Joh. 8:46–59 (3. pas, 3.vsk ev)

Gregorius Suuren saarna tästä tekstistä, paastonaikana 591: 

Ajatelkaa, rakkaat veljet, Jumalan lempeyttä. Hän tuli vapauttamaan meidät synnin siteistä ja sanoi: ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä?” Hän ei kaihtanut esittää perusteita synnittömyydelleen, hän, joka jumaluutensa voimalla pystyi vanhurskauttamaan syntisiä. Mutta se mitä hän sanoo seuraavaksi, on pelottavaa: ”Se joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.” Jos siis on niin, että Jumalan puheen kuulee vain se joka on Jumalasta lähtöisin, mutta se joka ei ole Jumalasta, ei voi kuulla hänen sanojaan, kysyköön nyt jokainen itseltään, kuuleeko hänen sydämensä Jumalan ääntä. Niin hän tietää, mistä hän on lähtöisin.

 Totuus käskee ikävöimään taivaallista isänmaata, tukahduttamaan lihalliset himot, torjumaan maailman kunnian, olemaan tavoittelematta toisten omaa ja antamaan omastaan. Miettiköön kukin tykönään, vahvistaako hänen sydämensä tämän Jumalan sanan niin, että tiedätte olevanne Jumalasta. On olemassa ihmisiä, jotka eivät viitsi kuunnella Jumalan puhetta edes ruumiillisilla korvillaan. On myös sellaisia, jotka kyllä kuulevat sanaa ruumiillisesti, mutta eivät syleile sitä sydämensä kaipauksella. Sitten on niitä, jotka mielellään ottavat Jumalan sanat vastaan ja saavat niistä jopa piston sydämeensä ja puhkeavat kyyneliin. Kyynelten hetken mentyä he kuitenkin palaavat pahantekoon. Nämä eivät oikeastaan kuule Jumalan sanaa, koska he eivät välitä toteuttaa sitä elämässään. Ajatelkaa siis elämäänne, veljet, syvällä sydämessänne ja säikähtäkää, kun mietitte sitä mitä Totuus sanoo: ”Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.” Nämä Totuuden sanat tuomituista nuo tuomitut itse vahvistavat, kuten kerrotaan: ”Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ’Sinä olet samarialainen ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?’”

2. Kuulkaa, mitä Herra vastaa, kun häntä noin häväistään: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua.” Sana ”samarialainen” tarkoittaa vartijaa. Hän on todellinen vartija, niin kuin psalminkirjoittaja sanoo: ”Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo” ja Jesaja sanoo: ”Vartija, kauanko yötä on vielä, vartija, kauanko yötä vielä.”  Herra ei halunnut vastata: en ole samarialainen, vaan: ei minussa ole pahaa henkeä. Häneen kohdistettiin kaksi syytöstä, joista toisen hän kiisti ja toisen vaieten myönsi. Hän oli saapunut ihmiskunnan vartijaksi, ja jos hän olisi kieltänyt olevansa samarialainen, hän olisi kieltänyt olevansa vartija. Mutta hän vaikeni siitä, minkä hän hyväksyi ja sitäkin selvemmin torjui häneen kohdistetun väärän syytöksen: ”Ei minussa ole pahaa henkeä.” 

Eivätkö nämä sanat lannista meidän ylpeyttämme? Mehän vastaamme pieniin hyökkäyksiinkin suuremmilla loukkauksilla kuin mitä meihin on kohdistunut. Ylpeytemme tekee niin paljon pahaa kuin ikinä pystyy ja uhkailee sellaisellakin, mihin se ei pysty. Mutta katso, miten Jumala suhtautuu loukkaukseen vihastumatta ja vastaa ilman mitään pahantahtoisuutta! Jos hän olisi halunnut vastata ihmisille, jotka puhuivat hänelle noin, että itsessänne teissä on paha henki, hän olisi ollut oikeassa. Eiväthän he olisi voineet puhua Jumalasta noin hävyttömästi, jollei heissä todella olisi ollut paha henki. Mutta Totuus ei halunnut vastata loukkaukseen näin sanoen – vaikka se olisi totta – ei siksi, etteikö hän puhuisi totta vaan siksi, ettei näyttäisi siltä, että hänet voidaan yllyttää vastaamaan loukkaukseen loukkauksella. Näin hän ohjaa meitä toimimaan niin, että kun lähimmäisemme solvaa meitä ilman syytä, me vaikenemme jopa hänen todellisista puutteistaan, ettemme käyttäisi vanhurskasta nuhtelua vihamme aseena. Kukaan ei voi olla innokas Jumalan palvelija ilman, että kierot ihmiset halveksisivat häntä. Siksi Herra näyttää mallia kärsivällisyydestä, kun hän sanoo: ”Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua.”

Niin kuin tiedämme, on kirjoitettu, että Isä on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle. Silti tämä Poika ei loukattuna etsi omaa kunniaansa. Hän jättää saamansa loukkaukset Isän tuomittavaksi, osoittaaksen meille, millaista kärsivällisyyttä meidän on osoitettava, jos kerran hän – Tuomari itse – ei halunnut kostaa.

Kun ihmisten pahuus yltyy, ei pidä luopua sananjulistuksesta, vaan sitä on pikemminkin lisättävät. Tästä Herra näyttää esimerkin. Hänelle kerrottiin, että hänessä on paha henki. Siitä huolimatta hän haluaa hyödyttää ihmisiä julistuksellaan: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Samoin kuin hyvät tulevat vain paremmiksi, kun heitä häväistään, pahat tulevat pahemmiksi saadessaan osakseen hyvää. He vastaavat tähän puheeseen: ”Nyt tiedämme, että sinussa on paha henki.” He olivat ikuisen kuoleman vallassa, mutta kykenemättömiä näkemään tuota kuolemaa, joka sulki heidät syliinsä. He osasivat ajatella ainoastaan ruumiillista kuolemaa, niin että Totuuden sanat jäivät heille hämäriksi. Siksi he sanoivat: ”Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanoit: ’joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’” He pitävät Abrahamia ja profeettoja parempina kuin itse Totuutta, muka näitä kunnioittaen. Mutta meille näytetään selvästi, että se joka ei tunne Jumalaa, ei voi oikein kunnioittaa myöskään hänen palvelijoitaan.

3. Pankaa merkille, että vaikka Herra huomaa, miten selvästi he vastustavat häntä, hän ei anna periksi, vaan sanoo edelleen: ”Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.” Abraham näki Herran päivän silloin, kun hän kutsui vieraakseen kolme enkeliä – korkeimman Kolminaisuuden kuvana. Hän puhui näille kolmelle vieraalle kuin yhdelle ainoalle. Vaikka heidän lukunsa on kolminainen, heidän jumalallinen luontonsa on yksi. Kuulijoiden mieli ei kuitenkaan kykene näkemään mitään korkeampaa kuin liha, ja siksi he ajattelevat vain hänen ruumiillista ikäänsä ja sanovat: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Herramme ohjaa lempeästi heidän katsettaan pois ruumiistaan ja vetää heitä kontemploimaan jumaluuttaan, sanoen: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olen.” ”Ennen” tarkoittaa mennyttä ja ”olen” nykyistä aikaa. Koska jumaluudelle ei ole mennyttä eikä tulevaa, hän ei sano: ennen Abrahamia minä olin, vaan: enne Abrahamia minä olen. Samalla tavalla hän sanoi Moosekselle: ”Minä olen se joka olen. Sano israelilaisille: minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.”  Abrahamilla oli ”ennen” ja ”jälkeen”, hän tuli olevaksi ja meni pois elämän kiertokulun mukaisessa järjestyksessä. Totuudella on sen sijaan ikuinen oleminen, oka ei ala jonakin menneisyyden hetkenä eikä lopu joskus tulevaisuudessa. Mutta epäuskoisten mielet eivät kestäneet kuulla näitä ikuisuuden sanoja, vaan he alkoivat kerätä kiviä voidakseen kivittää sen, jota he eivät voineet ymmärtää.

4. Mitä Herra sitten teki näille raivokkaille kivittäjilleen? Se kerrotaan seuraavaksi: ”Jeesus poistui heidän näkyvistään ja lähti temppelistä.” On hämmästyttävää, rakkat veljet, miten Herra kätkeytyy ja pakenee vainoojiltaan, vaikka hän olisi voinut halutessaan näyttää voimansa ja pelkällä tahtonsa liikkeellä jähmettää heidät paikalleen kun he heittivät kiviä tai syöstä heidät äkkiarvaamatta tuhoisaan kuolemaan. Mutta hän oli tullut kärsiäkseen, eikä hän halunnut käyttää tuomiovaltaansa. Myös kärsimyksensä aikana hän kerran näytti valtansa – silti kärsien sen, mitä varten hän oli tullut. Hän vastasi häntä etsimään tulleille vastustajilleen: ”Minä se olen.” Tuo lause mursi heidän ylpeytensä ja he kaatuivat kaikki maahan. 

Miksi hän sitten tässä tapauksessa piiloutui, jos hän olisi nytkin voinut välttää kivittämisen lähtemättä pakoon? Se johtuu siitä, että Vapahtajamme, joka tuli ihmiseksi ihmisten keskelle, opetti meitä toisinaan sanoin, toisinaan teoin. Mitä hän sitten opettaa tällä esimerkillä? Sitä, että silloinkn, kun voisimme antaa takaisin, me välttäisimme nöyrästi ylvästelijöiden vihaa. Paavali ilmaisee sen näin: ”Antakaa Jumalan osoittaa vihansa.”  Ihmisen on ajateltava sitä, miten nöyrästi hänen tulee väistyä lähimmäisensä vihan tieltä, jos kerran itse Jumala väisti vihamiestensä raivoa ja kätkeytyi heiltä. Älköön kukaan nousko saamiaan häväistystä vastaan, älköön kukaan vastatko loukkaukseen loukkauksella. Jumalan seuraajan on kunniakkaampaa paeta solvauksia vaieten kuin voittaa ne vastaamalla niihin.

5. Mutta ylpeys sanoo sydämelle, että on hävettävää kestää loukkauksia vaieten. Jos joku näkee sinua syytettävän ja sinun vaikenevan, hän ei ajattele sitä, että sinä osoitat siinä kärsivällisyyttä, vaan että tunnustat rikoksesi. Miksi meidän sydämessämme herää tämä ääni, joka vastustaa kärsivällisyyttä? Se kiinnittää meidät alhaisiin ajatuksiin ja saa meidät etsimään maallista kunniaa. Silloin emme huolehdi siitä, miten miellyttäisimme häntä, oka katsoo meitä taivaasta. Häväistystä kohdatessamme meidän tulee ajatella Jumalan sanoja: ”Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee.”

Se, että Herra ”poistui heidän näkyvistään” voidaan ymmärtää myös toisin. Herra saarnasi monille juutalaisille, mutta nämä vain nauroivat hänen sanoilleen. He tulivat tästä saarnasta jopa pahemmiksi ja päätyivät lopulta heittämään häntä kivillä. Kätkeytymällä Herra osoittaa, että itse Totuus kätkeytyy niiltä, jotka pitävät arvottomana seurata hänen sanojaan. Totuus pakenee sellaista sielua, josta ei löydy nöyryyttä. Nykyään on paljon ihmisiä, jotka pilkkaavat juutalaisia siitä, miten kovia nämä olivat, kun eivät halunneet kuunnella Herran sanoja. Kuitenkin nuo ihmiset ovat tekojensa suhteen samanlaisia, kuin millaisiksi he syyttävät juutalaisia uskonsa suhteen: he kuulevat Herran käskyjä ja kokevat ihmeitä mutta eivät halua kääntyä pahuudestaan. Herra kutsuu, mutta me emme halua palata. Hän kärsii meitä, mutta me vähät välitämme hänen pitkämielisyydestään. Niin kauan kuin on aikaa, veljet, hylätköön jokainen pahuutensa ja pelätköön Jumalan kärsivällisyyttä. Jos joku nyt halveksii Jumalaa, kun hän on hiljaa, hän ei myöhemmin pääse pakoon Jumalan vihaa.

(Homilia in Evangelia 1.18,)