Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Hepr. 11:13 (3. su pääs. 3. vsk 2. lk)

Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.  

Tässä puhutaan Raamatun pyhistä ihmisistä, niistä jotka ovat kaikille uskoville esikuvina, niistä joita saatamme toivoa etäisesti muistuttavamme. Usko merkitsi heillekin kaipausta, täyttymätöntä toivetta, kuin kangastusta erämaassa.Oliko se sen arvoista?

Minun on kuitenkin helppo samastua heihin. Sielun kieli on kaipaus, sanoi Gregorius Suuri. Ne, jotka väittävät omistavansa ja löytäneensä Jumalan, ne joilla on mielestään oikea vastaus, ovat pelottavia. Ne jotka kaipaavat, voivat puhua yhteistä kieltä, vaikka heidän kokemuksensa voi olla erilainen.

Tuo kaipaus ei kuitenkaan ole onnetonta riutumista, tyytymättömyyttä elämään. Kaukainen valonsäde täyttää minut ilolla. Sanat "tervehtiä iloiten" täyttävät koko olemassaoloni valollaan. Vaikka se on vain aavistus, se antaa merkityksen kaikelle, mitä koen. Eikä mikään ole silloin turhaa.

Kokemus muukalaisuudesta muistuttaa kaiken katoavaisuudesta ja estää kiintymästä väärällä tavalla asioihin, jotka eivät kuitenkaan kestä. Mutta muukalaisena voin ihailla kaikkea matkalla ja - kiittää kaikesta.

5. Moos. 30:19-20 (3. su pääsiäisestä, 3.vsk 1.lk)

Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina.

Valitkaa. Vanhan testamentin profeetat olivat vakuuttuneita siitä, että ihminen kykenee itse valitsemaan. Onko se niin yksinkertaista? Paavali Room 7:ssa antoi ymmärtää, ettei asia ole ehkä ihan niin yksinkertainen: "En tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan." Augustinus kehitteli sittemmin Paavalin opetuksen pohjalta non posse non peccare - opin, jonka mukaan ihmisen nykytilassaan ei ole mahdollista olla tekemättä syntiä. ja Luther kiisti ihmisen tahdon vapauden kokonaan - ainakin Jumalaa koskevissa asioissa. Ihmisen valinnanvapauden epäileminen ei rajoitu teologiaan. Freud kertoo ihmisille, että että ihminen on vain impulssikimppu, jota alitajunta vie kuin litran mittaa. Yhtä kaikki, Raamattu kunnioittaa ihmistä valitsemaan kykenevänä, moraalisesti vastuullisena olentona. Siksi hänen valinnoillaan on väliä.

Rakastakaa Herraa. Rakkaus on suurinta mitä ihmisessä on. Jumala on suurin mitä on. Tähän rakkauteen kuuluu kaksi puolta: "Totelkaa häntä" tarkoittaa Jumalan ajattelemista kaikissa jokapäiväisissä elämän valinnoissa. Jos Jumala on olemassa, mikään ei ole merkityksetöntä tai turhaa. Uskollisuuden osoittamiseen paljastuu uusia tilaisuuksia joka hetki. "Pysykää hänelle uskollisina" on דָבְקָה, "roikkua, pitäytyä, tarrautua". Eli olla hellittämätön. Sanoissa voi nähdä myös "teologiset hyveet" järjestyksessä rakkaus-usko-toivo. Uskollisuutta on sekin, että vaikka näen, että niin sanottu kilvoitteluni on mennyt niin sanotusti reisille, en luovuta. En vaikka todennäköisesti menee huomennakin pieleen, kenties tavalla, jota en osaa edes ennakoita. Jos Jumala on olemassa, mikään ei ole turhaa tai toivotonta.

Jes. 40:26-31 (3. su pääsiäisestä, 1. vsk 1.lk)

Kohottakaa katseenne korkeuteen:kuka on tämän kaiken luonut?
Hän, joka kutsuu esiin taivaan joukot täydessä vahvuudessaan,
hän, joka tuntee ne nimeltä, joka ainoan. Suuri on hänen väkevyytensä, valtaisa hänen voimansa:
yksikään joukosta ei jää pois.

Näin alkaa yksi Vanhan testamentin voimaannuttavimmista teksteistä. Voimaannuttaminen tarkoittaa sitä, että ei auta toista, ei ratkaise hänen ongelmiaan, vaan auttaa häntä löytämään voimavaroja kestää vaikeaa tilannetta ja löytämään itse ratkaisuja, huomaamaan, ettei ole avuton. Niinpä tässäkin tekstissä Jumala ei poista kipuamme eikä ratkaise ongelmiamme, vaan auttaa meitä näkemään asioita laajemmin ja syvemmin ja kestämään asioiden keskeneräisyyttä.

Kohottakaa katseenne korkeuteen, sanoo Herra. Silloin kun miettii sitä, riittävätkö rahat, etenenkö urallani, ymmärtääkö puolisoni minua tai miten lapset pärjäävät elämässä,voi olla hyvä mennä tähtitaivaan alle ja miettiä maailmankaikkeuden mittasuhteita. Viiden miljardin vuoden kuluttua aurinko muuttuu punaiseksi kääpiöksi, nielaisee maapallon ja elämä tässä aurinkokunnassa loppuu. Siinä asettuvat pienet arkiset murheet mittasuhteisiinsa. Tosin tämä ei kyllä varsinaisesti lohduta...

Lohduttamiseen tarvitaan usko siihen, että kysyy: ”Kuka on tämän kaiken luonut?” Tämä valtava universumi on jonkun vielä suuremman kädessä. Me ymmärrämme maailmankaikkeuden synnystä, kehityksestä ja mittasuhteista paljon enemmän kuin se ihminen, joka kirjasi nämä sanat tuhansia vuosia sitten. Maailmankaikkeus ei ole silti vähemmän ihmeellinen.

Raamattu sanoo että Jumala on se, joka tuntee taivaankappaleista joka ainoan nimeltä. Meille ihmisille avaruudesta löytyy jatkuvasti uusia kohteita, jotka joudumme sitten nimeämään. Jumala tuntee ne kaikki nimeltä. ”Suuri on hänen väkevyytensä, valtaisa hänen voimansa: yksikään joukosta ei jää pois.” Jumalan voiman osoitus on se, että hän ei unohda yhtäkään. Tähän luottaa psalmin kirjoittaja, joka muistuttaa, että pieninkin luuni ja joka ainoa elämäni päivä on Jumalan kirjassa: ”Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Jumalan suuruus näkyy siinä, että hän ei unohda yhtäkään. Jeesus kertoi, että Jumala on kuin paimen, joka lähtee etsimään yhtä ainoaa kadonnutta lammasta. Johanneksen evankeliumissa hän sanoo: ”Lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.” Yksikään joukosta ei jää pois, sanoo Herra. Nyt maailmankaikkeuden mittasuhteet ehkä jo lohduttavat.
 
Miksi valitat, Jaakob,Israel, miksi puhut näin:
- Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta,minun asiastani ei Jumala välitä.

Edellä sanotun valossa ihmisen valitus ja narina on turhanpäiväistä. Jumala kuitenkin kärsivällisesti osoittaa huomiota pienen ihmisen murheille. Ihmisen valituksessa on kaksi puolta:  "Jumala ei näe" ja "Jumala ei välitä". Minä olen niin pieni ja vähäinen otus, ettei Jumalaa kiinnosta minun asiani. Toiseksi ajattelen, ettei Jumalaa kiinnosta oikea ja väärä. Lopulta ajattelen, että Jumalaa ei ole edes olemassa. On olemassa sellaista hätää ja kärsimystä, joka yksinkertaisesti käy yli ihmisen ymmärryksen, kuten silloin kun viattomia ihmisiä kuolee sodan tai jonkun katastrofin takia. Mutta usein valituksemme syynä on, etteivät asiat ole menneet niin kuin niiden meidän mielestämme olisi pitänyt mennä. Tähän Jumala vastaa:

    Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?Ei hän väsy, ei uuvu,
ja antaa heikolle voimaa.Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.He juoksevat eivätkä uuvu,he vaeltavat eivätkä väsy.

Heprealainen teksti leikkii tässää verbeillä ”väsyä”ja ”uupua”. Jumala ei väsy eikä uuvu, ihmiset väsyvät ja uupuvat, Jumala virvoittaa väsyneet ja antaa uupuneille voiman. Ja he juoksevat eivätkä uuvu, vaeltavat eivätkä väsy.
Lupauksen kohteena ovat ne jotka odottavat Herraa. Ei siis niille jotka ovat uskossaan varmoja ja valmiita, vaan niille jotka edes toivovat, että jos Jumala sittenkin on olemassa.
Voi näyttää siltä, että kaikki työsi on valunut hukkaan ja Jumalasta puhuminen on hyödytöntä. Lupaus kuuluu niille jotka ovat väsyneitä, eli niille jotka ovat kyllä tehneet paljon ja yrittäneet kaikkensa mutta eivät enää jaksa. Olen lopussa.
Tai voin olla heikko. Ajattelen,ettei minusta ole alun perinkään tähän työhön, Jumalan työtoveriksi. Se on luonteelleni ja kyvyilleni sopimatonta. En minä osaa. Tämä lupaus kuuluu minulle.  Viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan: ” Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä enää ole voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet.”
”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät”, sanoo profeetta. Nuoret edustavat Vanhassa testamentissa usein kokemattomia ja tyhmiä. Tässä kohtaa nuoret ovat kuitenkin voimakkaita, sotureista parhaimpia. Hekin menettävät voimansa. Septuaginta sanoo jopa: ”valitutkin ovat voimattomia.” Vaikka olisin valittu, vaikka minulla olisi täysin selvä kutsumus työhöni, se ei suojaa minua epäonnistumiselta ja turhautumiselta. Jumala näyttää haluavan ohjata huomiotamme siihen, kuka hän on, pois siitä, mitä me olemme.
Ne, jotka häntä odottavat – vaikka kuinka väsyneinä ja pettyneinä, kiusauksiin kompastuvina ja kaatuneinakin – saavat uuden voiman. Ehkä se ei tapahdu tänään,ehkä ei pitkään aikaan vielä. Heidän tulevaa kulkuaan kuvaa se,että palava innostus ei kuluta heitä loppuun ("he juoksevat eivätkä uuvu") koska heillä on syvä ilo Jumalassa. Oman innon varassa tehtävä työ voi polttaa ihmisen loppuun. Mutta nyt ei toimita henkensä hädässä vaan sydämensä ilosta. He jaksavat myös puuduttavaa, tavallista arkea, jossa ei tapahdu mitään innostavaa ja hohdokasta ("he vaeltavat eivätkä väsy"). Heillä on hiljainen luottamus siihen että Jumala on heidän kanssaan.  Ja hän ei horju, vaikka minä en osaisi enkä jaksaisi: ”Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva.  Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi.” (Ps.121)

2. Kor. 4:16-18 (3. su pääsiäisestä, 2.vsk 2.lk)

Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemmemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.

Ihmisen ruumis ja psyyke ovat samaa kokonaisuutta. Tässä ei siis opeteta, että ihminen voi olla psyykkisesti reipas vaikka ruumis on tuskissa. Onhan se tietysti mahdollista, mutta psyykekin on osa "ulkonaista ihmistä". Sisäinen ihminen on se, jonka lopulta vain Jumala tuntee. Se uudistuu meiltä itseltämme salaa.

Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.

No eihän se siltä tunnu, mutta vaikeimmatkin vaivat ovat lopulta ohimeneviä. Tuosta kirkkaudesta sanotaan, että se on kath' hyperbolen eis hyperbolen, "määrättömän ylenpalttinen", hampurilaisravintolan mainoksessa "super-mega".

Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestaa vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti.

Se mitä ei nähdä on todellisempaa kuin se mitä voidaan nähdä: "Järjen avulla ymmärrämme, että se mitä järki ei tajua on todellisempaa kuin se mitä se tajuaa" (Simone Weil). "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." (Hepr 11:1)
Näkymättömän katseleminen ei ole katseen kääntämistä pois näkyvästä, vaan se merkitsee sitä, että näkyvässä nähdään enemmän :
"Käyttäessämme aistein havaittavien luotujen kuvastinta emme voi kontemploida Jumalaa vain niiden välityksellä, ikään kuin niiden kautta ,vaan myös niistä itsestään ,sikäli kuin hän on niissä olemukseltaan, voimaltaan ja läsnäololtaan. Tämä on kontemplaation toinen aste. Siinä meitä opetetaan kontemploimaan Jumalaa kaikissa luoduissa,jotka tulevat mieltäviksemme ruumiillisten aistien välityksellä. "(Bonaventura:Itinerarium mentis in deum II,1)

Joh. 14:1-7 (3. su pääsiäisestä, 3.vsk ev)

Tie, totuus ja elämä

Saarna 3. sunnuntaina pääsiäisestä 26.4. 2015 Hattulan kirkossa

1. Jokainen haluaa elää ja tietää totuuden, muttei tunne tietä

Jeesuksen sanat ”minä olen tie, totuus ja elämä” ovat samalla järkyttävät ja lohduttavat sanat. Ne ovat siinä mielessä järkyttäviä tai loukkaavia, että ne muistuttavat siitä, että kristinusko ei ole samaa kuin hyvien moraaliperiaatteiden noudattaminen, yhteisöllisyyden vaaliminen, uskonnollisten perinteiden kunnioittaminen tai se että nuorisoa opetetaan kestävään elämäntapaan tai ottamaan toiset ihmiset huomioon. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, mutta emme tarvitse Jeesusta niihin. Kristinuskossa on kyse siitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä ainutlaatuisella tavalla Jeesus Nasaretilaisessa, ja että Jumalasta ei voi todenmukaisesti puhua ohi tämän Jeesuksen. Se on sietämätöntä, ja kristinusko on tässä kohtaa suvaitsematon uskonto.

Lohduttava puoli on sitten se, että perimmäinen totuus ei ole riippuvainen siitä, miten me sen ymmärrämme, iankaikkinen elämä ei ole meidän uskonnollisten mielipiteittemme tai moraalisten suoritustemme varassa, vaan se on peräisin Jeesukselta, joka on tullut antamaan elämän ja johdattamaan meidät totuuteen, ja vielä enemmän: joka on tie, totuus ja elämä. Tässä kristitylle aukeaa niin avara todellisuus, että sitä on mahdoton kuvailla.

Jokainen haluaa elää ja jokainen haluaa tietää totuuden. Tietä vain eivät kaikki tunne. Käsitellään näitä kolmea sanaa käänteisessä järjestyksessä: elämä, totuus, tie.

2. Elämä isolla E:llä

”Tämä se on vasta elämää”, saattaa joku sanoa silloin, kun hän pääsee todella nauttimaan elämästä vailla huolia ja murheita. Se on tietysti asiallisesti epätarkka ilmaisu. Myös sairaan tai köyhän ihmisen elämä on elämää, jos hän hengittää ja hänen sydämensä lyö. Me kaikki kuitenkin ymmärrämme,  mitä tarkoitetaan. Kreikan kielessä on kaksi sanaa jotka tarkoittavat elämää: bios ja zoe.  Bios tarkoittaa niin kuin arvata saattaa, biologista elämää. Sen sijaan zoe tarkoittaa elämää isolla E:llä. Elämä on muutakin kuin hengissäpysymistä. Ihmiset tarvitsevat enemmän runoutta kuin leipää. Leipää tarvitaan hengissä pysymiseksi, mutta runoutta tarvitaan siksi, että hengissä pysyminen olisi tavoittelemisen arvoista.

Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. (Joh. 5:26) Mitä on ”hengellinen elämä”? Toisinaan ajatellaan, että hengellinen elämä eroaa maallisesta elämästä siinä, että hengellinen elämä merkitsee pidättäytymistä erilaisista maallisista asioista. Tämän mielikuvan mukaisesti hengellinen elämä on ”maailmalliseen” elämään verrattuna rajoittunutta elämää. En usko, että tämä oli Jeesuksen tarkoitus. Jeesus nimenomaan sano: ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”(10:10) Elämä, jonka Jeesus antaa, ei rajoitu tähän ajalliseen elämään. Siksi sitä ei riistä kuolemakaan: ”Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.”(j.28) Sana ”iankaikkinen” ei tarkoita Raamatun kielenkäytössä vain ajallisesti ikuista, vaan se viittaa myös siihen sisältöön, joka elämällä on. Jos elämällä ei ole mitään tarkoitusta, onko mitään lohduttomampaa kuin se, ettei elämä edes lopu koskaan. Iankaikkinen ei myöskään tarkoita elämää tuonpuoleisuudessa, vaan jo tässä ja nyt: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.” (17:3) Toisin sanoen, elämän, todellisen elämän ja iankaikkisen elämän sisältö on rakkaus. Siitä tunnistaa myös ihmisen, joka elää iankaikkista elämää todeksi jo nyt: ”Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa.” Tätä kohti me pyrimme, mutta kun Jeesus Kristus on elämämme, hän on elämämme jo ennen kuin sitä ymmärrämme tavoitella. Hans Urs von Balthasar kirjoittaa: ” Tuota elämää ei pidä esittää vain sellaisena johon pyrimme, sillä myös se on totta, että se on kaiken elämämme ja rakkautemme perusta. Armo, kaiken perustus, on myös elämämme perusta, sen luonnollisella tasolla, maailman tasolla. Uskova rakastaa maailmaa, koska se kylpee avatusta taivaasta tulevassa valossa. Hän voi tehdä niin, koska hänen pitää tehdä niin.”

3. Totuus on huono renki mutta hyvä isäntä

Onko totuutta olemassa. Skeptinen ihminen kysyy Pilatuksen tavoin: ”Mikä on totuus?” Elämme monimutkaisessa maailmassa, jossa puolueetonta, luotettavaa totuutta vaikkapa Ukrainan kriisistä, Armenian kansanmurhasta tai Lähi-Idän tilanteesta on vaikeaa saada. Keskustelukumppanina sellainen ihminen on hankala, joka julistaa, että hänen näkemyksensä on totuus ja muiden näkemys on valetta.  Kirkollisessa keskustelussakin on haluttu vapautua oikeassa olemisen tarpeesta. Sanoisin kuitenkin, että vielä pelottavampaa minusta olisi keskustella ihmisen kanssa, joka haluaisi olla väärässä. Onneksi sellaista ei juuri löydä. Pyrkimys totuuteen on meissä ihmisissä niin syvällä, Totuuden vaatimus on ehdoton. Jopa tietoisesti valehdellessaan ihminen haluaa, että toiset pitäisivät hänen valettaan totena.

Uskontoon liittyen vältämme sanaa totuus. Se on hyvin kummallista. Sillä uskossa jos missä on kysymys totuusväittämästä. Usko Jumalaan ei ole mielipide vaan totuusväite. Eri asia on sitten, mitä ja miten me ihmiset voimme tietää. Jos palataan tiedotusvälineiden välittämään kuvaan Ukrainan tapahtumista, on totta, että voimme epäillä, antavatko tiedotusvälineet meille todenmukaisen kuvan tapahtumista, mutta sitä, että siellä on jotain todellisuudessa tapahtunut, se ei toiseksi muuta. Meidän kykymme käsittää totuus on rajallinen, mutta älköön se merkitkö sitä, että sanoisimme, ettei totuutta ole olemassa.

Kristilliseen totuuteen kuuluu armo. Se on siis toisenlainen totuus kuin keltaisen lehdistön totuus. Skandaalilehdissä esiintyy toisinaan otsikko ”totuus julkkisten juhlista.” Tästä ymmärtää heti, että totuus on kohteensa kannalta jotain ikävää. Johanneksen evankeliumi sanoo, että Kristus on täynnä armoa ja totuutta. Jumalan totuus ihmisestä merkitsee ihmisen katsomista Jumalan silmin. Se katse on rakastava katse, joka näkee pahimman ja paatuneimmankin ihmisen tekojen läpi Jumalan luoman ja rakastaman ainutkertaisen olennon, jonka vuoksi Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja kärsi ristinkuoleman. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. (1 Tim 2:4)

”Herra, jos et ole täällä läsnä, mistä etsisin sinua poissa ollessasi? Jos taas ole kaikkialla, miksi en näe läsnäoloasi”, mietti Anselm Canterburylainen. Miksi todellakaan emme saa otetta Jumalasta, joka on kaikkein tärkein totuus? Ei siitä mihinkään pääse, että ihmisten kesken totuus on lyömäase. Jumala ei halua olla ihmisten lyömäase. Siksi on tärkeää muistaa, että Jeesus on totuus. Minun käsitykseni hänestä ei ole totuus. Minun kokemukseni hänestä ei ole totuus. Hän itse on totuus. Se tarkoittaa sitä, että totuus ei ole vallassamme vaan voimme kumartaa ja rukoilla sitä. Voimme ojentua totuutta kohti, mutta emme saa muokata sitä mieleiseksemme. Ja jokainen totuus, pienikin järjen hiven elämässämme, on tästä totuudesta peräisin!

4. Jeesus on tie elämään

”Herra, emme me tiedä minne sinä menet, kuinka voisimme tuntea tien”, kysyi Tuomas. Tähän Jeesus vastasi olevansa tie, totuus ja elämä. Jeesus on tie taivaaseen.

”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä  ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon - hänen ruumiinsa - kautta.” (Hepr.10:19-20) Tie tarkoittaa Raamatun kielenkäytössä myös kulkemista ja vaellusta. Apostolien teoissa kristittyjä kutsutaan ”tien kulkijoiksi”. Kristinusko ei tuohon aikaan ollut Jeesusta koskeva mielipide, vaan elämäntapa. ”Katsokaa kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan”, saattoivat ulkopuoliset sanoa. Kristitty on kutsuttu seuraamaan Jeesusta, kulkemaan tuolla tiellä ohjenuoranaan rakkauden kaksoiskäsky: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Siitä huolimatta se, että Jeesus on tie, tarkoittaa enemmän kuin että hän on tämän tien opettaja. Jeesus käytti itsestään myös nimitystä portti. ”Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.” (Joh.10:9) Iankaikkiseen elämään vievä tie on kaita ja portti ahdas, muistamme hänen myös sanoneen. Tien kapeus ja portin ahtaus ei ole tiessä itsessään, vaan meissä. Vaikeinta on suostua armahdettavaksi. Itsekkyytemme ja pelokkuutemme tekee sen vaikeaksi. Itse portti on avara, hän sanoo että hänen kauttaan voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää – ei karsinan, vaan – laitumen.

Mestari Eckhart opettaa, että kun meillä on Jumala totuudessa, hän on meillä yhtä lailla kaikissa paikoissa. Tällöin meillä on vain Jumala, ja Jumala on kaikki mitä kohtaamme, ja kaikki asiat tulevat meille Jumalaksi. Jollei Jumala asu ihmisen sisimmässä, jos hänet on aina haettava ulkopuolelta, silloin ihmisellä ei ole Jumalaa. Silloin kaikenlaiset asiat tulevat ihmiselle esteeksi ja häiritsevät häntä. koska Jumala ei ole vielä muuttunut kaikiksi asioiksi. Miten tämä on mahdollista? Rakastunut ihminen ymmärtää mistä on kysymys: siitä että näkee rakastettunsa kuvan kaikessa.

Ilmankos yksi Uuden testamentin tunnetuimpia kohtia, jossa puhutaan tiestä, kuuluu: ”Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi.Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä…”

Jes 54: 7-10 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk 1.lk)

Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi.
Jumalan hylkäämäksi tuleminen on kammottava kokemus, jonka Jumalan Poika yksin on kokenut pohjiaan myöten. Kokemus Jumalan vihasta on todellinen, mutta perimmäinen totuus - sanoo Jumala - on se, että Jumalan viha on ohimenevää, mutta hänen uskollisuutensa ja rakkautensa on ikuinen. "Lunastaja", ga'al, on se joka päästää kansansa Egyptin orjuudesta.

Minä vannon niin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa.

Kirjaimellisesti: "Tämä on niin kuin Nooan vedet." Siis sakramentaalinen merkki Jumalan uskollisuudesta. Pienestä ihmisestä tietysti näyttää usein siltä että historian tapahtumien valossa Jumalan uskollisuus on vähän niin ja näin (Ps 89 esittää tämän väitteen suorasukaisesti). Ihan kaikkein perimmäinen totuus on silti tämä, vakuuttaa Jumala.

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Vuoret ja kukkulat ovat niin ikuisia kuin ihmisen mieli saattaa kuvitella. Nekin saattavat sortua ja väistyä, mutta Jumalan armo ei lakkaa olemasta voimassa. Ei iän kuun päivänä.

Joh. 16: 16-23 (3. su pääsiäisestä, 1. vsk ev)

Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että lapsi on syntynyt.

Muistan lukeneeni Kaari Utriolta (en epäile Utriota vaan muistiani), että tämä teksti oli keskiajalla ainoa synnyttyjälle tarjolla oleva kivunlievitys. Daniel Nylundilta taas muistan lukeneeni, että tämä on Jeesuksen puhetta itselleen, kun hän oli aloittamassa kivuliaan synnytyksensä (ristillä, kun meidät synnytettiin uuteen elämään). Kuva synnyttävästä, äidillisestä Vapahtajasta jatkuu niin, että Jeesus kuoli synnytykseen. Sehän ei siihen aikaan ollut mitenkään harvinaista.
Synnytys on itse asiassa osuva kuva kristittynä olemisesta:
Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee.
Se ilo, joka kristityllä on luvassa, on vasta toisessa maailmassa, johon meidän pitää kivulla syntymän.
Te tunnette nyt tuskaa, nutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.
Evankeliumin sisällä viite on tietysti ylösnousseen kohtaamiseen 20:20, mutta miksi ei enää kysytä Jeesukselta mitään?
"sinä päivänä te esittätte pyyntonne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. (j.26)
sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isäsäni ja te olette minussa ja minä teissä."(14:20)

Ps. 126 (3. su pääsiäisestä, psalmi)

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.

Jostain syystä luen tämän niin, että ne, ja vain ne, jotka kyynelin kylvävät, kylvävät sellaista satoa, josta kerran riemuitaan. Ja taivaan taloudenhoidon mukaisesti tämä riemuitseminen tapahtuu tavallisimmin vasta taivaassa. Silloin toteutuu tämän sunnuntain evankeliumin lupaus: "Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei voi kukaan teiltä riistää." (Joh. 16:22)
Kylvämisen kuvaus sisältää tässä vain sen, että kylväjä menee itkien, ja itkustaan huolimatta, uskollisesti sanan kylvöön. Ei kuvata lainkaan sitä, onko vakassa siemeniä paljon vai vähän. Se voi näyttää naurettavan pieneltä siemeneltä, joka on ylipäänsä tarjolla. Eikä kylväjä ehdi työtä tehdessään nähdä kuin sen, että siemenet lentävät maailman tuuliin ja taivaisiin. Sana valuu kuin vesi hanhen selästä, ja itse vielä turmelee senkin, mikä olisi ollut oraalla. Elonkorjuuta en itse ole näkemässä - en tässä ajassa tai tässä ruumiissa. Ehkä on hyvä niin, etten kuvittelisi sitä omaksi ansiokseni. Voi kun saisin kerran yllättyä siitä, että tein sittenkin oikeaa työtä!
Kuitenkin Oswald Chambers sanoo, että Jumalalle antautunut ihminen on maailman ilahtunein ja yllättynein olento.