1. Joh. 5:18-20 (3. paastonajan sunn. 3.vsk 2.lk)

 Me tiedämme, etteivät Jumalasta syntyneet tee syntiä. 

Tämä ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä toistuva väite (vrt. 3:6, 9) on hämmentävä ja ristiriitainen. Sama Johannes kuitenkin kirjoittaa myös: "Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä."(1:8) ja lohduttaa sanoen: "jos sydämemme meitä jostakin syyttää, Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken." (3:20) Näyttää siltä, että Johannes puhuu uskovan ihmisen kahdesta puolesta, joista Paavali käyttää ilmaisuja "liha" ja "henki". Se meissä, joka on syntyisin Jumalasta, ei tee syntiä, ei pysty elämään siinä, ei iloitse siitä, tai kuten New International Version sanoo: does not continue to sin. Silti tunnemme synnin vallan itsessämme. Sen kieltäminen olisi tekopyhyyttä.

Hän, joka itse syntyi Jumalasta, pitää huolen, ettei Paha pääse koskemaan heihin. 

 Hyvänä paimenena Jeesus lupasi: Minun lampaani kuulevat minun ääneni, minä tunnen ne ja ne seuraavat minua. Kukaan ei ryöstä heitä minulta. Minä sain lampaat Isältäni. Hän on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi ryöstää mitään hänen kädestään. (Joh. 10:27-29). On makuasia, kirjoitetaanko paha isolla vai pienellä alkukirjaimella. Isolla kirjoitettuna se viittaa saatanaan, mutta häneen ei tarvitse uskoa tajutakseen, että pahuus jyllää tässä maailmassa, kuten teksti jatkuu:

Me tiedämme, että me olemme Jumalasta, mutta koko maailma on Pahan vallassa.

Johannes käyttää sanaa "maailma" (κόσμος) kahdella tapaa. Ensimmäinen on tämä, jossa maailma on pahan valtakunta, joka vihaa Kristuksen omia, joka ei voi ottaa Jumalan Henkeä vastaan ja johon Jeesuksen opetuslapsetkaan eivät oikeasti kuulu. Toisaalta maailma on myös Jumalan oma maailma, johon hän tuli, vaikka se ei ottanutkaan häntä vastaan. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Sama kaksijakoisuus, mikä on uskovan sisällä, on myös maailmassa. Me emme oikeasti saisi vihata maailmaa, vaan opetella näkemään sen uudella tavalla, Jumalalle rakkaana. Eihän Jeesus sano, että Jumala vihaa maailmaa, vaikka maailma vihaakin Jumalaa. Sillä tavalla osoitamme, että me olemme Jumalasta. Maailma on eri asia Jumalan luomana kauniina ja ihmeellisenä luomuksena ja vääristyneenä arvomaailmana, jossa tavoitellaan rikkautta, valtaa ja mainetta.

 Tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärrystä. Sen avulla me tunnemme hänet, joka on todella olemassa. Näin mekin elämme ainoassa oikeassa todellisuudessa, Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen yhteydessä. Hän on todellinen Jumala ja ikuinen elämä.

Kristus on Todellinen (ἀληθινός), siis se mikä on todella olemassa. Maailma on harhaa. Se ei kristinuskossa tarkoita, etteikö se olisi oikeasti olemassa, mutta olemassaolon syvä todellisuus aukeaa vasta Jumalan yhteydessä. "Totuus" johannekselaisessa kielenkäytössä ei tarkoita pelkästään faktuaalisuutta, vaan myös autenttisuutta, Elämää isolla E:llä, joka ei ole vain olemassaoloa, vaan rakkauden ja kauneuden täydellisyyttä. Totuus on vaarallinen asia ihmisten käsissä. Pienikin totuuden palanen saa meidät lyömään sillä toisiamme. Siksi kristinuskossa Totuus on persoona, Jeesus Kristus, jota emme voi omistaa, vaan kaivata ja kumartaa.

(teksti UT2020-käännöksen mukaan)

1.Joh. 5:18 (3. paastonajan sunn. 3.vsk 2.lk)

Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä. Hän joka on syntynyt Jumalasta, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta.

Juliana Norwichlainen selittää asiaa näin: Jokaisessa sielussa, joka pelastuu, piilee hyvä tahto, joka ei milloinkaan ole suostunut syntiin eikä milloinkaan tule suostumaan. Samoin kuin sielun alemmassa osassa on myös eläimellinen tahto, joka ei pysty haluamaan mitään hyvää, on ylemmässä osassa myös hyvä tahto, joka on niin hyvä, ettei saata koskaan haluta pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Siksi me olemme Jumalan rakkauden kohde ja teemme iankaikkisesti sitä, mikä häntä miellyttää (Ilmestys, luku 37)

Juliana näkee synnin merkityksen pyhien elämässä rohkealla tavalla: synnin ei tarvitse olla ihmiselle häpeäksi, vaan se voi olla myös kunniaksi. Jumalan silmissä synti on surua ja tuskaa, jota häntä rakastavat ihmiset joutuvat kokemaan. Jumalaa rakastavalle sielulle ei pahempaa helvettiä ole, kuin mitä synti on. Daavidin tavoin saamme taivaassa ilon, joka on paljon suurempi kuin jos emme olisi langenneet. "Synnin haavat tehdään ikuisesti tiettäviksi ja hyvitetään ylitsevuotavilla kunnianosoituksilla." (luku 38)

Luuk 7:36-50 (2. paastonajan sunn. 3.vsk ev)

Gregorius Suuri saarnasi tästä tekstistä seuraavaan tapaan:

 "Kun ajattelen Marian katumusta, minun tekee mieleni pikemminkin itkeä kuin puhua mitään. Vaikka jollakulla olisi kivinen sydän, luulen että tuon syntisen naisen katumuksen kyyneleet pehmittäisivät senkin. Muistaessaan menneet tekonsa hän ei ajattele, mikä on tässä hetkessä sopivaa. Hän tulee keskelle juhlaa, saapuu koputtamatta ja alkaa itkeä juhla-aterialla. Ajatelkaa, miten suuri tuska häntä polttaa, kun hän ei edes häpeä itkeä ääneen juhlapöydässä!

                  Tämä, jota Luukas kutsuu syntiseksi naiseksi ja Johannes nimittää Mariaksi, on luullaksemme se Maria, josta Markus kertoo Herran ajaneen ulos seitsemän pahaa henkeä. [näiden naishahmojen sulauttaminen toisiinsa oli peräisin jo Augustinukselta] Seitsemän demonia tarkoittaa kaikkia paheita. Samalla tavalla kuin luominen tuli valmiiksi seitsemänä päivänä, luku seitsemän tarkoittaa kokonaisuutta, kaikkea. Mariassa oli ollut seitsemän demonia, toisin sanoen, hän oli ollut täynnä kaikkea pahuutta. Mutta kun hän näki saastaisuutensa häpeän, hän juoksi laupeuden lähteelle eikä häpeillyt edes juhlavieraita. Hänen sisäinen häpeänsä oli niin valtava, ettei hän ulkoisesti häpeillyt enää yhtään mitään.

”Hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.” Aikaisemmin tuo nainen oli tietenkin käyttänyt tuoksuvoiteita laittomissa teoissaan antamaan ruumiilleen miellyttävän tuoksun. Mutta nyt hän antoi sen, mitä hän oli häpeällisesti käyttänyt omaksi hyväkseen, ylistysuhriksi Jumalalle. Maailmalliset asiat olivat täyttäneet hänen silmänsä, mutta hän pyyhki ne pois silmistään kyynelillään. Hiukset olivat olleet hänelle kasvojen kaunistus, mutta nyt hän kuivasi hiuksilla kyyneleensä. Hänen suunsa oli puhunut ylpeästi, mutta kun hän suuteli Herran jalkoja, hän ohjasi suunsa Herran askelten polulle. Hän antoi uhriksi kaiken sen, mitä oli ollut vain nautinnon välikappaleena. Hän käänsi kaikki rikoksensa hyveeksi, koska hän palveli Jumalaa parannuksenteossa kaikella sillä, millä hän oli synnissä ollessaan halveksinut Jumalaa.

