Hes. 18: 30-32 (Laskiaissunn. 3.vsk. 1.lk)

Minä tuomitsen teistä itse kunkin sen mukaan, mitä hän on tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala.
"Kääntykää, luopukaa synneistänne, ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne! Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki. Miksi te kuolisitte, israelilaiset?En minä tahdo kenenkään kuolemaa - näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää! 

Vaikka tämä käännös on mielestäni onnistunut, teen yhden huomion. On ero, tuomitaanko joku "töiden" vai "teiden" (vanha käännös, BHS) perusteella. Teot voidaan ymmärtää irrallisia tekoja tarkoittavaksi, "tiet" viittaavat polkuihin, joita mieli seuraa ja vaeltaa määrätietoisesti eteen päin.
"Ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne." Luen tähän enemmän kuin Jumalan tuomion uhan. Tai siis en tulkitse sitä pelkästään eskatologisesti. Tillichia mukaillen siihen sisältyy syyllisyyden, katoavaisuuden ja tarkoituksettomuuden uhka. Syylllisyys tuhoaa minut ennen kuin Jumalan tuomio.
"Rikkomuksenne ja kaikki se millä olette syntiä tehneet." Puhutteleva ilmaus. Ei vain luopumista vääristä teoista vaan myös siitä, mikä on johdattanut syntiin. Ennen vääriä tekoja on vääriä asenteita, väärä arvojärjestys, turhia luuloja itsestä, harhaisia ennakkoluuloja Jumalasta ja toisista ihmisistä.

"Tehkää itsellenne uusi sydän". Äärimmäinen lain julistus, joka kertoo, mistä parannuksen tekemisessä on kysymys. Äärimmäinen laki saattaa täydelliseen umpikujaan: en minä voi hankkia itselleni uutta sydäntä. Samalla se muuttuu Hesekielin kirjassa täydelliseksi evankeliumiksi, jonka Jumala itse lupaa tehdä:
"Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan" (36:26-27)

Ei Jumala toivo kenenkään eksyvän pois yhteydestään eikä nauti tuomitessaan ihmistä kadotukseen. Tätä teemaa kuljettaa koko Hes 18.

Joh. 12:35-36 (Kynttilänp. v)

"Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia."

Voipi olla, että näiden sanojen sisältämä velvoite on enemmän esteettinen kuin moraalinen. Ilman kauneuden käsitystä kristillisyys on vaarassa muuttua ilottomaksi moralismiksi. Kauneus ei ole kuitenkaan ollut arvollisessaan asemassa länsimaisessa teologiassa. Kynttilänpäivänä kauneuden maineenpalautukseen olisi syytä. Niinkin vakava ja moraalinen teologi kuin Jürgen Moltmann kirjoittaa:
"Onko Jumala kaunis? Käsite, joka Raamatun kielenkäytössä täydentää Jumalan hallintavaltaa on Jumalan kunnia. Se on Jumalan kirkkauden, kauneuden, ystävällisyyden ja ihanuuden ilmituloa. Vastaavat termit ihmisen puolelta ovat hämmästys, ylistys ja palvonta: toisin sanoen vapaus joka ilmaisee itsensä kiitollisuutena, nautintona ja mielihyvänä kauneuden läsnäolossa. Toinen vastaava termi on rakkaus, joka ei ilmene vain eettisenä lähimmäisenrakkautena vaan myös esteettisenä leikkinä Jumalan edessä."
Hengellisen kirjallisuuden klassikko Ignatius Loyola kertoo, miten Jumalan tunteminen kääntää ihmisen mielen maailmaan, ei pois maailmasta:
"Koska näet täydelliset harjoittavat alituista sisäistä katselua ja koska heidän ymmärryksensä on valaistu he paljon enemmän tarkkaavat, mietiskelevät ja katselevat kuinka Jumala, meidän Herramme, on jokaisessa luodussa oman olemuksensa, läsnäolonsa ja valtansa puolesta." (Hengellisiä harjoituskia 39)
Kirjailija Mika Waltari, joka käsitteli uskonnon kysymyksiä läpi koko tuotantonsa, kuvaa eräässä haastattelussa valon kokemusta matkallaan Roomassa vuonna 1959:
"Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtuu oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen - ehkä järki on väärä sana - jonkin voittamattoman...saavuttamattoman...ainoan mitä voisi sanoa täydelliseksi...tulosta, jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä."

1. Sam 16:1-13 (septuagesimasunn. 3. vsk 1.lk)

  Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen

Näihin sanoihin voi kai tiivistää tämän perikoopin sanoman. Mutta siinä on paljon muutakin. En voi mitään sille, että sydäntäni vihlaisee, kun Herra sanoo Samuelille:  ”Kuinka kauan sinä aiot surra Saulia? Minä olen hylännyt hänet, hän ei enää saa olla Israelin kuningas." Se, että Samuel suree Saulin kohtaloa, on minusta syvästi inhimillistä - sanan positiivisessa mielessä. Jumala ravistelee Samuelin kuitenkin pois sentimentaalisuudesta. Elämässä on mentävä eteenpäin. Eteenpäin sanoi mummo lumessa. Silti iloitsen siitä, että Samuel on myös sanonut israelilaisille: "Enkä minäkään voi tehdä sellaista syntiä Herraa vastaan, että lakkaisin rukoilemasta puolestanne."(1. Sam 12:23) Eiköhän se pidä sisällään Saulinkin?

Seuraavaksi opetetaan jumalallista juonikkuutta. Miten Samuel voi lähteä voitelemaan uutta kuningasta Betlehemiin niin, ettei Saul saa sitä tietää? Tässäkin pätee, että Herra ei katso kuten ihminen. Asia, jolla Samuel liikkuu, on luullakseni kaikkien maiden lakien mukaan maanpetos. Hirveän vaikea vetää yleispätevää moraalista opetusta siitä, miten Herra Samuelia neuvoo. Eipähän tarvitse sitten myöskään hävetä sitä, että tuntee myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat pyhässä tehtävässään epäonnistuneita, niin kuin Samuel alussa teki.

Toimitaan siis virkavallalta salaa ja salataan myös Iisailta se, että tässä ollaan headhunttaamassa hänen pojistaan kuningasta. Varsinainen opetus on sitten siinä, että Jumalan profeetan arvostelukyky ei johda häntä oikeaan rekrytointipäätökseen, vaan hän tarvitsee tiedon siitä, että Jumala ei katso niin kuin ihminen. Itse asiassa Hieronymus kiinnittää huomiota siihen, että Samuel teki saman virheen jokaisen Iisain pojan kanssa - kuvitellen että tässä se nyt on - mikä todistaa inhimillisen ajattelun heikkoudesta. Herra ei valinnut sitä, joka oli ruumiiltaan komein vaan hengeltään kaunein, sanoi Clemens Aleksandrialainen. Onkohan sekin ylitulkintaa? Daavidin myöhemmät vaiheet eivät välttämättä todista hänen luonteensa ylevyydestä. Jumalalla on omat perusteensa.

"Herran Henki tuli Daavidiin ja pysyi hänessä siitä alkaen." Vanha testamentti tuntee ekstaattisen Hengen valtaamana olemisen (esim.1. Sam. 19:24) joka tulee ja menee. Mutta Daavidissa oli Herran Henki koko ajan sen jälkeen, kun Samuel voiteli hänet. Siis silloinkin, kun hän vietteli Batseban ja tapatti tämän aviomiehen? Kammottavaa. Ja toisaalta lohduttavaa.

Ps. 102:16-23 (3. sunn loppiaisesta, psalmi)

Kyseessä on ylistyssäkeistö keskellä kurjan rukousta psalmissa 102. Ottaisin mukaan jo Siionia käsittelevän jakeen 15: "Sinun palvelijasi rakastavat sen kiviä, he surevat kaupunkinsa tuhkaa." Kristittyihin sovellettuna sen voi ymmärtää niin, että he vaalivat tai säälivät Siionin katupölyäkin, sitäkin mikä on heidän kirkossaan heikkoa ja vinksallaan.

