1. Moos. 12:1-3 (Apost. pv. 1.vsk 1.lk)

Herra sanoi Abramille: "Lähde maastasi, asuinsijoiltasi, ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.

Abra, sai kutsun jättää taakseen kolme rakasta ja turvallista asiaa: kielensä, kulttuurinsa ja kansallisuutensa ("maasi"), kaiken tutun ja turvallisen ("asuinsijasi") ja jopa rakkaimmat ihmisetkin ("isäsi koti"). Siksikin on merkillistä, että tämä kutsu voi kääntyä jonkinlaiseksi nationalismiksi.

Matkalle tuntemattomaan Abram sai seitsemän lupausta.
Minä teen sinusta suuren kansan.  Ensimmäinen lupaus puhuu VT:n maailman kieltä. Kansaton ja lapseton mies saa lupauksen siitä, että hänestä tulee vielä suuren kansan isä. Tämä lupaus toistetaan erilaisin vertauksin (1.Moos. 13:16, 15:5).
Minä siunaan sinua.  Tämä ei ole sama asia eri sanoin. Siunaus ei ole pelkästään jälkeläisten määrässä.
Sinun nimesi on oleva suuri on tarkkaan ottaen (ero ei näytä suurelta, mutta saattaa olla) "minä teen sinun nimesi suureksi, ja siinä on oleva siunaus: ei vain niin, että sinä saat osaksesi siunauksen, vaan myös että sinä olet itse oleva siunaukseksi. Minä siunaan niitä jotka siunaavat sinua on ymmärretty tarkoittavan myös Israelin siunaamista (näin myös Matt. 25:40). Matkalla vieraaseen, kenties vihamieliseen ympäristöön annettiin lohduksi sanat. ja kiroan ne jotka sinua kiroavat. 

Tämä kaikki on jotain, joka voisi jäädä muinaisten paimentolaisten historiaan, mutta sen yläpuolelle nousevat sanat ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Tässä pilkahtaa Jumalan halu pelastaa koko maailma. Paavali tulkitsi nämä sanat tavalla, josta Lutherin oli helppo jatkaa:
"Pyhät kirjoitukset tiesivät jo edeltäpäin, että Jumala tekee vanhurskaiksi kansat, kun ne uskovat. Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: Sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen. Näin ne, joilla on usko, saavat siunauksen yhdessä Abrahamin kanssa, joka uskoi." (Gal. 3:8-9) 

Viis. 9:5 (Apost.pv, apokryfiteksti)

 Minä olen vain heikko ihminen ja elän vain lyhyen aikaa

Keskiajan merkittävin johtamisopin käsikirja, Gregorius Suuren Regula pastoralis ohjaa hengellistä johtajaa ennen kaikkea nöyryyteen ja omien rajojen tuntemiseen. Teoksen ensimmäinen osa päättyy näin:

Tutkikoon siis jokainen, joka rohkenee pyrkiä piispan virkaan, itseään: hallitseeko vääryys sinua itseäsi? Pyrkiikö sellainen, jota rumentaa hänen oma rikoksensa, esirukoilijaksi toisten syntien puolesta? Siksi Moosekselle sanottiin: ”Sano Aaronille: Kukaan jälkeläisesi, jolla on jokin ruumiinvamma, ei saa milloinkaan tulla uhraamaan ruokaa Jumalalle.” Toisin sanoen hän ei saa olla ”sokea eikä rampa, hänen nenänsä ei saa olla liian pieni tai suuri koukkunokka, ei jalka- tai käsipuoli, kyttyräselkäinen tai kitukasvuinen, jonka silmäterä on samentunut tai jolla on ihottuma, rupitauti tai tyrä.” (3. Moos. 21:17-21)

Sellainen ihminen on sokea, joka ei tunne kontemplaation taivaallista valoa. Nykyisen elämän pimeys painaa häntä niin raskaasti, ettei hän tunne eikä kaipaa tulevaisuuden valoa, eikä liioin tiedä, minne hänen askeleensa johtavat. Hanna profetoi tästä sanoen: ” Hän pitää huolen omiensa askelista, mutta pahat joutuvat pimeyteen.” Rampa on puolestaan sellainen, joka kyllä näkee tien mitä pitäisi kulkea, mutta häneltä puuttuu luonteen lujuus, niin ettei hän kykene sitä kulkemaan. Häilyvä hartauden tunne ei kasva vakaaksi tottumukseksi, joka tukisi häntä hänen halussaan hyveeseen. Niinpä hän ei kykene sitä toteuttamaan. Paavali sanoo tästä: ”Oikaiskaa siis hervonneet kätenne ja halvaantuneet polvenne! ’Kulkekaa suoria polkuja’, jottei ontuva jalka menisi sijoiltaan vaan pikemminkin parantuisi.”

Pieninenäinen on sellainen, jolla ei ole tarvittavaa arvostelukykyä. Nenän avulla erotamme tuoksun löyhkästä. Sen tähden nenä kuvaa arvostelukykyä, jolla vaalimme hyveitä ja kartamme paheita. Siksi Laulujen laulun morsianta ýlistetään: ”Sinun nenäsi on kuin Libanonin torni.” Pyhä kirkko tähystää arvostelukyvyn avulla eri suunnista tulevia kiusauksia ja näkee jo kaukaa tulossa olevat paheiden hyökkäykset. Toisaalta on niitäkin, jotka uppoutuvat liian yksityiskohtaisiin selvittelyihin, koska eivät halua vaikuttaa tyhmiltä. Heistä sanotaan, että nenä ei saa olla liian suuri eikä koukkunokka. Liian suuri koukkunokka on arvostelukyvyn liiallinen pikkutarkkuus, joka lopulta tekee asiat niin vaikeiksi, ettei ihminen enää osaa toimia.

Jalka- tai käsipuoli tarkoittaa ihmistä, joka ei kykene lainkaan kulkemaan Jumalan tiellä eikä tee mitään hyvää. Toisin kuin rampa, jota heikkous estää toteuttamasta hyviä aikomuksiaan, jalka- tai käsipuoli ei edes yritä, vaan tie pysyy hänelle täysin tuntemattomana.

Kyttyräselkäinen on maallisten huolien alaspäin painama. Hän ei kykene nostamaan katsettaan ylös taivaaseen, vaan hänen kasvonsa ovat aina suunnattuina maahan, jota hänen jalkansa tallaavat. Jos hän joskus kuulee puhuttavan taivaan kodista, kieroutuneen tottumuksen paino estää häntä kohottamasta sydämensä katsetta. Arkiset asiat ovat painaneet hänet niin alas, ettei hän kykene suoristamaan sieluaan. Psalminkirjoittaja sanoo heistä: ”Minä olen kurja, olen painunut kokonaan kumaraan.” Totuus itse moittii tällaisia ihmisisä sanoessaan: ”Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa.”

Silmäterän samentuminen taas tarkoittaa sitä, että ihminen kyllä tuntee totuuden, mutta lihalliset teot tulevat esteeksi. Sameasilmäisen silmäterät ovat itse asiassa terveet. Mutta silmäluomeen kertynyt neste tekee sen painavaksi, ja sen paino vahingoittaa lopulta silmäterääkin. Joidenkin ihmisten nautinnonhalu estää heitä toteuttamasta sitä, minkä he sisimmässään näkevät oikeaksi. Paha tottumus hämärtää heidän näkökykynsä. Sameasilmäinen on luonnostaan suuntautunut oikein, mutta huonot tavat vievät väärään suuntaan. Heistä enkeli sanoo: ”Voitele silmävoiteella silmäsi, niin näet.” Silmien voiteleminen silmävoiteella tarkoittaa sitä, että tuemme sitä terävänäköisyyttä, jolla näemme totuuden kirkkaasti, tekemällä hyviä tekoja.

Silmäterä voi olla myös valkoisen kalvon peitossa. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei näe totuuden valoa, koska hänen kuviteltu oma viisautensa tai hurskautensa peittää sen. Musta pupilli näkee, mutta jos siinä on valkoinen kalvo, se ei näe. Kun ihminen ymmärtää olevansa tyhmä ja syntinen, hän näkee sisäisen valon kirkkauden. Mutta jos hän ajattelee että hänellä on vanhurskauden ja viisauden valo, hän sulkee itsensä Jumalan tuntemisen ulkopuolelle. Mitä korkeampia kuvitelmia hän itsestään elättää, sitä vähemmän hän voi ymmärtää todellista valoa. Tällaisista ihmisistä sanotaan: He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi.

