Joh 9:[1-23],24-38 (20 su helluntaista, 2.vsk ev)

Eräs 90-luvun lukukokemuksiani oli Matti J. Kurosen "Willin miehen teologia", joka sisältää myös tämän tekstin kommentaarin. Käytän sitä hyväkseni seuraavassa.
MIES syntyy sokeaksi Jumalan tekemänä. Hänen kanssaan ei keskustella, mutta sitäkin innokkaammin tehdään aivotyötä hänen selkänsä takana. "Kuka on tehnyt syntiä, kun hän on sokea?" Hän ei tiedä Jeesuksesta tuon taivaallista, ei edes sitä, onko Jeesus synnitön (miten tärkeä asia vanhurskauttamisopin kannalta!) saati että tietäisi että mikä ihmeen "Ihmisen Poika".
JEESUS perusti tahnatehtaan sapattina, siksi että hän näki sokeana syntyneen miehen. Luther sanoisi, että Jumala antaa aina ulkoisen merkin: olisihan kai Jeesus voinut parantaa pelkällä sanallaan, turvautumatta sylkeen ja pesuun. Jeesus ei perustanut täyden palvelun parannuskeskusta: "Mene Siloan altaalle ja peseydy." Jeesus vapauttaa syyllisyydestä, mutta vastuuttaa parantuneen.
FARISEUKSET edustavat nilkkienergiaa. Heille on tärkeää tehdä asiat oikein, on se sitten käytännössä miten turhaa tai julmaa tahansa. Todellisuus ei suostu pykälien mukaiseksi, mutta fariseukset ottavat kaiken toisinajattelun Jumalan kunnianloukkausjuttuna.
OMAISET tuovat reaktiollaan mieleen sen, mitä tiedetään alkoholistiperheiden psykodynamiikasta: raitistuminen, jota on toivottu ja rukoiltu, onkin koko perheelle järkytys. Vanhempien pitäisi iloita poikansa puolesta, mutta nämä eivät tiedä mitä sanoisivat. Heidän uskonnollisen ja teologisen nöyryytyksensä historia näkyy tässä.

Kol 1:22-23 (20 sunn helluntaista, 3 vsk 2. lk)

Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla.

Dostojevskin "Karamazovin veljesten" ohjaajavanhus Zosima kehottaa meitä katsomaan ympärillämme olevia Jumalan lahjoja: kirkasta taivasta, puhdasta ilmaa, hempeää ruohoa, lintuja ja koko luontoa kauneudessaan ja synnittömyydessään. "Me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan." Zosima näki, että jos ihmiset oivaltaisivat tämän, he alkaisivat kyynelehtien syleillä toisiaan. Hänelle luomakunnan kauneus oli merkki kaikkien luotujen puhtaudesta ja sisäisestä ykseydestä. Se tie, jota pitkin ihminen etenee tämän tiedostamisess, on konkreettisten olentojen rakastaminen. Zosima vetoaa lähes epätoivoisesti:

"Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätä maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi."

Dostojevski sanoo Zosiman kautta samaa kuin muutkin hengelliset opettajat, mutta hieman toisessa tyylilajissa, sävykkäämmin, ja ajatuksia on sovellettu yksityiskohtaisemmin. Kaiketi juuri tämä lievä teologisen ilmaisun konventioista poikkeaminen on ollut omiaan synnyttämään epäilyjä panteismista. Puhuessaan ihmisten välisestä perimmäisestä yhteydestä Zosima tulee ilmaisseeksi myös Jungin arkkityyppiteorian keskeiset ajatukset kauniisti todetessaan, että ihmismielen toiminnan perusteet eivät ole ihmisessä itsessään.

"Meille on annettu se salainen ja kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatuksemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa."

Yksinäisinkään ihminen ei pohjimmaltaan ole sisimmässään irrallinen. Hyvyys, kauneus, jalous, myötäeläminen, uhrautuvaisuus ja muu vastaava eivät näet ole ihmisen omaa keksintöä, vaan paremminkin osallisuutta ajattomista totuuksista. Ihminen ei voi tiedostaa sitä, mistä syvälliset arvot hänen mieleensä nousevat.

Ihmisyyden sisimmässä kajastaa valo, josta irtisanoutuminen olisi ihmisen suurin mahdollinen virhe. Valo ei sarasta itsestään. Ihminen on vastuussa siitä, antaako hän valonsa säteillä ulospäin. Sitä on apostolin tarkoittama "pysyminen lujana uskon perustalla."

(lähde: Serafim Seppälä: Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri. Kirjapaja 2011, 87-90)

 

Karl Barthin saarna (20 su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

"Kyllä" tarkoittaa myöntymistä, hyväksyntää. Minulla on pieni pojanpoika, jonka ensimmäinen ja ainoa saksan kielen sana oli pitkään "Ja", "kyllä": erityisen painokas ja ystävällinen "kyllä." Mahdollisuus että hän voisi sanoa "ei" näytti olevan hänelle tuntematon. Hän selvästikin hyväksyi sen mitä hän näki ympärillään. Vieläkin tämä ajatus ilahduttaa ja lohduttaa minua, sillä se muistuttaa etäisesti suurta "Kyllä"-sanaa.
Suuri Kyllä-sana sisältää, toisin kuin tuolla pikkupojalla, selvän Ei-sanan, ei sen lisäksi, vaan siinä itsessään. "Ei" tarkoittaa torjumista, se ilmaisee että on jotain väärää, kieroutunutta, pahaa. Suuri Kyllä sisältää tämänlaisen Ei:n. Jyrkempää Ei:tä ei ole. Kun suuri Kyllä kajahtaa ja kuullaan, se paljastaa maailman ja ihmisten röyhkeyden, tyhmyyden, petoksen ja itsepetoksen. Se tuomitsee ja kiroaa, hyljäten kaiken omahyväisyyden ja petoksen, sillä suuri Kyllä ei anna meidän vanhurskauttaa itseämme eikä kerskailla. Jos ajattelemme olevamme hyviä ja vilpittömiä, se on varma merkki siitä, että emme ole kuulleet suurta Kyllää.
Suuri Kyllä on "kuitenkin". Kyllä, maailma, kyllä, ihmiskunta, kyllä, sinä olet minulle rakas. Kyllä, minä hyväksyn sinut, vaikka et vähäisimmässäkään määrin sitä ansaitse ja vaikka minulla olisi kaikki syy toimia päin vastoin. Sanon kyllä sinulle, kun minulla on hyvä syy sanoa ei. Tätä hyvää syytä vastaan minä asetan paremman syyn: Kunniakkaan, vanhurskaan sanan "kuitenkin", se on armon "kuitenkin." Tässä kuitenkin-sanassa sanon sinulle "kyllä". Kuule siis "ei", että voisin sanoa sinulle "kyllä". Et kuule minua, ellet kuule kyllä-sanaani kätkettyä ei:tä. [tämä on hieman työlästä kääntää suomeksi]
Suuri Kyllä on "sillä". Kyllä, maailma, kyllä, ihmiskunta, sinä olet minulle rakas. Minä hyväksyn sinut kaikesta huolimatta, koska ensimmäiseksi ja viimeiseksi minä armahdan sinua. Minä armahdan sinua, sillä minä olen sinulle uskollinen, Minä olen sinulle aina uskollinen, sillä minä muistan että minä olen sinun Luojasi ja olen oleva sinun Lunastajasi ja Pyhittäjäsi. Minun kyllä-sanani perusta (minun armoni, uskollisuuteni ja muistamiseni) on syvempi ja vahvempi kuin syvin ja vahvin syy mitä minulla olisi sanoa ei. Siksi asetan ei-sanaani vastaan kunniallisen, vanhurskaan ja pyhän kuitenkin-sanani.
Sen tähden minä nuhtelen, mutta se tapahtuu suuren rakkauteni kiivaudessa, jolla etsin sinua. Sanon "ei", mutta se "ei" kajahtaa ja kuullaan - ei "kyllä"-sanan rinnalla, vaan - ainoastaan siihen sisältyneenä ja siihen kätkettynä.
Suuri Kyllä on "jotta": sillä on tietty tarkoitus ja päämäärä. Kyllä, maailma, kyllä, ihmiskunta, minä armahdan sinua ja olen uskollinen, muistan laupeuttani Luojana ja Lunastajana. Teen niin huolimatta kaikista niistä syistä joita minulla olisi toimia kanssasi toisin, jotta pelastaisin sinut kieroutuneisuudestasi, jotta voisin muuttaa sinut uudeksi maailmaksi ja uudeksi ihmiskunnaksi. Tämä tahtoni tekee välttämättömäksi sanani ja tuomioni, toisin sanoen "ei"-sanani. Mutta minun hyvässä tahdossani "ei" voi olla vain sisältyneenä "kyllään". Hyvän tahtoni tähden "ei" ei voi olla ensimmäinen eikä viimeinen sanani. Sitä ei sanota eikä kuulla armoni lisäksi, sitä vastaan. Se voi vain näyttää, että armoni on todellista, vapaata armoa. Tahtoni on valaista, auttaa ja pelastaa sinut. Mikä muu kuin korkein Kyllä-sanani voi sen tehdä?
Puhumme Jumalan Kyllä-sanasta. Sitä ei yksikään ihminen ole sydämessään aavistanut (1.Kor.2:9). Omasta itsestämme emme kykene tätä suurta Kyllä-sanaa lausumaan itsellemme, lähimmäiselle tai maailmalle. Mutta Jumala on sen sanonut, ja sanoo edelleen. Se on tullut luoksemme armon sanana. Se on joulun suuri Kyllä, samoin kuin pitkäperjantain, pääsiäisen ja helluntain. Jeesus Kristus on suuri Kyllä. Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan "ei" maailmalle ja ihmiskunnalle, hänen tuomionsa ja sanansa, on pelottavasti näkyvillä. Mutta se on sisältyneenä hänen armoonsa, uskollisuuteensa ja hyvyytensä muistamiseen. Sitä ympäröi hänen hyvä tahtonsa, jolla hän tahtoo valaista, auttaa ja pelastaa meidät. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala varauksettomasti hyväksyy meidät. Me olemme varauksettoman vanhurskaita hänen edessään, niin kuin Paavali sanoo.
(Barth: Predigten 1954-1967, s.267-269)

Viis.13:5 (20.su helluntaista, apokryfi)

 Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa, katsoo samalla sen tekijää

Uusi apokryfikirjojen käännös on suorasukainen, ja pidän siitä. Jos tarkkoja ollaan, sanat analogōs ho genesiurgos antaa ymmärtää, että Luojan katseleminen luomakunnassaan ei ole välitöntä, vaan analogista. Luojan suuruus nähdään vertailemalla, kuten vanha käännös ilmaisi. Mutta tekstiyhteys  (jakeet 1-9) moittii ihmisiä siitä, miksi kauneus ei saa heitä uskomaan Jumalaan.

Koska Jumala on luonut maailman kauniiksi ja meidät kauneutta varten, kauneus on yhtä aikaa objektiivinen ja subjektiivinen totuus, kuten Marsilio Ficino  (1433-1499) kirjoitti Plotinos -kommentaarissaan:

"Kauneus, milloin ikinä se meidät kohtaa, herättää mielihyvää ja hyväksyntää, sillä se on yhdenmukainen meissä synnynnäisesti olevan kauneuden idean kanssa ja vastaa sitä." 

Jumalan kauneus ei ole ollut kristillisen dogmatiikan locus aikoihin. Siksi on virkistävää, että kenties merkittävin elossa oleva luterilainen teologi Robert Jenson päättää kolminaisuutta käsittelevän systemaattisen teologiansa 1. osan nimenomaan tähän aiheeseen. 

"Jumala on oleminen, ja siksi hän on totuus ja kauneus ja hyvyys. Adjektiivina hän on tiedettävä, rakastettava ja nautittava. Mitään mitään näistä kolmesta ei voi ymmärtää erikseen muista. "

Jensonin triniteettiopin viimeinen havainnollistaminen on suuri fuuga. Jumalan voi sanoa olevan melodia. Ja koska tuossa laulussa on kolme laulajaa, Jumala on suuri fuuga.  Meidän "paikkamme Jumalassa" on olla mukana tässä fuugassa. Jensonin sanoin, Jumala on "tilava".

