Ehkä vähempi ei olisi riittänyt. Ehkä Jeesuksen oli todella uhrattava itsensä, jotta me voisimme ottaa todesta hänen opetuksensa armosta ja rakkaudesta.
Kuten kaikki muu, myös armo ja rakkaus on tässä maailmassa perin vajavaista. Suurinkaan rakkaus ei kestä mitä tahansa, rajat tulevat lopulta vastaan, kun tarpeeksi koetellaan. Armoa emme osaa sen paremmin antaa kuin ottaa vastaan, olemme tyytyväisiä vasta kun jokainen on saanut ansionsa mukaan.
Mikä vakuuttaisi meidät siitä, ettei Jumalan armo ja rakkaus olisi yhtä rajallista? Mikä takaisi, ettei hänenkin kärsivällisyytensä kerran loppuisi ja mittansa tulisi täyteen? Ei mikään - jos kaikista rikoksista kauhein ja järkyttävin, Jumalan Pojan murha, olisi jäänyt tekemättä.
Ellei Jeesusta olisi lyöty ristille, meidän elämämme olisi yhtä helvettiä. Pienimmänkin rikoksen ja pahan teon jälkeen saisimme pelätä kaiken loppuvan, koskaan emme voisi tietää, mikä on se viimeinen pisara, joka vihdoin saa maljan läikkymään yli ja Jumalan vihan pyyhkimään koko luomakunnan olemattomiin. Se ettei maailmanloppu tullut, kun Jeesus henkäisi viimeisen kerran, on osoitus siitä, ettei meidän tarvitse pelätä. Jumalan armolla ja rakkaudella ei ole rajoja. Ei ole liikaa sanoa, että Jeesus uhrasi henkensä koko ihmiskunnan puolesta. Hänen kuolemansa antoi meille mahdollisuuden elää rauhassa sitä elämää, johon hänen Isänsä on meidät luonut.
Mutta miksi tässä yhteydessä olisi tarpeen puhua sovituksesta?
(Antti Kylliäinen: Kompastuskiviä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti