Minä rakastan Herraa. Hän kuulee minua, hän kuulee hartaan pyyntöni. Kun huudan häntä avuksi, hän kuuntelee.
Vulgatassa järjestys menee päin vastoin: rakastan, koska hän kuulee rukoukseni. Ja koska hän on kallistanut korvansa puoleeni, huudan häntä avuksi.
Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni, tuonelan kauhut ahdistivat minua, minut valtasi tuska ja murhe.
Silloin minä huusin Herran nimeä: "Herra! Pelasta minut!"
Kuolema tarkoittaa tillichläisittäin ajateltuna katoavaisuuden ahdistusta, sen tajuamista, että elämä menee ohi. Tuonela (sheol) on latinaksi pericula inferni, helvetin perikato. Se on äärimmäisen yksinäisyyden ja hyljätyksi tulemisen kuva. Tuska taas on angustia, merkityksettämyyden ja tarkoituksettomuuden ahdistus.
Herra on oikeamielinen ja laupias, meidän Jumalamme on armollinen. on avuttomien suojelija. Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni. Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.
LXX kääntää "nyt olen saanut rauhan" sielulle osoitetuksi käskyksi: "käänny sielu lepoosi." Se, että Herra tulee avukseni vasta silloin kun voimani ovat täysin loppu, ei johdu siitä ettei hän voisi tulla avuksi aikaisemmin, vaan siitä että en muuten opi.
Hän pelasti minut kuolemasta, hän säästi silmäni kyyneliltä, ei antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Herran edessä elävien maassa.
Ei Herra oikeasti säästä omiaan kyyneliltä eikä kuolemaltakaan, mutta hän on seisova viimeisenä multien päällä ja pyyhkivä heidän silmistään joka ainoan kyyneleen (Ilm 21:4). Harhaan astuminen pelottaa enemmän. Jumalan ulkopuolella on vain tyhjyyttä. Pidä minusta kiinni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti