittänyt heittää häntä keihäällä (18:10-11) ja uhannut tappaa hänet, niin että sekä Saulin poika Jonatan että tytär Mikal (luku 19) oli joutunut suojelemaan Daavidia. Murhanhimossaan Saul oli tappanut Herran papitkin, joita soturitkaan eivät halunneet lyödä (22:17-18). Eikö Daavid olisi voinut tappaa tuota sairasta hullua, vaikka vain heidän puolestaan, vaikkei itseään olisi ajatellut? Jae 24:5 antaa ymmärtää, että Daavidilla oli hetki miettiä ja houkutus oli suuri. Suorastaan käsittämättömältä kuulostaa Daavidin perustelu kaiken tämän jälkeen: "En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu (j.7 ja 11)."
Se on kuitenkin ainoa asia, joka tekee hänen käyttäytymisensä ymmärrettäväksi. Evankeliumikirja jättää pois jakeet 13-16, jossa Daavid kyllä toivoo, että Jumala kostaisi Saulille, mutta kieltäytyy itse kostamasta: "Minä en sinuun koske!" Kieltäytyminen väkivallasta yhdistyneenä omien vihan tunteiden ja elämän realiteettien hyväksymiseen puhuttelee tässä. Viimeksi mainittua edustaa se tosiasia, että tuntehikkaan sovinnon teon jälkeen "Saul palasi kotiinsa ja Daavid nousi turvapaikkaansa vuorille." (j.23) Parempi niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti