Luuk. 20: 27-40 (25. su helluntaista, 3. vsk ev)

 Jeesus sanoi: "Ja sen, että kuolleet nousevat ylös, on Mooseskin osoittanut kertomuksessa palavasta pensaasta. Hänhän sanoo, että Herra on Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä.”

Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen. Efraim Syyrialaisen mukaan he opettivat, ettei Jumalaan uskota palkan vuoksi. Ajatuksessa on jotain puoleensavetävää. Jos uskon Jumalaan vain siksi, että toivon siksi pääseväni taivaaseen - no onhan siinä jotain ylimaallisen itsekeskeistä. Silti on mahdotonta ajatella, että jos Jumala on olemassa, häneen uskominen olisi vailla palkkiota. Että Jumala olisi tehnyt itsestään jonkinlaisen umpiperän. Ei se niinkään voi olla.

Voidaan sanoa myös, että Jeesuksen tulkinta Tooran sanoista on rohkeaa ja luovaa eksegeesiä. "Minä olen Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala" voidaan ymmärtää myös niin, että Jahve ilmoittaa olevansa se Jumala, johon kantaisät uskoivat, ei siis mikään vieras jumala tai demoni. Mutta Herramme tekee tästä ylösnousemuksen todistuksen. Ja hän vakuuttaa, että kaikki elävät Jumalalle (πάντες γὰρ αὐτῷ ζῶσιν). Raamatussa on monenlaisia kuvia ja ilmauksia sille, mikä meitä odottaa kuoleman rajan tuolla puolen. On keskusteltu siitä, siirtyykö sielu taivaaseen jo nyt vai vasta "viimeisenä päivänä". Se on toisarvoinen kysymys. Tämä Jeesuksen lause sanoo yksiselitteisesti, että ne, jotka ovat poistuneet tästä ajasta, eivät ole lakanneet olemasta, vaan he elävät Jumalalle, ja ovat siis todellisesti olemassa.

Se, että ylösnousseet ovat "kuin enkelit taivaassa" (j.36) on - varmasti asiayhteydestä johtuen - jo kirkkoisistä lähtien tulkittu niin, että taivaassa ei ole seksuaalisuutta. Näin esimerkiksi Tertullianus, joka perusteli tällä sitoutumista neitsyyteen, jossa olemme niin lähellä enkelimäistä elämää kuin se täällä on mahdollista. (Neitsyyden korostamisessa voi toki nähdä myös feministisen tendenssin: kun nainen ei mene avioliittoon, hän pysyy miehen määräysvallasta vapaana ja kuuluu yksin Jumalalle.)

Enkelien kaltaista elämää ei kuitenkaan tarvitse ajatella seksuaalikielteisesti. Päinvastoin, se kaipaus ja hurmio, mitä koemme seksuaalisina olentoina tässä elämässä, saa täyttymyksensä siinä täydellisessä antautumisessa ja nautinnossa, mitä osallistuminen Kolmiyhteisen Jumalan elämään on taivaassa!

2. Tim 4:6-8 (25. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut.

Nämä sanat löysivät erityisen kaikupohjan Ignatios Antiokialaisen kirjeissä jälkiapostolisella ajalla. Nykyajan näkökulmasta Ignatios vaikuttaa paikoitellen makaaberilta marttyyrikuoleman ihannoinnissaan. Siinä hän viimein "pääsee osalliseksi Jumalasta" (Ign. Ef. 14) Hän yltyy fantasioimaan, kuinka hän toivoo, että pedot ahmisivat hänet niin, etteivät ne jättäisi mitään jäljelle (Ign. Room. 4).
Ignatioksen kirjeistä välittyy jotain traagista, kuva ihmisestä, jonka mieli on kenties järkkynyt. Näyttää siltä, että läheiset ihmiset omassa seurakunnassa ovat kavaltaneet hänet. Siksi hän puhuu seurakunnastaan, että nyt sen piispana on Jumala. Hän sanoo ristiriitaisesti, että hän toisaalta häpeää kuulua tähän seurakuntaan ja toisaalta ei ole sen arvoinen. Tässä ristiriitaisuudessa hän kokee marttyyrikuoleman asiana, joka antaa hänen epäonnistumiselleen merkityksen. Hän kieltää ankarasti roomalaisia yrittämästä estää hänen tuomionsa täytäntöönpanoa: "Antakaa minun päästä puhtaaseen valoon. Sinne saavuttuani minä vasta alan olla ihminen." (Ign. Room. 6:2)

Onneksi tuo marttyyrikuoleman ihannointi ei ole ainoa, mitä Ignatios Antiokialainen jätti kristikunnalle perinnöksi. Hänet muistetaan myös piispan viran teologina. Efesolaiskirjeessään hän esittää musiikillisen kuvan seurakunnasta, jossa presbyteerit ovat liittyneinä piispaan kuin kielet kitaraan, ja seurakunta on sopusointuisesti laulava kuoro. Toinen toistuva teema Ignatioksella on Kristuksen tosi ihmisyyden korostus. Harhaopettajat väittivät, että Kristus on kärsinyt vain näennäisesti, vaikka näennäistä on juuri heidän oma olemassaolonsa, irvailee Ignatios. Ehtoollinen on samanlaisen realismin mukaisesti "Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus." (Ign. Smyrn. 7:1) Piispuuden korostus, jota UT:ssa ei kovin vahvasti vielä esiinny, on tarpeen kirkon ykseyden puolustamiseksi.  Muistamisen arvoinen on tämäkin opetus:

"Kun te siis kaikki olette omaksuneet jumalallisen yksimielisyyden, niin kunnioittakaa toisianne. Kenenkään ei tule katsella lähimmäistään lihan mukaan arvioiden, vaan rakastakaa toisianne Jeesuksessa Kristuksessa." (Ign. Magn. 6:2, vrt. 2. Kor. 5:16)

Ignatioksen ajattelussa "evankeliumi" ei ole Raamatun sanaa (eihän UT:n kaanon ollut vielä edes valmis), vaan elävä sanoma Kristuksesta seurakunnan keskellä. Jokaisen biblisistin on hyvä lukea Ignatioksen kirjeestä Filadelfialaisille:

"Muutamien olen kuullut sanovan: 'Jos en löydä tätä vanhoista kirjoituksista, pelkästään evankeliumin perusteella en siihen usko.' Kun sitten sanon heille: sehän on kirjoitettu, he vastaavat minulle: Siitäpä tässä kiistassa onkin kysymys. Mutta minulle Jeesus Kristus vastaa vanhoja kirjoituksia: pyhiä asiakirjoja ovat hänen ristinsä ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa ja hänen aikaansaamansa usko, ja näissä minä tahdon tulla vanhurskautetuksi teidänkin sitä rukoillessanne." (Filad. 8:2)

Kirjeessään Polykarpokselle, toiselle marttyyripiispalle, Ignatios antaa yksinkertaisen neuvon seurakuntaelämän toteuttamiseksi, joka on käsittääkseni edelleenkin toteuttamiskelpoinen: "Pitäkää kokouksia niin usein kuin suinkin: etsi kaikkia henkilökohtaisesti." (Ign. Polyk. 4:2)

Pyhien muistamisesta (Pyhäinpäivä)

 Yksi reformaation kiistakysymyksistä oli "pyhien avuksihuutaminen." Siitä oli myöhäiskeskiajalla tullut jo melkoinen bisnes. Melanchthon sanoo Augsburgin Tunnustuksen puolustuksessa: "Me myönnämme heidän olevan oikeassa siinä, että enkelit rukoilevat meidän puolestamme. Siitähän on todisteena Sak. 1, missä enkeli rukoilee: (Sak. 1:12) "Herra Sebaot, kuinka kauan sinä viivyt etkä armahda Jerusalemia" jne. Mutta vaikka me myönnämmekin, että pyhät taivaassa rukoilevat kirkon puolesta yleisesti samoin kuin he eläessäänkin rukoilevat koko kirkon puolesta yleisesti, ei Raamatussa kuitenkaan ole mitään todistusta siitä, että edesmenneet rukoilisivat...Edelleen, vaikka pyhät kuinkakin hartaasti rukoilisivat kirkon puolesta, ei siitä kuitenkaan seuraa, että heitä olisi avuksi huudettava"

Nykyajan luterilainen teologi Robert Jenson lähestyy ekumeenista kysymystä pyhimysten esirukouksista sanomalla, että kirkko on kommuunio, joka läpäisee kaikki ajat ja jonka yhteyttä eivät mitkään ajassa olevat erot, ei edes kuolema, voi rikkoa. Näin ollen tähän yhteyteen kuuluvat sekä elävät että kuolleet (ja jopa vielä syntymättömätkin) pyhät.  Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa että kuolema ei katkaise, vaan jopa vahvistaa pyhien yhteyttä:

"Maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei siis millään tavoin katkea, vaan Kirkon ainaisen uskon mukaan se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta. Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi. Saavuttuaan kotimaahan ja ollessaan Herran tykönä (vrt. 2 Kor. 5:8) he eivät nimittäin lakkaa Kristuksen kautta, hänen kanssaan ja hänessä rukoilemasta Isää meidän puolestamme." (Lumen gentium, 49)

Kriittinen protestantti kuitenkin kysyy, miten tämä yhteys vaikuttaa? Tekevätkö pyhät taivaassa jotain meidän puolestamme, ja pitääkö meidän pyytää sitä? Pyhimyksiä ei pidä rukoilla - niin kuin ei mitään luotua pidä rukoilla. Mutta toisaalta, me pyydämme toisia rukoilemaan puolestamme. Miksi en siis voisi pyytää Mariaa tai Joosefia rukoilemaan puolestani, jos kerran uskon että he elävät Jumalan luona, taivaassa. Protestantti Jonathan Edwards sanoi: "Kirkko maan päällä ja taivaassa ovat enemmän yksi kansa, yksi kaupunki ja yksi perhe kuin yleensä kuvitellaan."

Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat oikeassa siinä, että ei ole mitään Raamatusta löytyvää käskyä pyytää pyhimyksiltä esirukousta. Mutta onko siihen sittenkin lupa? Löydämme pyhimykset uudestaan, kun lähestymme heitä Kristuksen kautta. Pyhimykset eivät siis ole meidän tiemme Kristuksen luokse, vaan päinvastoin: Kristus vie meidät heidän yhteyteensä. Aivan samoin niin kuin meidän yhteytemme tänään elävien kristittyjen kanssa perustuu Kristukseen, joka yhdistää meidät. 

Mutta kiinnostaako pyhiä, jotka elävät kirkon eskatologisessa tulevaisuudessa, Jumalan kasvojen näkemisessä, meidän asiamme ja tilanteemme täällä? Voi vain viitata apostolin sanaan tulevasta elämästä: "Silloin olen tunteva täydellisesti, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." Perille päässeiden pyhien tuntemus elämästä on suurempaa, koska se on osallisuutta tavasta, jolla Jumala meidät tuntee. Voin ajatella, että he tuntevat minutkin paremmin kuin itse tunnen itseni. Siksi toivon että he rukoilevat puolestani ja suhtautuvat räpiköintiini myötätuntoisesti, ovathan he itsekin tämän kokeneet.

Luuk. 6:31 (7. su helluntaista, 3.vsk ev)

 Kultainen sääntö

Olen viime aikoina joutunut ajattelemaan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden suhdetta. Huomasin, että Jeesuksen sanojen joukossa on opetus, jota kutsutaan "kultaiseksi säännöksi." Kultainen sääntö tunnettiin sekä juutalaisten että kreikkalaisten joukossa, tosin lähinnä kielteisessä muodossa: älä tee toisille sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän. Myönteinen muoto on kyllä lähempänä rakkautta, mutta se ei ole rakkautta. Se on laskelmoivaa oikeudenmukaisuutta. Mutta miten se suhtautuu rakkauteen? Miten se sopii sanomaan Jumalan valtakunnasta ja valtakunnan oikeudenmukaisuudesta, joka on ilmaistu Vuorisaarnassa, jossa kultainen sääntö esiintyy? 

Ajatellaanpa tavallista päivää elämässä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia kultaisen säännön soveltamiseen. Tapaamme toisemme aamuvarhaisella ja odotamme toisiltamme ystävällistä sanaa tai katsetta ja suomme sen toisille, vaikka mieltämme painavat alkavan päivän huolet. Joku haluaa meiltä rajallista aikaamme, ja me suomme sen hänelle, koska olemme puolestamme pyytäneet aikaa joltakin toiselta. Tarvitsemme apua ja annamme sitä pyydettäessä, vaikka se vaatiikin meiltä uhrauksia. Olemme vilpittömiä toisille ja edellytämme heiltä vilpittömyyttä - vaikka se tekisikin kipeää. Olemme reiluja vastustajiamme kohtaan ja odotamme heiltä reilua peliä. Otamme osaa lähimmäistemme suruun luottaen siihen, että hekin ottavat osaa meidän suruumme. Kaikkea tätä voi tapahtua päivän mittaan. Tätä on kultainen sääntö. Jos joku rikkoo tätä sääntöä, tietoisesti tai tietämättään, olemme halukkaita antamaan hänelle anteeksi, koska mekin toivomme saavamme anteeksi. Ei mikään ihme, että monien ihmisten mielestä kultainen sääntö on kristinuskon todellinen sisältö. Ei ole yllättävää, että kultaisen säännön nimissä kritiikki vaiennetaan, ei rohkaista itsenäiseen ajatteluun ja vakavia ongelmia vältellään.  On myös ymmärrettävää, että valtiomiehet vaativat toisia kansakuntia käyttäytymään kultaisen säännön mukaisesti. Eikö itse Jeesus sanonut, että kultainen sääntö on "laki ja profeetat"?

Mutta tämä ei ole Uuden testamentin antama vastaus, kuten tiedämme. Rakkauden kaksoiskäsky siinä muodossa kuin Jeesus sen toistaa samoin kuin Paavalin ja Johanneksen valtava opetus siitä, että Jumala on rakkaus, ylittävät äärettömästi kultaisen säännön. Se pitää ylittää, sillä se ei kerro meille, mitä meidän pitäisi toivoa toisten tekevän meille. Me haluamme vapautua raskaista velvollisuuksista. Me olemme valmiit suomaan saman vapauden muille. Mutta jos joku rakastaa meitä, hän kieltäytyy antamasta sitä meille ja kieltäytyy pyytämästä sitä meiltä. Ja jos hän pyytäisi, meidän pitäisi kieltäytyä antamasta sitä hänelle, sillä se estäisi kasvuamme ja vahingoittaisi rakkauden lakia. Me haluaisimme omaisuuden, joka saisi meidät tuntemaan itsemme turvatuksi ja riippumattomaksi. Olisimme myös halukkaita antamaan tuollaisen omaisuuden ystävällemme joka pyytäisi sitä, jos meillä sellainen olisi. Mutta molemmissa tapauksissa rikottaisiin rakkautta vastaan. Tuollainen lahja tuhoaisi meidät ja hänet. Me haluamme saada anteeksi ja olemme valmiita myös antamaan anteeksi. Mutta kenties molemmissa tapauksissa on kysymys henkilökohtaisen ongelman pakenemisesta, ja siksi se on rakkauden vastaista.

Mitta, jonka mukaan meidän tulee toimia lähimmäisiämme kohtaan, ei voi olla se, mitä me toivoisimme heidän tekevän meille. Meidän toiveemme nimittäin ilmaisevat sekä oikeita että vääriä ajatuksiamme, enemmän hulluuttamme kuin viisauttamme. Tässä kulkee kultaisen säännön raja. Tämä on laskelmoivan oikeudenmukaisuuden raja. Vain sille, joka tietää mitä hänen pitäisi toivoa ja joka todella toivoo sitä, kultainen sääntö on lopulta pätevä. Vain rakkaus voi muuttaa laskelmoivan oikeudenmukaisuuden luovaksi oikeudenmukaisuudeksi. Rakkaus tekee oikeudenmukaisuudesta oikeaa. Oikeudenmukaisuus ilman rakkautta on aina epäoikeudenmukaisuutta, sillä se ei tee oikeutta sen paremmin toiselle, itselle, kuin sille tilanteelle, jossa kohtaamme. Sillä tuo toinen ja minä yhdessä tässä hetkessä ja paikassa olemme ainutkertainen ja toistumaton tapahtuma, joka vaatii ainutkertaista, toistumatonta yhdistävän rakkauden tekoa. Jos tätä vaatimusta ei kuulla kuuntelemalla rakkautta, jos sitä ei totella luovan rakkauden nerokkuudella, tuloksena on epäoikeudenmukaisuus. Tämä on totta myös oman itsensä suhteen. Se joka rakastaa, kuuntelee oman itsensä syvimmän keskuksen kutsua ja vastaa siihen ja tekee oikeutta itselleen.

Rakkaus ei näe poista, vaan perustaa oikeuden. Se ei lisää oikeuden tekoon jotain, vaan osoittaa oikeudelle, mitä sen pitää tehdä. Se tekee kultaisen säännön mahdolliseksi. Me emme puhu sellaisesta rakkaudesta, joka nielaisee oikeuden. Siitä seuraisi kaaos ja täystuho. Sen sijaan me puhumme rakkaudesta, jossa oikeus on rakkauden muoto ja rakenne. Puhumme rakkaudesta, joka kunnioittaa toisen vaatimusta tulla tunnustetuksi sellaisena kuin hän on, ja omaa vaatimustamme tulla tunnustetuksi sellaisena kuin olemme - ennen kaikkea persoonina. Vain kieroutunut rakkaus, joka on peiteltyä vihamielisyyttä tai itseinhoa, kieltää sen minkä rakkaus yhdistää. Rakkaus tekee oikeudenmukaisuudesta oikeaa. Jumalan rakkaus on vanhurskauttavaa rakkautta, joka hyväksyy ja täydellistää hänet, joka laskelmoivan oikeudenmukaisuuden mukaan pitäisi hylätä. Epäkelvon ihmisen julistaminen hyväksytyksi on Jumalan luovan oikeudenmukaisuuden ja hänen yhteyttä luovan rakkautensa huipentuma.

(Paul Tillich: The Golden Rule. -The New Being. s.29-33. suom. MA) 

Jer. 17:5-8 (Usk.p. muistop. 3. vsk 1.lk)

Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta!
Herrasta luopuminen ei merkitse tämän mukaan siis sitä, että vaihtaa uskonnollista viiteryhmää tai omaksuu vääriä opillisia näkemyksiä Jumalasta. Luopuminen voi tapahtua keskellä kirkollista toimintaa tai viranhoitoa, koska Ison katekismuksen sanoin "pelkkä sydämen usko tekee Jumalan tai epäjumalan." Kun kristillisyyden perustana ovat gallupit tai talouden tunnusluvut, perusta on väärä. Nekin tulee ottaa järkevässä suunnittelussa huomioon, mutta perusta, raison d'être, on toinen.
Hän on kuin piikkipensas joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.
Ihailen nykykäännöksen sanavalintoja. Ne kuvaavat järkyttävällä tavalla katkeruutensa yksinäiseksi tekemää hahmoa. Ihmiset tulevat tuottamaan pettymyksiä. Jos taustalla ei ole suurempaa luottamusta johonkin suurempaan, katkeroidun ja autioidun. elämän voima ja huumori (lat. humor=kosteus) on vain Jumalan yhteydessä. Non videbit  cum venerit  bonum= "hän ei näe hyvyyttä kun se tulee." Jospa kirous onkin sitä, ettei kykene tunnistamaan hyvää,vaikka se kävelisi vastaan!
Siunattu on se mies joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen!
Tuo konkreettinen kielikuva turvan panemisesta Herraan on puhutteleva. Täällä olo voi olla turvatonta, eikä ole mitään perustetta huolettomuuteen, mutta turvani on Jumalan sydämessä. Kirjaimellisesti "jonka uskollisuus (fiducia) on  Herra."
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätä, silloinkin se kantaa hedelmää.
Yhteys Jumalaan kantaa. Vaikka Jumala suo omilleen kuivuuden aikoja, syvällä jossain juuri saa ravintoa sanasta, joka ei tyhjänä palaja. Minä tunnen ehkä olevani tuo kirottu piikkipensas, mutta Jumala tietää. Kun juuri on radix ja vesi on humor, johtopäätös on, että kristityt ovat radikaaleja humoristeja. Jos tulkinta perustuisi vain tähän kohtaan, se ei olisi uskottava, mutta väitän että koko Pyhä Raamattu opettaa radikaalia huumoria.