Fariseus puolestaan ei paheksunut pelkästään sisään rynnännyttä syntistä naista vaan myös Herraa, joka hyväksyi hänet. Fariseus sanoi mielessään: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen!” Katsokaa tuota ylpeää ja tekopyhää fariseusta: hän moittii sairasta siitä että tämä sairastaa ja lääkäriä siitä että tämä parantaa – eikä itse tajua lainkaan olevansa pahasti sairastunut ylpeyteen. Siinä on nyt lääkäri kahden sairaan keskellä. Toinen tuntee kuumeensa ja kärsii siitä, mutta toisella ei ole mitään käsitystä ruumiinsa lämmöstä. Nainen sentään itkee sitä mitä hän on tehnyt, mutta fariseus on niin täynnä itseään että hän vain pahentaa sairauttaan. Hän on kadottanut kokonaan sairaudentunteen eikä hänellä ole käsitystäkään siitä ettei hän ole terve.

Tässä kohtaa on valittaen puhuttava eräisiin virkaveljiimme, jotka ovat hoitaneet papinvirkaansa pinnallisesti katsoen moitteettomasti, mutta halveksien seurakuntalaisiaan. He ovat torjuneet laumaansa kuuluvat syntiset, eivätkä ole säälineet niitä jotka tunnustavat syntiä tehneensä. He ovat siis niin kuin fariseus, joka ei halunnut koskea syntiseen naiseen. Jos tuo nainen olisikin asettunut fariseuksen jalkojen juureen, tämä olisi potkinut hänet tiehensä, sillä hän kuvitteli saastuvansa toisen synneistä. Kun hän ei noudattanut todellista vanhurskautta, kävikin niin, että hän sairastui toisen saamasta haavasta. Jos me näemme jonkun tekevän syntiä, meidän tulee itkeä itseämme heidän onnettomuudessaan: me olemme itse langenneet samanlaisiin tekoihin – tai jollemme ole, voimme hyvin langeta.
Vaikka siis piispan tulee vastustaa paheita ankarasti, on oltava tarkkana siinä, että paheisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ihmisluontoon lempeydellä.Vaikka synti on nujerrettava, lähimmäistä on kuitenkin ruokittava. Silloin kun lähimmäisemme syyttää itseään teoistaan, hän ei enää ole syntinen. Hän kohdistaa Jumalan avulla Jumalan vanhurskauden itseään vastaan ja rankaisee itsessään sitä, minkä tämä tuomitsee.

Mutta kuulkaamme, millaisen tuomion tuo ylpeä ja itseriittoinen fariseus sai kuulla. Hänelle kerrottiin kertomus kahdesta velallisesta, joista toinen oli velkaa vähemmän, toinen enemmän. Molemmat saivat velkansa anteeksi, ja kysymys kuului: Kumpi rakastaa rahanlainaajaa enemmän? Tähän fariseus vastaa ilman muuta: ”Se, joka sai enemmän anteeksi, rakastaa enemmän.” Huomaatko, miten fariseus tuomitaan omien sanojensa perusteella? Hän on kuin mielipuoli, joka kantaa köyttä, jolla hänet sidotaan. Herra itse luettelee syntisen naisen hyvät teot ja väärän tuomarin pahat teot kun hän sanoo:

”Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä.” Ja tämän luettelon jälkeen seuraa tuomio: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, koska hän rakasti paljon.”Veljet, ajatelkaa että rakkaus on niin kuin tulta ja synti on niin kuin ruostetta. Kun Herra siis sanoo: ”hänen paljot syntinsä annettiin anteeksi, koska hän rakasti paljon”, se  tarkoittaa, että hän poltti paljon synnin ruostetta, kun hän hehkui suurta rakkauden tulta. Synnin ruoste näet palaa sitä tehokkaammin, mitä suuremmalla rakkauden liekillä syntisen sydän roihuaa.

Se, joka tuli Parantajan luokse, tuli itse terveeksi, mutta toiset tulivat hänen parantumisestaan pahemmiksi. Muutkin pöytävieraat pöyristyivät ja puhuivat keskenään: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi?” Taivaallinen Parantaja ei kuitenkaan halveksi sairasta, ei edes vaikka hän näkee toisten pahentuvan tämän paranemisesta. Parantamaansa naista hän vielä rohkaisee sanomalla tälle hellästi: ”Uskosi on pelastanut sinut, mene rauhassa.! Usko oli hänet pelastanut, sillä hän ei epäillyt voivansa saada sitä mitä hän pyysi. Tämän varmuuden hänelle antoi hän, jolta hän pelastusta toivoi. Hän sai käskyn mennä rauhassa, ettei hän lankeaisi enää totuuden tieltä lankeemuksen tielle. Niin kuin Sakarias sanoo: ”Ohjaa jalkamme rauhan teille.” Se on rauhan tiellä kulkemista, kun kuljemme sellaisten tekojen tietä, jotka eivät erota meitä Luojamme armosta.

Nainen tuli alabasteripullon kanssa, vuodatti öljyn, asettui Herran jalkojen taakse, pesi tämän jalat kyynelillä ja kuivasi ne hiuksillaan eikä voideltuaan ja kuivattuaan lakannut suutelemasta noita jalkoja. Tuo nainen kuvaa meitä, sikäli kun syntiä tehtyämme käännymme kaikesta sydämestämme Herran puoleen ja jäljittelemme hänen katumuksensa tuskaa. Eikö voide viittaakin hyvän maineen tuoksuun? Niin kuin Paavali sanoi: ”Me olemme Kristuksen hyvä tuoksu Jumalalle kaikkialla.”Jos me näet teemme sellaisia hyviä tekoja, jotka tuottavat kirkolle hyvän maineen tuoksua, silloin me vuodatamme tuoksuöljyä Herran ruumiille.

Nainen asettui Herran jalkojen taakse. Me seisomme Herran jalkoja vastassa, kun pysymme synneissämme, joilla vastustamme hänen toimintaansa. Mutta silloin kun teemme synneistämme todellisen parannuksen, me asetumme hänen jalkojensa taakse, seuraten hänen jälkiään, joka on meidät voittanut.

Nainen pesi herran jalat kyynelillään. Mekin teemme niin, jos tunnemme myötätuntoa vähäisintäkin Herran jäsentä kohtaan, jos kärsimme hänen pyhiensä kanssa heidän ahdistuksissaan ja pidämme heidän murhettaan omanamme.

Pestyään jalat nainen kuivasi ne hiuksillaan. Hiuksethan ovat ruumiissa jotain ylimääräistä. Maallisen omaisuuden ylimääräisyydestä tuskin on olemassa parempaa vertauskuvaa kuin hiukset, jotka voi leikata pois ilman, että sitä edes tuntee. Me kuivaamme Herran jalat hiuksillamme, kun annamme hänen pyhilleen, joita kohtaan tunnemme myötätuntoista rakkautta, liiastamme. Kun mieli tuntee myötätuntoa, antelias käsi osoittaa myötätunnon palavuuden. On myös mahdollista että ihminen pesee Vapahtajan jalat kyynelillään mutta ei kuiva niitä hiuksillaan. Se tarkoittaa, että hän tuntee myötätuntoa lähimmäisen hätää kohtaan, mutta ei kuitenkaan anna hänelle liiastansa. Se itkee vaan ei kuivaa, joka osoittaa lähimmäiselle säälin sanoja, muttei helpota hänen tuskaansa suomalla hänelle edes hiukkasen sitä mitä hän tarvitsee.

Nainen suuteli jalkoja, jotka hän oli kuivannut. Tämän me toteutamme silloin, jos myös sydämestämme rakastamme niitä, joista anteliaisuudellamme pidämme huolta. Me emme silloin pidä heidän tarpeitaan taakkana emmekä koe, että huolenpito heidän puutteistaan on vaivalloista, vaan samalla kun käsi tarjoaa apua, sydän hehkuu rakkaudesta." (Homilia in Evang. 33)

---

Ps. 91:1-4,11-12 (1. paast.aj.s. psalmi)

Se, joka asuu Korkeimman suojassa
ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin:
  ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani.
  Jumalani, sinuun minä turvaan.”
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
  Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
  Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.