Jatkuva ihottuma (scabies) tarkoittaa sitä, että ihminen on jatkuvasti antautunut hillittömyyteen. Ihottumassa sisäelimien polte näkyy ihon pinnassa. Se on hyvä kuva himosta: jos kiusaus ei etenisi ajatuksista tekoihin, sisäinen polte ei puhkeaisi ihoon eikä se valtaisi ruumista ulkoisesti. Jos kiusausta ei hillitä ajatuksissa, se alkaa vallita ihmisen toimintaa. Paavali haluaa puhdistaa tällaista ihottumaa, kun hän sanoo: ”Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus.” Hän haluaa sanoa, että on inhimillistä tuntea kiusausta sydämessään, mutta perkeleellistä antaa sille taistelussa periksi ja toteuttaa sitä teoissaan.

Rupitautinen (impetigo) on sellainen, jonka sielua ahneus autioittaa. Tuo tauti on sellainen, että jos sitä ei hoida varhaisessa vaiheessa, se leviää hallitsemattomasti koko kehoon. Se valtaa ruumiin kivuttomasti ja kantajansa huomaamatta tuhoaa hänen jäsentensä kauneuden. Samalla tavalla ahneus turmelee sen sielun, joka on siihen kiintynyt. Se tarjoaa sielulle aina vain uutta tavoiteltavaa, mikä herättää vihollisuuden, mutta sielu ei tunne tuskaa, sillä ahneus lupaa sille suuren palkkion synnistä. Jäsenet kuitenkin menettävät kauneutensa, mikä tarkoittaa, että hyveiden kauneus katoaa, kun ahneus turmelee sielun kaikenlaisilla paheilla ja näin koko keho on ruven peitossa. Paavali sanoo: ”Rahanhimo on kaiken pahan alku.”

Tyrä (ponderosus) tarkoittaa sitä, että ihminen ei kylläkään toteuta häpeällisiä himojaan, mutta vaalii niitä jatkuvasti mielessään. Hän ei suinkaan etene sopimattomiin tekoihin, mutta nauttii mielessään hillittömistä ajatuksista ilman katumuksen häivää. Tyrä syntyy niin, että sisäelimistä kertyy nestettä sukuelimiin, mikä tuottaa kiusallista ja tuskallista turvotusta. Voidaan sanoa, että tyrä on sillä, jonka ajatukset ovat aina alhaisia ja hävyttömiä ja joka kantaa turmeluksen painoa sydämessään. Vaikka hän ei toteuta pahoja ajatuksiaan, hän ei pääse niistä sydämessään irti. Hän ei kykene myöskään kunnolla hyviin tekoihin, koska häntä painaa tämä salainen turmeluksen taakka.

Jos tällaiset paheet painavat jotakuta, hänen ei pidä tulla uhraamaan Herran leipää. Ihminen, jota painavat hänen omat syntinsä, ei voi pyyhkiä pois toisten syntejä. 

Regula pastoralis 1.11.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

Luuk. 15:1-10 (4. su helluntaista, 1. vsk ev)

Evankeliumisaarnassaan n:o 34 Gregorius Suuri tulkitsee tätä kohtaa näin:



Publikaanit ja muut syntiset tulivat Vapahtajamme luokse. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heitä seuraansa, vaan myös aterioi heidän kanssaan. Sen nähdessään fariseukset närkästyivät. Tästä voitte nähdä, että oikea vanhurskaus on täynnä myötätuntoa, väärä vanhurskaus paheksuntaa. Ei niin, etteivätkö todella vanhurskaat voisi paheksua syntisiä. Mutta on eri asia toimia ylpeästä itseriittoisuudesta kuin oikeamielisyyden innosta. He kyllä paheksuvat, mutta paheksumatta, ja tuomitsevat tuomitsematta. He suorastaan käyvät kimppuun, mutta rakkaudesta. Vaikka he siis olisivat ulkoisesti pelkkää nuhdesaarnaa oikeudentuntonsa tähden, heidän sydämessään hallitsee lempeä rakkaus. Sisimmässään he pitävät korkeammassa arvossa niitä, joita he nuhtelevat. Jopa niitä, jotka he tuomitsevat, he pitävät itseään parempina. Näin tehdessään he pitävät toisia kurissa, mutta pysyvät sydämessään nöyränä.