Felix Mendelssohn sanoi, että musiikin välittämät ajatukset eivät suinkaan ole liian epämääräisiä, vaan liian täsmällisiä niin että niitä voitaisiin sanoin ilmaista. 

Room. 4:16-25 (20. su helluntaista, 1.vsk 2. lk)

Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa.

Usko on uskoa näkymättömään, mutta ei mihin tahansa näkymättömään. Credo quia absurdum ei ole mikään uskon perustelu, vaan sen hetkittäinen ilmiasu. Uskon perusta on Jumalan lupaus, josta pidetään kiinni.

Abrahamin perillisten joukkoon kuuluminen ei voi rajoittua historialliseen Israeliin, sillä silloin se olisi "lakia" eikä perustuisi lupaukseen. Sama pätee myös tiettyyn historialliseen traditioon, kirkkokuntaan tai oppiin sitoutumiseen. Ne eivät voi rajoittaa lupauksen voimassaoloa. (Barth)

Abraham antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Perustuiko hänen varmuutensa johonkin uskonnolliseen kokemukseen, intuitioon tai henkilökohtaiseen kutsumustietoisuuteen? Voi hyvinkin olla, että Abraham oli pikemminkin rikki ja epävarma. Varmuus perustui siihen, mitä Jumala oli luvannut. Nykyinen käännös sanoo, että hän sai voimaa uskostaan. Sanamuoto saattaa valitettavasti viedä ajatukset siihen, että kyse oli siitä, jaksaako Abraham (tai jaksammeko me) henkilökohtaisesti uskoa. Ratkaisevaa on kuitenkin uskon kohde, eli Jumalan lupaus.

Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut. "Kaikki ympärillämme sotii Jumalan lupausta vastaan. Hän lupaa meille kuolemattomuuden, mutta meitä ympäröi kuolema ja katoavaisuus. Hän julistaa meidät vanhurskaiksi edessään, mutta me hukumme syntiin. Hän vakuuttaa suosiotaan ja hyvää tahtoaan meitä kohtaan, mutta uhkaa meitä hänen vihansa ilmauksilla. Mitä me voimme tehdä? Hänen tahtonsa on, että me suljemme silmämme siltä, mitä me olemme tai omistamme, niin ettei mikään haittaisi tai jopa estäisi uskoamme." (Calvin)

Uskolla ei ole mitään tekemistä optimistisen itsepetoksen kanssa, sanoo Anders Nygrén. Abrahamilla oli realistinen käsitys siitä, mikä on mahdollista (ks. 1. Moos. 15:1-3). Hän ei kuitenkaan velvoittanut Jumalaa mahtumaan omaan käsityskykyynsä.

Esteettinen luenta: Jumala, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Kirjaimellisesti "kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat." Tämä sanotaan estetiikassa lumeeksi (Schein). Mutta Jumalan lume on voimallinen. Kun Jumala katsoi (λογιζειν) hänet vanhurskaaksi, voidaan sanoa, että kauneus on vain katsojan silmissä, ts. vanhurskaus on jotain, jota ei ole olemassa. Mutta kun Jumala katsoo, hänen katseensa tekee todeksi sen, mitä se näkee. Ja hän näkee meidät Kristuksen tähden kauniina ja täydellisinä.

Ps. 78:1-8 (20 su helluntaista, psalmi)

Mitä haluamme tulevien sukupolvien muistavan? Avain psalmin 78 ymmärtämiseen ei käsittääkseni ole virsi 577:4
"Ja meidän polkuamme saa / taas lapsemmekin taivaltaa. / He kyntää kerran peltomme / ja uskoo kuin me uskomme."
Tämä on oikeastaan aika masentava virrensäkeistö. Se haluaa sitoa lapset meidän elinkeinoomme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme. Toisaalta se sisältää tiettyä realismia. Samat asiat löytää edestään jokainen sukupolvi. Mutta mielestäni parempi avain tämän psalmin historiantulkintaan löytyy Yö-yhtyeen kappaleesta "Ihmisen poika":
"Voi kunpa matkas onneksi koituis / vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa, / voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan / kunpa oppisit ajattelemaan."

Aikana jolloin me kirkossa suremme kristillisten perinteiden ohenemista ja suoranaista häviämistä, on syytä huomata, mitä psalminkirjoittaja haluaa tuleville polville säilyttää: "kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä joita hän on tehnyt."(j.4) Jumalan teot ja hänen uskollisuutensa on tradition keskeisin sisältö, ei se, miten isät ja äidit ovat ne ymmärtäneet. Tietysti sanat"me emme salaa niitä lapsiltamme" oikeuttavat uskonnollisen kasvatuksen. Lapsella on oikeus myös uskonnon maailmaan. Jae 7:
"Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään" tiivistää Jumala-uskon kolme puolta. Siihen kuuluu 1. sydämen luottamus 2. opillinen sisältö ja 3. eettinen velvoite.
Jae 8 kertoo raamatullisen uskon itsekriittisyydestä. Lasten tehtävä ei suinkaan ole tehdä niin kuin heidän vanhempansa, vaan ottaa opiksi vanhempien virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä. Usko Jumalaan voi olla ainoa, joka ohjaa pois totutuista, tuhoisista ajatustottumuksista.

Joh. 7:40-52 (20 su helluntaista, 3.vsk ev)

Eipä ollut sosiaalisesta mediasta tietoakaan tuohon aikaan, mutta argumentoinnissa on silti jotain kovin tuttua.
Perikooppi esittää uskonnollisen vallankäytön kaikki variaatiot:
a) vetoamisen pyhiin kirjoituksiin (j.42)
b) vetoamisen hengellisiin auktoriteetteihin (j.48) ja
c) kritiikin esittäjän häpäisemisen ja nolaamisen (j.52)

Vaikka olen avioliittokysymyksessä konservatiivi, pohdin, voisiko tämän ottaa huomioon keskusteltaessa homoseksuaalisuudesta. Jos tohdin ajatella, että Jumalan siunausta ei voi samaa sukupuolta olevalta parilta kiistää, saan vastaani rimpsun raamatunkohtia, jotka kiistämättä osoittavat pyhän kirjan suhtautuvan homoseksuaalisuuteen torjuvasti. Jos siitä huolimatta pidän pääni ja sanon, että homojen hyväksyminen on Jeesuksen hengen mukaista, minulle kerrotaan miten kristilliset kirkot ovat aina avioliiton ymmärtäneet ja teologit sen selittäneet. Jos joku maltillinen konservatiivi rohkenee kysellä, että voisiko sitä harkita, hänet leimataan liberaalien hännystelijäksi.
Eksegeettinen havainto jakeesta 42: Johannes ei tunne Matteuksen ja Luukkaan Betlehem-kertomusta. Muuten argumentointi tässä olisi outoa.

1. Moos 15:1-6 (20 su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Näiden tapausten jälkeen Abramille tuli näyssä tämä Herran sana: 'Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.
Edellä oli ollut voittoisaa. Abram oli voittanut neljä kuningasta. Melkisedek oli siunannut hänet. Nyt puhui Herra, näyssä, niin kuin hän Raamatussa, ja ehkä joskus vieläkin, tekee. Jälleen kerran Herran puhe alkaa "Älä pelkää." Kilvestä puhuvat myös psalmit: "Sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan."(Ps. 18:3) Jumala lupaa suuria. Kuulostaa hyvältä, kun muutenkin menee lujaa.
Abram sanoi:'Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi ja omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.' Abram sanoi vielä: 'Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut.'
Tämä on ensimmäinen kerta Genesiksessä kun Abram puhuu Jumalalle. Tähän asti hän oli kuuliaisesti kuunnellut, ja seuraukset olivat olleet hyvät. Suhteessa Jumalaan hän oli toiminnan mies, ei pohdiskelija. Nyt hän kuitenkin vuodattaa Jumalalle sydämensä katkeruuden. Oma nimi ja oma suku sammuu. Mitä merkitystä silloin on kaikella hänen kokemallaan menestyksellä? Lapsettomuuden kokeneet tietävät tunteen. Sanat "Abram sanoi vielä" viittaavat siihen että kyseessä oli todellinen vuodatus. Herra ei vastaa vielä. Ehkä Abram ei anna siihen tilaakaan vielä. Hänen täytyi saada kertoa turhautumisensa kokonaan.
Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: 'Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi.
Sananmukaisesti poika "sinun sisuksistasi" (lat. utero). Eli todella lihaa ja verta oleva jälkeläinen.
Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: 'Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.'
Tämä on havainto-opetusta ja kertausta. Kohdassa 13:16 Jumala lupasi, että Abramin jälkeläiset ovat lukuisia kuin meren hiekka. Jokohan nyt menisi jakeluun...lohduttavaa, ettei uskon esikuvallakaan ollut helppoa uskoa.
Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.
Tarkkaan ottaen Abram uskoi Herraan. Joskus distinktio Herran ja hänen lupauksensa välillä on merkittävä. Luotan lupauksen antajaan, vaikka lupaus itsessään olisi käsittämätön. "Katsoa" (חשב) on todellakin "lukea joku joksikin", toisin sanoen forenssisen vanhurskauttamisopin perusta.

2. Kor. 1:18-22 (20 su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä "kyllä että "ei"
Toisin sanoen niin totta kuin Jumala elää, Paavali ei ole niitä miehiä, jotka sanoessaan kyllä tarkoittavat ei.
Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutuu "kyllä".

Tulee mieleen Niilo Tuomenoksan aforismi: kristillisyys ei ole elämän kieltämistä, vaan elämän iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä.
Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan "Aamen" Jumalan kunniaksi.
Kaikki lupaukset ovat hänessä saaneet vastauksen "kyllä". Ne ovat siis tosia lupauksia, jotka Isä lapsilleen on antanut. Siksi sanomme uskossa "aamen." Sitten vahvistus:
Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja hän on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.
"Kristus, Voideltu" on vain käännös. Kreikassahan se on sama sana. Myös Ef 1:13 puhuu Pyhän Hengen sinetistä. Sen voi ymmärtää viittaukseksi kasteeseen. Arrabon tou pneumatos on Hengen esikoisltahta. "Se on meidän perintöosamme vakuutena, joka takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi."(Ef. 1:14) Usko on Hengen läsnäolossa elämistä. Hän itse kantaa siinä

4. moos.21:4-9 (20. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Että israelilaisilla pinna paloi,  on sikäli ymmärrettävää, että navigaattori näyttää päinvastaisia suuntimia kuin mitä oli alunperin puhe.
Syytös Jumalaa ja Moosesta vastaan on siinä mielessä kohtuuton, että vettä ja leipää oli riittänyt, vaikka tavanomaiset varannot olivat olemattomat. Manna oli leipää taivaasta, mutta nyt israelilaiset sanoivat  että "tämä  low-fat ruoka kuvottaa sieluamme." Siinä on tosiaan sana, jonka monet käännökset ilmaisevat light. Käärmeet olivat latinaksi "tulisil", kreikaksi "tappavia" ja syyriaksi "julmia". Heprealainen sana on sama kuin serafi. Jae 7 on jonkun kommentaattorin mukaan ainut kerta kun israelilaiset suoraan pyytävät Moosesta rukoilemaan.
Alkuteksti ei puhu "käärmeen kuvasta" vaan käärmeestä, tuosta tulisesta serafista. Johanneksen evankeliumi tajuaa tulkinnallisen avaimen: "niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle,  niin on myös Ihmisen Poika korotettava."(Joh.3:14)
Kirkkoisien mielestä sillä on merkitystä,  että käärme johdatti ihmisen lankeemukseen, kun taas Kristus, tosi vaskikäärme, lahjoittaa pelastuksen. Uskon olemusta valaisee se, että pureman saaneen piti vain katsoa pronssikäärmettä, ja hän pelastui.
2. Kun 18:4 kertoo, kuinka Hiskia tuhosi tämän sakramentaalusen pelastuksen välikappaleen, kun siitä oli tullut epäjumala.