Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemmemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.
Ihmisen ruumis ja psyyke ovat samaa kokonaisuutta. Tässä ei siis opeteta, että ihminen voi olla psyykkisesti reipas vaikka ruumis on tuskissa. Onhan se tietysti mahdollista, mutta psyykekin on osa "ulkonaista ihmistä". Sisäinen ihminen on se, jonka lopulta vain Jumala tuntee. Se uudistuu meiltä itseltämme salaa.
Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.
No eihän se siltä tunnu, mutta vaikeimmatkin vaivat ovat lopulta ohimeneviä. Tuosta kirkkaudesta sanotaan, että se on kath' hyperbolen eis hyperbolen, "määrättömän ylenpalttinen", hampurilaisravintolan mainoksessa "super-mega".
Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestaa vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti.
Se mitä ei nähdä on todellisempaa kuin se mitä voidaan nähdä: "Järjen avulla ymmärrämme, että se mitä järki ei tajua on todellisempaa kuin se mitä se tajuaa" (Simone Weil). "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." (Hepr 11:1)
Näkymättömän katseleminen ei ole katseen kääntämistä pois näkyvästä, vaan se merkitsee sitä, että näkyvässä nähdään enemmän :
"Käyttäessämme aistein havaittavien luotujen kuvastinta emme voi kontemploida Jumalaa vain niiden välityksellä, ikään kuin niiden kautta ,vaan myös niistä itsestään ,sikäli kuin hän on niissä olemukseltaan, voimaltaan ja läsnäololtaan. Tämä on kontemplaation toinen aste. Siinä meitä opetetaan kontemploimaan Jumalaa kaikissa luoduissa,jotka tulevat mieltäviksemme ruumiillisten aistien välityksellä. "(Bonaventura:Itinerarium mentis in deum II,1)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti