Mark. 12: 41-44 (14. su helluntaista, 3.vsk. ev)

Lesken ropo
Tuula Jauhiainen kertoi tapauksen Pohjanmaalta, kun varakkaaseen taloon tuli yhteisvastuukerääjä. Talon emäntä antoi häpeillen pari kolikkoa, kun hänellä ei ollut enempää käteistä. "Tämä on tällainen lesken ropo", sanoi emäntä. "Voi älkää", parahti Raamattunsa tunteva kerääjä, "en voi mitenkään ottaa vastaan niin suurta lahjoitusta." Leski kun antoi kaiken mitä hänellä oli, koko elämänsä (ὅλον τὁν βἰον αὑτης).

Tämä kaikkien kolehtipuheiden äiti voidaan nähdä myös armottomana uskonnollisen vallankäytön kritiikkinä, jossa leski ei olekaan ihailtava esimerkki, vaan järkyttävä uhri. Edellä (j. 38-40) Jeesus moittii kirjanoppineita siitä, kuinka nämä latelevat pitkiä rukouksia näön vuoksi, mutta vievät leskiltä talot. Sitten seurataan kolehtikäytäntöä ja, kuinka ollakaan, paikalle tulee köyhä leski kuin tilauksesta. Köyhä leski pistää - ehkä sosiaalisen paineen alla, ehkä toivoen että edes Jumala olisi hänen puolellaan - viimeiset rahansa uhriarkkuun, jonka varat ilmeisesti käytettiin temppelin koristelemiseen. Sosiaalisen tulkinnan puolesta puhuu myös se, että Jeesus ei varsinaisesti kehu leskeä, vaan toteaa, että tämä pisti arkkuun kaiken mitä hänellä oli, kun muut antoivat liiastaan. Tällaista on uskonto!
Merkityksetön yksityiskohta ei ole sekään, että kolikoita oli kaksi. Leski olisi voinut pitää edes toisen itsellään, se olisi ollut kaikkien mielestä kohtuullista. Mutta hän antoi kaiken. Ehkä hän sittenkin oli hullunrohkea hurskas, eikä vain avuton uhri. Kaikki peliin, vaikka sekään ei olisi paljon!

Filosofi Frank Martela pyrkii tieteellisesti osoittamaan, että hyvän tekeminen on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista (ks. kirja "Valonöörit"). Yksinkertaistaen siis: hyvän tekeminen tekee ihmiselle itselleen hyvää. Siitä näkökulmasta tuo leski olisi voinut sanoa: minä annan! Koittaakaa perhana tulla estämään!"

Matt. 5:43-48 (14. su helluntaista, 2. vsk evankeliumi)

  Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

"Olkaa ihmisiksi" olisi ihan riittävän haastava tavoite suurimmalle osalle ihmisistä. "Pyrkikää tekemään oikein" tiivistää suurten uskonnollisten ja filosofisten traditioiden opetukset. "Olkaa täydellisiä" kuulostaa niin ylivireiseltä etiikalta, että siitä ei hyvä seuraa. "Olkaa täydellisiä kuin Jumala" on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä. Seurauksena ei voi olla kuin teeskentelyä tai epätoivoa. Vai kuinka?

 

Kannattaa panna merkille, että tämän lauseen paikalla, täysin vastaavalla kohdalla Luukkaan kenttäsaarnassa on lause: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa." (Lk 6:36) Sitä on Jumalan kaltaisuus. Armahtaminen on jumalallista. Myös Vuorisaarnan tekstiyhteys antaa ymmärtää näin. Koska Jumala on täydellinen, hän rakastaa myös niitä, jotka eivät rakkautta ansaitse. Siihen meidät on kutsuttu, toimimaan niin kuin Herramme.

Ihan kiva, mutta ei siitä sen helpompaa tullut.

1. Sam. 24:9-12,17-21 (14. su helluntaista, 2.vsk, 1.lk)

Kun Saul kyykistyi paskalle En-Gedin luolaan, Daavidilla oli tuhannen taalan paikka. Tuo hullu oli kateuspäissään yrittänyt heittää häntä keihäällä (18:10-11) ja uhannut tappaa hänet, niin että sekä Saulin poika Jonatan että tytär Mikal (luku 19) oli joutunut suojelemaan Daavidia. Murhanhimossaan Saul oli tappanut Herran papitkin, joita soturitkaan eivät halunneet lyödä (22:17-18). Eikö Daavid olisi voinut tappaa tuota sairasta hullua, vaikka vain heidän puolestaan, vaikkei itseään olisi ajatellut? Jae 24:5 antaa ymmärtää, että Daavidilla oli hetki miettiä ja houkutus oli suuri. Suorastaan käsittämättömältä kuulostaa Daavidin perustelu kaiken tämän jälkeen: "En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu (j.7 ja 11)."
Se on kuitenkin ainoa asia, joka tekee hänen käyttäytymisensä ymmärrettäväksi. Evankeliumikirja jättää pois jakeet 13-16, jossa Daavid kyllä toivoo, että Jumala kostaisi Saulille, mutta kieltäytyy itse kostamasta: "Minä en sinuun koske!" Kieltäytyminen väkivallasta yhdistyneenä omien vihan tunteiden ja elämän realiteettien hyväksymiseen puhuttelee tässä. Viimeksi mainittua edustaa se tosiasia, että tuntehikkaan sovinnon teon jälkeen "Saul palasi kotiinsa ja Daavid nousi turvapaikkaansa vuorille." (j.23) Parempi niin.

1. Joh. 4:8 (14. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8)


Raamattu puhuu Jumalasta mutta ei määrittele häntä. Jumala ilmaisee itsensä Israelin kansan historiassa ja erityisesti eräässä sen kansan jäsenessä, Jeesus Nararetilaisessa. Vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, apostolien kirjoituksissa, näkyy ensimmäisiä Jumalan ”määritelmiä”. Niistä merkittävin on tämä: Jumala on rakkaus.


Mitä voimme sanoa Jumalan rakkaudesta? Voimme sanoa, että Jumalan rakkaus ei tunne mitään ehtoja. Jumala ei sano: ’Minä rakastan sinua, jos…’ Jumalan sydämessä ei ole ainoatakaan jos- sanaa. Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei riipu siitä mitä me teemme ja sanomme, miltä me näytämme tai miten älykkäitä olemme, ei siitä miten menestymme tai miten suosittuja olemme. Jumala on rakastanut meitä jo ennen syntymäämme ja hän on rakastava meitä edelleen vielä kuolemamme jälkeen. Jumalan rakkaus kestää ikuisuudesta ikuisuuteen, sitä eivät sido mitkään aikaan sidotut tapahtumat tai olosuhteet.


Eikö se silloin mekitse, että Jumala ei välitä siitä mitä me sanomme tai teemme? Ei, koska Jumalan rakkaus on todellista huolenpitoa. Ehdoton rakastaminen ei merkitse huoletonta rakastamista. Jumala ikävöi päästä kanssamme sisäiseen suhteeseen ja haluaa, että me puolestamme rakastamme häntä.

Jumalan rakkaus kutsuu meitä elämään todeksi rakkautta kaikissa ihmissuhteissamme – myös suhteessa luomakuntaan. Hengellisen elämän vaaliminen kutsuu meitä tunnustautumaan tähän meitä syleilevään iankaikkiseen elämään niin, että voimme elää todeksi omia ajallisia rakkaussuhteitamme – vanhempiamme, sisaruksia, opettajia, ystäviä, puolisoa, lapsia ja kaikkia muita kohtaan, joista tulee osa meidän elämäämme. Näissä suhteissa voimme heijastaa Jumalan ikuisen rakkauden valoa, vaikka vain heikosti. Eivät isät ja äidit kykene rakastamaan lapsiaan täydellisesti. Eivät aviopuolisot kykene rakastamaan toisiaan rajattomalla rakkaudella. Ei ole olemassa sellaista inhimillistä rakkautta, joka ei jostakin kohdasta menisi rikki. Tämän hyväksyminen on tie anteeksiantoon ja rauhaan ihmisten kesken.


Kun meillä on ainoastaan tämä särkyvä rakkautemme, me helposti suistumme epätoivoon, mutta jos voimme elää omaa särkynyttä rakkauttamme niin että se osaltaan heijastaa Jumalan täydellistä, ehdotonta rakkautta, silloin voimme antaa toisillemme anteeksi rajoituksemme ja nauttia yhdessä siitä rakkaudesta, jota meillä on tarjota toisillemme.

(Henri Nouwenia mukaillen)

Luuk. 10:25-37 (14. su helluntaista, 1. vsk ev)

Kuka on minun lähimmäiseni?

Saarnatessaan tästä tekstistä Martin Luther King kertoi seuraavan järkyttävän tapauksen:

"Muutamia vuosia sitten sattui, että eräs auto kuljetti etelässä useita neekericollegen [Kingin ilmaus, huom.] koripallojoukkueen jäseniä, kun tapahtui onnettomuus ja kolme nuorta miestä loukkaantui vakavasti. Ambulanssi kutsuttiin heti, mutta onnettomuuspaikalle saavuttuaan sen valkoihoinen kuljettaja sanoi vähääkään anteeksi pyytelemättä, ettei hänen tehtävänään ollut palvella neekereitä, ja ajoi tiehensä. Eräs ohiajava autoilija armahti poikia ja vei heidät lähimpään sairaalaan, mutta päivystävä lääkäri sanoi vihaisesti: 'Tähän sairaalaan ei oteta neekereitä.' Kun pojat lopulta saatiin viedyksi 'värillisten' sairaalaan, noin 80 kilometrin päähän onnettomuuspaikalta, yksi heistä oli kuollut ja molemmat muut kuolivat tunnin sisällä. Todennäköisesti kaikki kolme olisi saatu pelastetuksi, jos heille olisi annettu apua välittömästi"

Barbaarisia aikoja elettiin vapauden lippua heiluttavassa USA:ssa vain vähän ennen minun syntymääni. Mutta mitä tapahtuu Välimerellä ihmisoikeuksia suuresti kunnioittavan EU:n porteilla vuonna 2019?

Italian sisäministeri kielsi kansainvälistä avustusjärjestöä tuomasta Välimerestä pelastettuja huonokuntoisia pakolaisia maihin. Populistinen ministeri oli saanut suurta kannatusta vaaleissa nimenomaan sillä, että hän edusti tiukkaa linjaa maahanmuuttoa kohtaan. Jos humanitääristä järjestöä epäiltäisiin rikollisesta ihmissalakuljetuksesta (niin kuin jotkut populistit tekevät), kaiken huippuna on kuitenkin se, että samainen sisäministeri kielsi Italian oman rannikkovartioston alusta tulemasta maihin, koska sen kyydissä oli pakolaisia!

Elämme barbaarisia aikoja.

Surkuttelun sijaan Martin Luther King lopetti saarnansa näin:

"Yrittäessämme toteuttaa lähimmäisenrakkautta käytännössä meitä opastaa laupiaan samarialaisen innoittavan esikuvan lisäksi Kristuksen suurenmoinen elämä. Hänen epäitsekkyytensä oli yleismaailmallista, sillä hän piti kaikkia, publikaaneja ja syntisiäkin, veljinään. Hänen epäitsekkyytensä oli vaarallista, koska hän epäröimättä kulki vaarallisia teitä pitkin sellaisen asian takia, jonka hän tiesi oikeaksi. Hänen epäitsekkyytensä oli ylenpalttista, sillä hän valitsi kuoleman Golgatalla: historian suurenmoisin ilmaus vapaaehtoisen velvollisuuden täyttämisestä." (Ei väkivaltaa, suom Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964)

Room. 13:8-10 (14. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne.
Lauseen alkuosa muistuttaa siitä, että kristityllä ei ole erivapauksia siinä, mikä koskee kaikkia ihmisiä yhteiskunnan jäseninä. Uskontoon vedoten ei voi jättää kantamatta kansalaisvelvollisuuksiaan. Ulkopuolisten ei pidä antaa katsoa kristittyjä ajatellen: "ai niin, nuohan ovat kristittyjä, ei niiltä voi vaatia." Lauseen loppuosa muistuttaa, että rakkauden suhteen ei koskaan tule valmiiksi eikä milloinkaan tee tarpeeksi. Jos kristittynä olemisessa olisi kysymys tiettyjen määräysten täyttämisestä, olisi mahdollista ajatella, että joskus voisi todeta: nyt se on suoritettu. Mutta rakkaus on toista maata.
Toisaalta apostoli sanoo:
Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset.
"Minä arvelen, että rakkaus on se helmi, jota evankeliumin kauppias etsi. Kun hän löysi tämän yhden helmen, hän myi kaiken, mitä hän omisti, ja osti sen. Rakkaus on tämä arvokas helmi. Ilman sitä sinua ei hyödytä mikään mitä omistat. Mutta jos sinulla on rakkaus, et tarvitse mitään muuta. Nyt näet vain uskossa, kerran kasvoista kasvoihin. Jos me nyt jo rakastamme sitä, mitä emme näe, miten syleilemmekään sitten, kun näemme? Entä mitä meidän nyt sitten tulisi harjoitella? Veljellistä rakkautta. Joku voi sanoa, ettei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Mutta kuka voisi sanoa, ettei ole koskaan nähnyt toista ihmistä? Rakasta veljeäsi. Jos rakastat veljeäsi, jonka näet, näet samalla myös Jumalan, sillä näethän sinä rakkautta, ja siinä taas asuu Jumala." (Augustinus: Kaikki rakkaudesta, suom. Timo Nisula)

Miika 6:6-8 (14. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.

Jumala vaatii meiltä kolmea asiaa:

1. Tee םשפט, oikeutta, noudata lakia. Täytyy tietää se mikä on oikein ja mikä väärin. Dekalogi ja rakkauden kaksoisäksy kertoo kyllä tien. Myös yhteiskunnan lakeja tulee noudattaa.

2. אהבת חסד, rakasta laupeutta. Järki tietää miten noudatetaan sääntöjä, sydän tietää, milloin niistä on joustettava.

3.  ץןע, ole nöyrä. Etoimon (LXX) on "valmis", miin kuin partiolainen, kuten nykyinen käännös ymmärtää: vaella valvoen.

Eli: noudata oikeutta pyrkien tekemään hyvin. Rakkaus ja armahtavaisuus on kuitenkin vielä tärkeämpää kuin moraalinen selkärankaisuus. Näitä kumpaakin ohjatkoon sitten nöyryys, valppaus tunnustaa, että sekä moraalisuudessani että rakkaudessani voin eksyä. "Jumalaasi kuunnellen" tarkoittaa Jumalasi kanssa.

Ps. 112:5-9 (14. su helluntaista, psalmi)

Halleluja! Hyvä on sen osa, joka pelkää Herraa, ja rakastaa Herran käskyjä.
Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, alkaa Vähän katekismuksen käskyjen selitys. Ne kuuluvat uskossa yhteen. Psalmi alkaa samaan tapaan kuin psalmi 1.

Pimeydessäkin koittaa oikeamieliselle valo. Vanhurskas on anteeksiantava ja laupias.
Vanha käännös: "Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja vanhurskas." Ajatus on kuitenkin se, että hurskas ihminen on myös itse valona muille.

Hyvin käy sen, joka on armelias ja lainaa omastaan muille, sen, joka aina toimii oikeuden mukaan.
Tästä johtuen kai tämä on lähimmäisen sunnuntain psalmi.

Oikeamielinen ei koskaan horju, hänet muistetaan ikuisesti. Ei hän pelkää pahoja viestejä, vaan luottaa vakain mielin Herraan.
Näinköhän on tuon muistamisen kanssa. No, eihän siinä sanota, että hänet välttämättä muistetaan maan päällä, coram hominibus. Pahoja viestejä tulee, mutta turva on syvemmällä, rauhassa, joka ylittää kaiken ymmärryksen (Fil. 4:7)

Hän on vahva ja rohkea, ei hän pelkää, ja pian hän katsoo voittajana ahdistajiinsa.
Weiser sanoo tästä: "Auch diese furchtlose Sicherheit ist Gottes Gabe (beachte die passiven Formen) und hat nichts mit sorgloser Selbstgewissheit zu tun."

Hän antaa avokätisesti köyhille, hän toimii aina vanhurskaasti ja kulkee pystyssä päin.
Antelias ihminen on sekä Jumalan (vanhurskaus) että ihmisten (kohoava sarvi) suosiossa.

Sen nähdessään jumalaton vimmastuu, kiristelee hampaitaan, pakahtuu raivoonsa. Tyhjiin raukeavat jumalattomien toiveet.
Totta kai jumalattomien toiveen raukeavat tyhjiin, kun Jumalan ulkopuolella ei ole kuin ei-mitään!

1. Joh. 3:17 (14. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta, mutta sulkee sydämensä häneltä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?

Toimeen tulo on bion tou kosmou, "tämän maailman hyvää", sitä vähemmän tärkeää, mutta välttämätöntä kuitenkin. Merkille pantavaa on, että veljelle ei ensisijaisesti pidä avata lompakkoa, vaan sydämensä. Setelinkin voi antaa sydämettömästi. Toisaalta outoa olisi, että avaan sydämeni, mutta en missään tapauksessa lompakkoani. Perikooppi alkaa juuri sillä että "rakastamme toisiamme." Sen vähempää ei voi asettaa tavoitteeksi, vaikka joskus tekisi mieli madaltaa rimaa siihen että jotenkuten siedetään toisiamme ja käyttäydytään suurin piirtein asiallisesti. "Sydän" on muuten ihmisen sisin, splangkhna, se sama, jota Jeesuksella kuristi, kun hänen tuli ihmistä sääli. Jos emme tunne toisen ihmisen tuskaa omassa sydämessämme - sisuskaluissa - olemme kaukana Jumalasta. Paraskin sanoja.

Ruut 1:16-17 (14. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta."

Voisiko tämä miniän rakkaudentunnustus anopilleen, jota on käytetty myös vihkitekstinä, toimia siunauspuheen lähtökohtana samaa sukupuolta olevien liiton siunaamisessa? En tiedä. Tai sitten sanon, että jos jokin, niin tämä (miespareille 2. Sam. 1:26). Yhtä kaikki, teksti puhuu hellittämättömästä uskollisuudesta, vakaasta päätöksestä pysyä yhdessä. Niin kuin Paula Koivuniemi sanoisi: "Kaiken me jaamme, toisiamme tukekaamme."
Ja kuten Bernhard Clairvauxlainen opettaa, mikään Raamatussa ei ole syyttä suotta. Siksi kannattaa tarkkailla, miksi Ruut vannoo uskollisuuttaan niin usealla, kerroksellisella ilmaisulla. Ensimmäinen on: Älä pakota minua eroamaan. Liiton lähtökohta, erityisesti avion, on se, että ero suljetaan pois mahdollisuutena. Riidellään, mutta ei erota. Mennään yhdessä. Otetaan yhteinen suunta elämässä ja kuljetaan yhdessä sitä kohti. Pysähdytään yhdessä. Suunnitelmat muuttuvat, puolisoiden voimat ja kyvyt ovat erilaisia. Silloin on odotettava toista. Kansa edustaa historiaa, alkuperää ja elettyä elämää. Haluan tuntea sen omakseni. Jumala on se joka antaa tulevaisuuden. Se olkoon yhteinen. Kuolemaan asti. Ruut käyttää vahvaa kieltä uskollisuudesta, josta vain kuolema erottaa. On kuitenkin syytä muistaa, että uskollisuudesta Jumalaa kohtaan ei erota kuolemakaan.

Bulgarialais-ranskalainen psykoanalyytikko ja filosofi Julia Kristeva tarjoaa Ruutin tarinaan toiseuden ja muukalaisuuden näkökulman. Kannattaa muistaa 5. Moos 23:3, jonka mukaan kukaan moabilainen - edes kymmenennessä polvessa - ei saanut kuulua Herran kansan joukkoon. Kuitenkin moabilaisesta Ruutista tuli Daavidin - ja Kristuksen - kantaäiti!
Pakolaisuus esiintyy Ruutin kirjassa kahteen otteeseen. Ensiksi kerrotaan, että Elimelek lähtee suorastaan maanpetturin elkein vaikeana aikana omasta maastaan muukalaiseksi (syytös, jota nykyäänkin pakolaiset kohtaavat), kaikista maista Moabiin. Traditiossa on ilmeisesti ymmärretty Elimelekin varhainen kuolema Jumalan rangaistukseksi tästä. Se on kuitenkin vasta toinen esinäytös. Sitten kolme leskeä, anoppi Noomi ja miniät Orpa ja Ruut lähtevät muuttuneiden suhdanteiden vuoksi elintasopakolaisiksi Juudeaan. Rabbit pohtivat kovasti, olivatko moabittaret kääntyneet Israelin uskoon. Se, että Noomi salli Orpan - ja olisi sallinut Ruutinkin - kääntyä takaisin pakanakansansa pariin, antaa ymmärtää, että eivät olleet. Kristeva tulkitsee Ruutin tarinan näin:
"Ulkomaalainen Ruut muistuttaa lukutaidottomillekin, että jumalallinen ilmestys edellyttää usein poikkeamista, jyrkän toisenlaisuuden hyväksymistä, muukalaisuuden tunnustamista - sellaisenkin, jota ensi alkuun on taipuvainen pitämään kaikkein vähäarvoisimpana. Kyseessä ei suinkaan ole yllytys poikkeamiseen tai käännyttämiseen, vaan kehotus antaa arvoa Toisen hedelmällisyydelle." (Muukalaisia itsellemme, s.80)