Jumalan suoja (hepr. seter) ja varjo (tsel) ovat paikkoja, jotka ovat ihmissilmiltä salattuja. Elo täällä kuin unta ja varjoa vain, mutta se myös suojaa: Ps. 17:3 "Varjele minua niin kuin silmäterääsi, peitä minut siipiesi suojaan." "Linnani ja turvapaikkani ovat samat kuin Ps. 46, joten virsi 170 sopisi tähänkin. "Sinuun minä turvaan" tarkoittaa samaa kuin 1.Piet 5:7 "Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen."
"Linnustaja" on epäilemättä sielunvihollinen. "Pahan sanan vallasta" oli aiemmin "turmiollisesta rutosta" niin kuin monissa muissakin käännöksissä.
Jumalan suojasta käytetään sekä äärimmäisen feminiinistä että maskuliinista kuvaa. Emo joka peittää poikasensa sulillaan, ja toisaalta taisteluvarustus, jonka tarjoaa emet, Jumalan uskollisuus, luotettavuus, totuus.
"Missä ikinä kuljet" on hyvin sanottu, sillä tienviitat saattavat olla kulkijalle itselleen outoja ja maisema tuntematon. Enkelit kulkevat vierellä. He "kätkevät sinua kaikissa teissäs" (Biblia 1776)


Piru yritti tällä tekstillä jymäyttää Jeesusta erämaassa. Ihan sama. Me uskomme sen silti.

Hepr. 2:9,17-18 (1. paast.aj. sunn. 3.vsk 2.lk)

Armollisen Jumalan tahto näet oli, että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta.

Jeesus "maistoi kuolemaa". Kuolemattomana Jumalana Kristus ei voinut "kuolla", mutta, kuten Krysostomos selitti, lääkärin tavoin hän maistoi katkeraa lääkettä. Jakeen alkuosan mukaan Jeesus on lyhyeksi aikaa asetettu enkeleitä alemmaksi. Tästä Luther sai aiheen sanoa: "Sen tähden on päätettävä ottaa avosylin vastaan jokainen koettelemus, jopa itse kuolemakin, iloiten ja ylistäen, aivan kuin ottaisi vastaan itsensä Kristuksen. Sillä se on totta, että Kristus tulee aina siinä muodossa, jonka hän omaksui, kun hän tyhjensi itsensä 'Jumalan muodosta.'"
Kristus kuoli "kaikkien puolesta." Mitä ajattelet muuten siitä reformoidusta opista, jonka mukaan Kristus kuoli vain valittujen, eikä suinkaan kaikkien ihmisten, puolesta? Opin logiikkahan menee niin, että koska Kristuksen sovituskuolema menee kadotukseen joutuvien kohdalla hukkaan, hän todellisuudessa sovitti kuolemallaan vain pelastukseen valittujen synnit. Minusta ajatuksessa on jotain kammottavaa.

Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. 

"Se mitä ei ole omaksuttu, ei ole pelastettu" (τό ἀπρόσλεπτον ἀθεραπευτον) on vanhakirkollisen kristologian muistisääntö. Vaikka meillä olisi millaisia vaikeuksia ajatellessamme, että Kristus on todella tuntenut omakseen kaiken sen sekasortoisuuden mitä ihmismieli pitää sisällään, me joudumme vielä suurempiin vaikeuksiin, jos kiellämme hänen ihmisyydestään jotain. Luther tekee tästä myös pastoraaliteologisen sovelluksen: Papin pitää pitää seurakuntalaistensa syntejä ominaan, ihan henkilökohtaisesti.

Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.

Entä niitä, jotka ovat langenneet? Niitä, jotka ovat tehneet elämässään perusteellisen mahalaskun? "Älä langetessasi jätä kilpakenttää - silloin sinä vasta lääkäriä tarvitsetkin", opetti Johannes Siinailainen. Ja Luther tiivistää: "Päätän, että kristityllä ei ole mitään pelättävää tässä elämässä eikä tulevassa, sillä hänelle sekä kuolema että kaikki paha on muuttunut siunaukseksi ja voitoksi."

(Luther-sitaatit Heprealaiskirjeen luennosta, WA57H, 132.135)