j.18: "Hän katsoo sorrettujen puoleen, ei torju heidän rukoustaan", tarkkaan ottaen "hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet." Sana 'aror on kirjaimellisesti "alaston" ja esiintyy Raamatussa tämän lisäksi ainoastaan Jer. 17:6 matkailumainoksessa: "Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu." Luther sanoo Katumuspsalmien selityksessä:
"Kunnia on yksin hänen. Hän on ottanut kaiken itselleen ja jättänyt kaikki muut tyhjiksi. Sen tähden hän ei katso niiden puoleen, jotka eivät tahdo olla tyhjiä. Mutta hän katsoo armollisesti niihin, joiden henki on tyhjä ja köyhä ja jotka ikuisesti janoten anovat häneltä armoa, ja ravitsee heitä omalla olemuksellaan, niin kuin sanotaan Ps. 81:11 'Israel, avaa suusi, minä itse sen täytän.' Sillä Jumala ei voi antaa armoaan muille kuin nöyrille, se on: nälkäisille, janoisille, tyhjille, köyhille, syntisille ja narreille. Hän ei katso rikkaiden, viisaiden ja hurskaiden kauniisiin sanoihin ja suuriin tekoihin, sillä niissä hänen kunniansa on rauennut tyhjiin, vaan hän kääntyy ainoastaan niiden pyynnön ja rukouksen puoleen, joilla ei ole mitään."
j. 19: "uudeksi luotu kansa" on kristillisessä eksegeesissä tietysti viittaus Uuden testamentin aikaan, niin kuin koko puhe siitä, kuinka pakanat (j.16,23) kunnioittavat Herraa, nähdään ennustuksena kirkosta. Luther näkee viittauksen uudestisyntymiseen:
"Vain hengellinen kansa, jonka Kristuksen kaste on luonut uudestaan, voi ymmärtää näitä asioita. Mutta niiden, jotka eivät ole vielä uudesti syntyneet eivätkä 'uudestaan luodut' hengessä ja armossa, ei ole mahdollista tuntea Jumalaa ja hänen kunniaansa. Siksi he eivät osaakaan ylistää häntä, vaan päinvastoin itseään. Sillä ne ylistävät Jumalaa, jotka häpeävät itseänsä: he eivät anna Jumalalle mitään vaan ainoastaan ottavat häneltä vastaan. Heillähän ei ole mitään, vaan heidän omaisuutensa on Jumalan tykönä. Sen tähden heidän ylistyksensäkin kohdistuu Jumalaan eikä heihin itseensä."
j.21 "Hän kuulee vankien vaikerruksen, hän vapauttaa kuoleman omat." "Sillä Herra kuulee köyhien rukouksen eikä hylkää omiaan jotka ovat vankeudessa" (Ps.69:33) Luther: "He ovat niitä, jotka tuntevat omassa itsessään olevansa surkeasti vangittuja synteihin ja huutavat vapahtamisen armoa, niin kuin psalmin laulaja itsekin edellä on tehnyt. Sillä Jumala ei kuule niitä, jotka eivät ole vankeja, se on: jotka eivät näe todella olevansa vankeja; eiväthän sellaiset huokaakaan."
j.22 "Siionissa kuulutetaan Herran nimeä, Jerusalem kaikuu hänen kiitostaan", sisältää pitkälti sen, mistä kristillisessä jumalanpalveluksessa on kysymys. Safar kääntyy hyvin "kuuluttaa", mutta myös "kertoa" tai "luetella". Evankeliumin julistus ja ylistyksen laulaminen on Lutherin mukaankin jumalanpalveluksen ydin.

Jes. 62:1-3 (2. su loppiaisesta, 3.vsk 1.lk)

Siionin tähden minun on puhuttava, Jerusalemin takia en voi vaieta, ennen kuin oikeus nousee siellä kuin aurinko ja pelastus kuin leimuava soihtu, ennen kuin kansat näkevät sinun vanhurskautesi ja kuninkaat sinun kirkkautesi. Sinä saat uuden nimen, jonka Herra itse lausuu julki, ja sinä olet oleva kaunis kruunu Herran kädessä, kuninkaallinen seppele Jumalan huomassa.

Jumala ei voi vaieta, ts. jäädä toimettomaksi (verbi  חָשָה, onomatopoeettinen juuri "hyssytellä") odottaessaan sitä, että vanhurskaus loistaa kuin kirkkaus (נֹגַהּ) japelastus kuin palava tulisoihtu, kuin kuluttava tuli.

Vanhurskaus ja häikäisevä jumalallinen loiste (kabod) on Jerusalemille lainatavaraa, kuten käy ilmi siitä, että Herra itse lausuu uuden nimen - Jerusalem ei anna sitä itselleen. Uusi nimi on Jumalan tapa erottaa ja mainita omansa nimeltä (sama verbi Esra 8:20).

Uusi nimi, jonka Jerusalem saa, esiintyy muuallakin Raamatussa. "Niinä päivinä Juuda saa avun, ja Jerusalem elää turvassa. Häntä kutsutaan tällä nimellä: 'Herra on meidän vanhurskautemme.'" (Jer. 33: 16) "Tästä lähtien on kaupungin nimenä oleva 'Herra on täällä,'" (Hes. 48:35) Näistä nimityksistä saa jo saarnanjuurta kummasti, ja jos sovelletaan ajatusta yksilöön, voi esiin nostaa Ilmestyskirjan sanat: "Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen nimeen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja." (Ilm. 2:17)

Jerusalemin kruunaus liittyy myös morsiusmystiikkaan. "Kunnon vaimo on miehensä kruunu" (Sananl. 12:4) "Huomassa" on kirjaimellisesti kämmenellä. Päivän virsi on siis "Jumalan kämmenellä."