Sen sijaan ne, jotka elättävät itsestään väärän vanhurskauden kuvitelmaa, halveksivat kaikkia muita, osoittamatta heidän heikkouttaan kohtaan minkäänlaista ymmärtämystä tai myötätuntoa. Heistä tulee kahta pahempia syntisiä juuri sen tähden, että he uskovat olevansa synnittömiä. Tähän joukkoon kuuluivat fariseukset, jotka paheksuivat sitä, että Herra otti luokseen syntisiä. He halveksivat laupeuden lähdettä tunnottomin sydämin.

Koska he siis olivat niin sairaita, etteivät edes tajunneet olevansa sairaita, taivaallinen Lääkäri opettaa heitä tuntemaan itsensä lääkiten heitä lempeästi. Hän esittää heille esimerkin ihmisrakkaudesta ja osoittaa heidän sydämessään olevan mätäpaiseen: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän autiomaahan, lähtee sen kadonneen perään.” Miten taitavaa johdattelua osoittaen Totuus esittääkään tämän lempeän vertauksen, jossa ihminen toisaalta oppii tuntemaan itsensä ja jossa kuitenkin ihmisen Luoja lähtee hänen peräänsä!



”Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun ja kääntää huoneen ylösalaisin, kunnes löytää sen.”



Se, mihin paimen ja nainen viittaavat, on sama henkilö: itse Jumala ja Jumalan Viisaus. Hoperahan kuvalla taas kerrotaan, että samalla tavalla kuin nainen kadottaa hopearahan, ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, hylkäsi syntiä tekemällä Luojansa kaltaisuuden. Se, että nainen sytyttää lampun, tarkoittaa että Jumalan viisaus ilmestyy ihmishahmossa. Lamppu on liekki saviruukussa: valo saviruukussa on jumaluus lihassa. Tästä saviruukusta eli ruumiistaan Viisaus sanoo: ”Voimani kuivuu kuin ruukunsiru.” (Ps. 22:16) Niin kuin saviruukku kovettuu tulessa, hänen voimansa kuivui kuin ruukunsiru, kun hän kirkasti omaksumansa lihan kärsimyksensä pätsin kautta ylösnousemuksen kunniaan. Kun nainen on sytyttänyt lampun, hän kääntää huoneen ylösalaisin. Se tarkoittaa, että kun Viisauden jumaluus loistaa ihmisruumiissa, meidän omatuntomme kokee järkytyksen. Talo tutkitaan tarkoin silloin, kun ihmisen omatunto tulee levottomaksi hänen ajatellessaan pahoja tekojaan. Ilmaisu ”kääntää ylösalaisin” ei ole ristiriidassa sanan ”puhdistaa” kanssa, jota toiset käsikirjoitukset käyttävät. Syntinen mieli ei kykene puhdistumaan pahoista tottumuksistaan, ellei pelko ole ensin kääntänyt sitä ylösalaisin. Hopearaha löytyy vasta sitten, kun talo on käännetty ylösalaisin; se tarkoittaa, että vasta sitten, kun ihmisen omatunto on järkkynyt, hänen kaltaisuutensa Luojansa kanssa palaa.

”Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’” Nuo ystävättäret ja naapurin naiset ovat tietysti taivaan valtoja, joista edellä oli puhe. He ovat niin lähellä korkeinta viisautta, koska he voivat lähestyä sitä saaden katsella sitä armossa jatkuvasti. Älkäämme jättäkö huomiotta sitä seikkaa, että tuon naisen, joka kuvaa Jumalan Viisautta, sanotaan omistavan kymmenen hopearahaa, joista hän kadottaa yhden ja alkaa etsimään sitä. Ihmisten ja enkelien luonto on luotu Jumalan tuntemiseen. Jumala halusi heidän pysyvän ikuisesti ja loi heidät epäilemättä itsensä kaltaiseksi. Naisella oli kymmenen hopearahaa, koska on olemassa yhdeksän enkelien luokkaa. Jotta valittujen luku tulisi täyteen, ihminen luotiin kymmenenneksi. Hän ei joutunut lankeemuksensa jälkeenkään Jumalalta hukkaan, sillä Jumalan viisaus loisti ihmeellisesti ihmisruumiissa ja pelasti hänet valolla, joka loisti saviruukussa.



Gregoriuksen saarna jatkuu tästä laajalla enkeliopin esittelyllä...

Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)