Masentunut on hepr."alaspainunut, vajonnut", kreikaksi perilypos, sama sana jota Mk 6;26 käyttää Herodeksen mielipahasta Johannes Kastajan pään menosta. Levoton on hepr "meluisa", lat. conturbas. Odota eli toivo (kr. elpison) saan kiittää "kasvojeni apua", Jumalaani.
Tämä jae toistuu kolmesti psalmissa 42-43, joka on oikeasti yhtä ja samaa psalmia. Siinä on toivon teologia. Psykologinen tosiasia on sielun autius, voimattomuus, alastaipuminen, joka ei tee siitä kuitenkaan hiljaista, vaan meluisan ja levottoman. Olosuhteita, ulkoisia tosiasioita, ei muuksi selitetä. Kahdesti toistuvat myös sanat: "miksi olet unohtanut minut, miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa" (42:10, 43:2). Ei mitään hurskasta tyynnyttelyä. Koko pettymykseni saan Jumalalle vuodattaa, koko pienen sydämensä pimeyden. Toivo on kipinä, joka muistuttaa, että kerran vielä saan ylistää Jumalaa. Nyt en siihen pysty eikä minun tarvitse itseäni siihen pakottaa, mutta muistan ja muistutan itseäni, että vielä kerran..."Minä tahodon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni. Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen, Jumala, minun Jumalani!"
Johannes Brenz kirjoittaa toivosta Roomalaiskirjeen selityksessään 1538: "Huomaat että 'koetuksesta selviäminen antaa toivoa' (Rm. 5:4). Mitä se toivo sitten on? Tavallisesti toivoa pidetään joutavanpäiväisenä asiana: 'Hoffen und harren macht viel Narren.' Mutta kristinuskossa toivo ei ole joutava vaan mitä varmin asia. Apostoli sanoo: 'toivo ei saata häpeään', sillä se ei perustu ihmisen ajatuksiin tai lupauksiin, vaan Jumalan lupauksiin. Ja ne lupaukset ovat varmempia kuin taivas ja maa. Siksi ei ole mahdollista, että toivo joutuisi häpeämään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti