Ps. 43:5 (5. paastonajan sunn. psalmi)

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.

Masentunut on hepr."alaspainunut, vajonnut", kreikaksi perilypos, sama sana jota Mk 6;26 käyttää Herodeksen mielipahasta Johannes Kastajan pään menosta. Levoton on hepr "meluisa", lat. conturbas.  Odota eli toivo (kr. elpison) saan kiittää "kasvojeni apua", Jumalaani.

Tämä jae toistuu kolmesti psalmissa 42-43, joka on oikeasti yhtä ja samaa psalmia. Siinä on toivon teologia. Psykologinen tosiasia on sielun autius, voimattomuus, alastaipuminen, joka ei tee siitä kuitenkaan hiljaista, vaan meluisan ja levottoman. Olosuhteita, ulkoisia tosiasioita, ei muuksi selitetä. Kahdesti toistuvat myös sanat: "miksi olet unohtanut minut, miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa" (42:10, 43:2). Ei mitään hurskasta tyynnyttelyä. Koko pettymykseni saan Jumalalle vuodattaa, koko pienen sydämensä pimeyden. Toivo on kipinä, joka muistuttaa, että kerran vielä saan ylistää Jumalaa. Nyt en siihen pysty eikä minun tarvitse itseäni siihen pakottaa, mutta muistan ja muistutan itseäni, että vielä kerran..."Minä tahodon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni. Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen, Jumala, minun Jumalani!"

 

Johannes Brenz kirjoittaa toivosta Roomalaiskirjeen selityksessään 1538: "Huomaat että 'koetuksesta selviäminen antaa toivoa' (Rm. 5:4).  Mitä se toivo sitten on? Tavallisesti toivoa pidetään joutavanpäiväisenä asiana: 'Hoffen und harren macht viel Narren.' Mutta kristinuskossa toivo ei ole joutava vaan mitä varmin asia. Apostoli sanoo: 'toivo ei saata häpeään', sillä se ei perustu ihmisen ajatuksiin tai lupauksiin, vaan Jumalan lupauksiin. Ja ne lupaukset ovat varmempia kuin taivas ja maa. Siksi ei ole mahdollista, että toivo joutuisi häpeämään."

Ps. 43:5 (5. paastonajan sunn, psalmi)

Miksi olet niin masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani!

Juutalaisen kodin tytär Edith Stein päätyi teini-iässä ateistiksi ja opiskeli sittemmin filosofiaa Edmund Husserlin johdolla. Liityttyään katoliseen kirkkoon hän vaihtoi lupaavan akateemisen uransa karmeliittanunnan elämään. Hänet tapettiin Auschwitzin kaasukammiossa 1942. Hän kirjoittaa turvallisuudesta näin:

Ahdistus on tuskin ihmiselämää hallitseva mieliala tavanomaisissa olosuhteissa. Se varjostaa kaikkea ainoastaan patologisissa tiloissa, kun taas tavallisesti vaellamme elämän läpi niin kuin meillä olisi kovinkin tukeva ote omasta olemassaolostamme. Osittain tämä selittyy sillä, että tunnemme houkutusta pysähtyä mihin tahansa pinnalliseen elämänkäsitykseen, joka suo vaikutelman pysyvästä olemassaolosta staattisessa ajan jatkumossa ja kätkee tajun elämän tyhjyydestä erilaisten huolien alle. Tällaista turvallisuudentunnetta ihmiselämässä voinee kutsua pelkäksi harhaksi tai itsepetokseksi. Vähänkin syvällisempi elämän tarkastelu paljastaa pian, miten vähän aktuaalinen olemassaolomme antaa syytä tuollaiseen turvallisuudentunteeseen - ja miten ihmiselämä on jatkuvasti alttiina olemattomuudelle.

Tarkoittaako tämä siis, että eksistentiaalisen turvallisuuden tunne on osoittautunut objektiivisesti perusteettomaksi tai järjettömäksi ja että 'intohimoinen tietoisen päättäväinen ahdistuksen täyttämä vapaus kohti kuolemaa'[Heidegger] edustaa järkevän ihmisen asennetta? Ei suinkaan. Sitä kieltämätöntä tosiasiaa, että olemiseni on hetkestä hetkeen katoavaisuuden rajoittamaa ja siten alttiina olemattomuuden mahdollisuudelle, tasapainottaa se yhtä kiistämätön tosiasia, että minä olen. Että hetkestä hetkeen minun olemistani pidetään yllä, ja että katoavassa olemisessani olen osallinen pysyvään olemiseen. Tietoisena siitä, että oleminen kannattaa minua, lepään turvallisesti. Tämä turvallisuus ei kuitenkaan ole sellaista itsevarmuutta, joka seisoo omin voimin vakaalla pohjalla, vaan pikemminkin suloista ja autuasta lapsen varmuutta, kun vahvat käsivarret nostavat ja kantavat häntä. Ja, objektiivisesti puhuen, tällainen turvallisuus ei ole lainkaan vähemmän järkevää. Sillä jos lapsi eläisi jatkuvassa pelossa, että hänen äitinsä saattaisi antaa hänen pudota, emme varmaankaan kutsuisi sitä järkeväksi asenteeksi.

Omassa olemisessani kohtaan siis toisenlaisen olemisen, joka ei ole omaani, mutta joka on oman turvattoman ja perusteettoman olemiseni turva ja perusta. On kaksi tapaa, joilla voin oppia tuntemaan ikuisen olemisen oman olemiseni perustana. Toinen on uskon tapa, kun Jumala ilmoittaa itsensä sellaisena kuin hän on, Luojana ja ylläpitäjänä, ja kun Vapahtajamme sanoo: ' Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä.' (Joh. 3:36) Näissä sanoissa minulla on silloin selvät vastaukset oman olemassaoloni arvoitukeen. Ja kun hän kertoo minulle profeetan suulla, että hän seisoo vierelläni uskollisemmin kuin isäni tai äitini, että hän on rakkaus itse, alan ymmärtää, miten järkevää on luottamukseni käsivarsiin jotka kantavat minua, ja kuinka typerää on pelkoni jäädä olemattomuuden saaliiksi - ellen sitten itse riuhdo itseäni tuosta suojelevasta sylistä.

Uskon tapa ei ole kuitenkaan filosofisen tiedon tapa. Se on pikemminkin toisesta maailmasta tuleva vastaus kysymykseen, jonka filosofia asettaa. Mutta filosofialla on myös oma tapansa: diskursiivisen päättelyn tapa tai tavat, joilla Jumalan olemassaolo osoitetaan rationaaliseksi.

(Finite and Eternal Being s.55-57)

Jes 65:1-3 (5. paast.aj. sunn, 2.vsk 1.lk)

Minä olen kyllä ollut lähellä, mutta he eivät ole minua etsineet, olen ollut läsnä, mutta he eivät ole minua kyselleet.

Jumala on ihmiselämän tärkein ja turhin kysymys.  Vain Jumala voi olla näitä molempia. Jumala on tärkein kysymys, koska kysymys Jumalasta on kysymys elämämme alkuperästä, tarkoituksesta ja päämäärästä. Jumala on turhin kysymys, koska kysymys Jumalasta jää lähtökohtaisesti selvittämättä.

Me emme synny kysymys Jumalasta huulillamme. Ihminen ei välttämättä kysy Jumala-kysymystä koko elämänsä aikana, ja on täysin mahdollista elää täyttä ja mielekästä elämää uskomatta Jumalaan tai vaivaamatta päätään asialla ollenkaan. Evoluutiolta vei vuosimiljoonia, ennen kuin syntyi niin kehittynyt olio, jonka päähän mahtui ajatus näkymättömästä, persoonallisesta Jumalasta. On turha luulla, että olisimme nyt saavuttaneet kehityksessä sen pisteen, jossa voimme unohtaa ajatuksen Jumalasta primitiivisenä kuvitelmana (huolimatta kaikesta siitä primitiivisestä, mitä sana "Jumala" meissä yhä herättää).

Ehkä vasta nyt alamme olla kypsiä ajattelemaan Jumalaa. Jumalan syvyys, leveys, korkeus ja pituus alkaa vasta hitaasti hahmottua. Uskonnon historiassa olemme vastahakoisesti ja vasta riittävän kauan selkä seinää vasten pakotettuna suostuneet ymmärtämään, että Jumala ei ole toiveittemme täyttäjä, taivaaseen projisoitu ihannevanhempi tai mitään muutakaan, minkä ajatuskykymme voi käsittää. Kiitos kasvamisestamme kuuluu suureksi osaksi niille, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti uskontoon ja lyöneet sitä kuin vierasta sikaa.

Kaikki mitä sanot Jumalasta on valetta. Tämä eckhartilainen maksiimi kirkastaa sen, miten turha on kysymys Jumalasta. Toinen paradoksi on se, että kykymme epäillä Jumalaa todistaa hänen olemassaolonsa paremmin kuin se, että voimme uskoa häneen. Epälly ja ateistinen uskontokritiikki on osoittanut, ettei Jumala elä opinkappaleiden eikä kirkon arvovallan varassa. Meidän on otettava todesta eksegeettinen tutkimus, joka on osoittanut Raamatun ristiriitaiseksi ja osin fiktiiviseksi dokumentiksi; luonnontiede, joka on muuttanut maailmankuvamme perinpohjaisesti; psykologia, joka on näyttänyt hurskautemme piilotetut motiivit. Meidän on kiitettävä tästä palveluksesta - ja tunnustettava se Pyhän Hengen työksi! Nyt on raivattu paljon esteitä Jumalan kohtaamisen tieltä. Olemme rakentaneet uskomme tueksi tikkaita ja muita rakennelmia. Luulimme, että usko romahtaa niiden myötä, mutta huomaamme, että ne olivatkin tiellä.

Mistä etsimme nyt Jumalaa? Luulen, ettei ole pätevämpää lähdettä kuin Raamattu, kirkon oppi ja liturgia. Nyt ne puhuttelevat meitä ilman pakkoa ja voimatta vedota ulkoiseen auktoriteettiinsa. Me antaudumme niiden puhuteltaviksi ja tulkitsemme niitä, niin kuin kaikki kristityt ennen meitä. Eikä meidän enää tarvitse tehdä eroa sen suhteen, mitä me itse uskomme tai ajattelemme tai miten olemme sitoutuneet kirkkoon instituutiona. Kristinuskon kauneus voi avautua meille. Eikä tarvitse sulkea silmiään muiltakaan uskonnollisilta ja henkisiltä traditioilta.

Se, että Jumala on kysymyksistä tärkein, ei perustu siihen, että ihmiset ajattelisivat sitä usein. Teoriassa se voisi olla ihmisen tärkein kysymys, vaikkei sitä kukaan kysyisi, koska se on tärkein kysymys mitä on mahdollista kysyä.

Mitä tämän vuodatuksen perusteella pitää tehdä? Lue Raamattua, käy kirkossa, rukoile. Ota, lue ja nauti.

Joh. 11:51-52 (5. Paastonajan sunn. 1. Vsk ev.)

Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset 

Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi. (Katekismus,  luku 17)

Meidän puolestamme  (pro nobis) on Kristuksen olemassaolon tapa. Puritaaninen spiritualiteetin klassikko, Thomas Wilcoxin "Kallis hunajan pisara" ilmaisee asian näin :
"Kun tahtoisit rukoilla, etkä voi, ja olet sen tähden masentunut, katso, kuinka Kristus rukoilee puolestasi käyttäen vaikutusvaltaansa Isään sinun hyväksesi. Jos olet levoton, katso Kristukseen, hän on sinun rauhasi, hän jätti taivaaseen mennessään sinulle rauhan, ja hän uudelleen ja uudelleen kehottaa sinua olemaan vähääkään murehtimatta, jotta se ei olisi esteenä uskollesi ja saamallesi lohdutukselle. Hän istuu nyt valtaistuimellaan hävitettyään ristillä - syvimmässä alennuksen tilassaan - kaiken sen, mikä saattaisi sinua vahingoittaa tai kiusata. Hän on kantanut sinun syntisi, murheesi, huolesi, kiusauksesi ja muun sellaisen ja on mennyt valmistamaan asuntoa sinulle."

Jes. 29: 13–16 (5. paastonajan sunn. 3.vsk 1.lk)

– Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan
ja kunnioittaa minua vain huulillaan,
koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas
ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan
on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista,
niin minä teen uudelleen tälle kansalle
ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja,
ja sen viisaiden viisaus häviää
ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa.

Jumalan tahtoa ei ilmoiteta ulkoisen auktoriteetin avulla, niin että käskyn sisältö olisi yhdentekevää, vaan ihmiseen luotetaan ja hänen edellytetään katsovan itse, mitä Jumala käskee. Jumalan vaatimukset ovat itsessään ymmärrettäviä. Tässä kohtaa kuuliaisuuden idea ymmärretään radikaalilla tavalla. Sillä niin kauan kuin kuuliaisuus on vain alistumista auktoriteettiin, jota ihminen ei itse ymmärrä, se ei ole oikeaa kuuliaisuutta: osa ihmisestä jää edelleen ulkopuolelle eikä alistu tai tule Jumalan käskyn sitomaksi. Edelleen voidaan olla kriittisiä: itsessään tämä ei koske minua, itsessään  nämä asiat ovat samantekeviä, mutta minä päätän totella. Tällaisessa päätöksessä ihminen itse jää toimintansa ulkopuolelle, hän ei ole kokonaan kuuliainen. Radikaali kuuliaisuus vallitsee vain silloin kun ihminen sisäisesti myöntyy siihen mitä häneltä vaaditaan, kun käsketty asia nähdään itsessään Jumalan käskynä; kun ihminen seisoo kokonaan tekojensa takana; tai paremminkin, kun koko ihminen on kokonaan siinä mitä hän tekee, kun hän ei tee jotain kuuliaisesti, vaan on olemuksellisesti kuuliainen.

(Rudolf Bultmann: Jesus, 1926)

Ef.2:12-16 (5.paastonajan sunnuntai, 2.vsk.2.lk)

Thomas Mertonin päiväkirjasta:
"Ilo siitä, että olen ihminen! Tämä tosiasia, se,että olen ihminen, on teologinen totuus ja mysteeri. Jumala tuli ihmiseksi Kristuksessa. Tulemalla minun kaltaisekseni hän liitti minut itseensä ja teki minusta ilmestyksensä, niin että nyt minun on tarkoitus ilmentää häntä.
Kuinka voin nähdä hänet tai ottaa hänet vastaan, jos halveksin tai pelkään sitä mitä olen - ihmisyyttäni? Kuinka voin rakastaa sitä mitä olen  -ihmistä- jos vihaan toisten ihmisten ihmisyyttä?
Pelkän ihmisyyteni tosiasian oitäisi olla iankaikkisen riemun ja ilon aihe. Kun iloitsen siitä, miksi Luojani on minut luonut,  avaan sydämeni Lunastajani vahvistustyölle. Ihmisenä olemisen ilo on niin puhdasta, että ne joilla on heikko käsitys kristinuskosta, saattavat pitää sitä jonain muuna - enkelinä olemisen ilona tms. Mutta Jumala ei tullut enkeliksi, hän tuli ihmiseksi. "

Jes. 65:1-3 (5. paastonajan sunn, 2.vsk 1.lk)

Minä olen kyllä ollut lähellä, mutta he eivät ole minua etsineet, olen ollut läsnä, mutta he eivät ole minua kyselleet, olen sanonut: "Tässä olen, tässä olen!" tälle pakanakansalle, joka ei kutsunut avuksi minun nimeäni.

Paavali siteeraa tätä kohtaa Room 10:20 Septuagintan antamassa muodossa: "Ne, jotka eivät minua etsineet, ovat minut löytäneet, olen ilmaissut itseni niille, jotka eivät minua kysyneet." Ajatus on jollakin tavalla päinvastainen. Tritojesaja moittii kansaa, joka ei käänny millään Jumalansa puoleen, vaikka Jumala on koko ajan läsnä, kun taas Paavali ottaa jakeen todisteeksi ajatuksestaan, että Israelin (väliaikainen) hylkääminen oli osa Jumalan pelastussuunnitelmaa, jossa pakanatkin otetaan armon yhteyteen. Pakanat ovat Paavalille juuri niitä, jotka eivät ole Jumalaa edes etsineet, mutta joille sanoma Kristuksesta nyt on annettu.
Vanha käännös tuo tähän vielä kolmannen sävyn: " Minä olen suostunut niiden etsittäväksi, jotka eivät minua kyselleet, niiden löydettäväksi, jotka eivät minua etsineet; minä olen sanonut kansalle, joka ei ole otettu minun nimiini: Tässä minä olen, tässä minä olen!" Verbi qara on perusmuodossaan "kutsua", mutta pu'al-merkityksessään "olla kutsuttu jollakin nimellä."
Nykyinen käännös tuo mieleen muistuman Augustinuksen rukouksesta:
"Myöhään olen rakastunut sinuun, kauneus, sinä ikivanha ja aina yhtä uusi. Myöhään olen alkanut rakastaa sinua. Sinä olet ollut minussa, mutta minä olen ollut ulkopuolella. Siellä ulkona olen sinua etsinyt ja hulluudessani ryntäillyt yli kaiken sen kauniin jonka sinä olet luonut. Sinä olet ollut minun luonani, mutta minä en ole ollut sinun luonasi. Kaukana sinusta olen kuunnellut sen viettelyksiä, jolla ei ole mitään pysyvyyttä sinusta irrallaan. Sinä huusit minua kovalla äänellä ja riuhtaisit rikki kuurouteni hunnun.Sinä seisoit edessäni salamanvalossa ja karkotit sokeuteni. Sinä tulit minua vastaan kuin tuoksu tuulessa, minä siemaisin sinut henkeeni ja nyt kaipaan sinua. Minä maistoin sinua, nyt minulla on sinua nälkä, sinua jano. Sinä kosketit minua, ja nyt olen tulenlieska sinun rauhassasi."

Joh. 11:51-52 (5. paastonajan sunn. 3.vsk. ev.)

Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajalla olevat Jumalan lapset.

Jeesuksen ristinkuoleman merkitys on tässä ilmaistui sanoin ἵνα καί τέκνα τοῡ θεοῡ

διεσκορπισμενα συναγαγη. "Hajallaan olevat Jumalan lapset" on nyt minulle puhutteleva ilmaisu. Assosioin: hajalla - rikki. Risti eheyttää. Eheytyminen ei voi olla yksilöpsykologinen, sielunsisäinen tapahtuma ilman yhteyttä toisiin, jolloin meidät kootaan yhteen. Jumalan lupaukset ovat lupauksia seurakunnalle, jopa kansakunnalle. Nekin "sinä"-muodossa kirjoitetut ihanat Jesajan ym. lauseet, joita lueskelemme itsellemme, ovat kollektiivisia Israelia puhuttelevia kohtia. Meille, jotka luemme Raamattua omaksi hartaudeksemme, se on raivostuttavaa luettavaa, kun siinä meitä puhutellaan nimenomaan yhteisön jäseninä. Totta kyllä, Jeesuksen julistus avasi tien yksilölle ehdottomaan henkilökohtaiseen kuuliaisuuteen ja totta sekin, että Abraham kutsuttiin pois kansastaan, maastaan ja sukunsa parista. Mutta päämääränä on liittää ihminen osaksi uutta ja todellista yhteisöä - ei erottaa siitä.
Että risti on se joka yhdistää, kertoo siitä, että heikkoudessa löydämme toisemme, emme voimassa.