Kristuksen taivaaseenastuminen (Helatorstai)

Luterilaisuuden erityinen korostus on Kristuksen ruumiillinen läsnäolo ehtoollisessa: että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, eivätkä vain "esitä" niitä. Sitä opetti Luther jo "Kristuksen ehtoollisesta"- teoksessaan 1528, mutta erityisesti ajatusta kehitteli Württembergin reformaattori Johannes Brenz 1560-luvun alussa kirjoittamissaan tutkielmissa De personali unione ja De maiestate Domini. Kiirastorstain ja helatorstain sanoma kuuluu tiukasti yhteen. Kiistan ytimessä on kysymys: mihin Kristus meni helatorstaina? Eli missä se taivas oikein on? Luterilaiset ja reformoidut antoivat eri vastauksen.

Reformoitu opetus on yksinkertaistaen se, että Kristus on nyt taivaassa, eikä näin ollen missään maan päällä. Luterilaiset taas opettivat, että Kristus nousi taivaaseen juuri voidakseen olla myös kaikkialla maan päällä. Luterilaisen opin mukaan Kristuksen jumaluus ei ole missään ilman Kristuksen ihmisyyttä. Tämän jotkut tulkitsivat niin, että Kristuksen ruumis leviää jotenkin fyysisellä tavalla läpi maailmankaikkeuden. Reformoidut leimasivat käsityksen "ubikvitarismiksi", Kristuksen ruumiin kaikkialla läsnäoloksi. Tähän Brenz vastaa, että vaikka ihmisruumis ei oman luontonsa ja voimansa mukaan voi olla useammassa kuin yhdessä paikassa, se on kuitenkin mahdollista Jumalan luonnon ja voiman mukaan, eikä sitä tarvitse kuvitella niin, että nyt Kristus on homeopaattisesti pieninä pitoisuuksina joka paikassa. Vaikea kuvitella, myönnetään. Vanhakirkollisen dogman mukaan Kristuksen inhimillinen luonto on hypostaattisessa uniossa jumalallisen luonnon kanssa tullut kaikista jumalallisen luonnon ominaisuuksista osalliseksi. Sen vuoksi sille on mahdollista olla useammassa paikassa samanaikaisesti.

Kristuksen ruumiin ubikviteetin perustelu on ennen kaikkea raamatullinen: "hän nousi kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan" (Ef. 4:10) Raamattu kertoo Kristuksen tehneen asioita, jotka ovat Jumalalle mahdottomia: hän kärsi, tunsi affekteja, oli murheellinen ja kuoli. Tämän Kristus teki siksi, että hän halusi niin tehdä, ei sen tähden että hänen olisi ollut pakko. Samasta syystä - tämä on Brenzin oma korostus - hän suostui maanpäällisen elämänsä aikana alistumaan ihmiselle ominaiseen yhdessä paikassa olemiseen. Halutessaan hän olisi voinut vapautua siitä. Kriitikot näkevät tässä Brenzin näkemyksessä lievää doketismia, siis opetusta siitä, ettei Kristus ollutkaan ihan täysi ihminen.

Kun uskontunnustus sanoo, että helatorstaina Jeesus "astui ylös taivaisiin ja istuu Isän oikealla puolella", Brenz sanoo: "Jumalan oikea käsi ei ole joku ruumiillinen paikka maailmassa, jonne Kristus olisi matkustanut, vaan Jumalan kaikkivaltius ja majesteetti." Kristuksen korottaminen yli kaikkien valtojen ei sitä paitsi tapahtunut vasta helatorstaina, eikä edes pääsiäisenä, vaan sillä hetkellä kun Maria sanoi enkelille: "Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle tahtosi mukaan." Korkeampaa korotusta ei voi kuvitellakaan kuin sen, että ihminen yhdistyy Jumalaan ja tulee yhdeksi persoonaksi hänen kanssaan, itse Jumalaksi! Niinpä hän ei helatorstaina mennyt pois, vaan on yhä lähempänä meitä, erityisesti ehtoollisessa, jota hän on itse käskenyt viettää. Sen lähemmäksi Jumalaa ei pääse.

Reformoitu oppi pitää kiinni siitä, että äärellinen ei voi sulkea sisäänsä ääretöntä (finitum non est capax infiniti). Ajatus perustuu Aristoteleen filosofiaan, jossa se on hyvinkin johdonmukainen: äärellisellä ja äärettömällä ei kaiken logiikan mukaan ole mitään suhdetta. Niinpä on loogista ajatella, että Kristuksen ruumis ja veri ei voi missään reaalisessa mielessä olla ehtoollisen leivässä ja viinissä. Kuitenkin Brenz kysyy, kumpaa meidän on uskominen; Aristotelestä, joka opettaa ettei äärellisellä ja äärettömällä ole mitään suhdetta, vai Jumalaa, joka sanoo, että sana tuli lihaksi?
"Kun kysyt, että miten ääretön voi olla äärellinen tai äärellinen voi olla ääretön, minä kysyn puolestani, että miten Jumala voi olla ihminen tai ihminen Jumala? Jos pidät jälkimmäistä mahdollisena, miksi kiistät edellisen?  Eikö ihminen ole äärellinen ja Jumala ääretön? Miksi on sitten eri asia sanoa, että äärellinen on ääretön kuin että ihminen on Jumala?"

Brenzin kiistakumppaneille, Pietromartiro Vermiglille ja Heinrich Bullingerille, ajatus taivaasta oli konkreettisempi. Vermigli kuoli ennen kuin ehti kirjoittamaan Brenzille vastineen. Kollega Bullinger lohdutti Vermigliä kuolinvuoteella apostolin sanoilla:"Meillä on yhdyskuntamme taivaassa"(Fil. 3:30). Vermigli nosti päätään vuoteelta ja hihkaisi: "Mutta ei Brenzin taivaassa - se ei ole näköjään missään!"

Mark 16:17-18 (Helatorstai, 1.vsk ev)

Eksegeettien mukaan tämä on epäperäinen evankeliumin loppu, jossa merkkeihin (semeion) suhtaudutaan täysin eri tavalla kuin Mk:ssa muuten. Näistä merkeistä sekä Gregorius Suuri että Luther toteavat, että ne kuuluvat apostoleiden aikaan. Enää niitä ei tarvita uskon todisteiksi. Luther ei halua tulkita niitä allegorisesti, mutta Gregorius tarjoaa niistä moraalisen tulkinnan. Millaisen "hengellisen" tulkinnan voisi löytää?

He ajavat ulos perkeleitä. Orjuuttavat, jumiutuneet ajatusrakennelmat paljastuvat. Puhuvat uusilla kielillä. Glossolalian sijaan voisi ajatella sitä, että metanoia tarkoittaa "opettelemista ajattelemaan uudella tavalla". Poistavat käsin käärmeitä. Kyseessä ei ole näytösluonteinen käärmeiden kantaminen, niin kuin joissakin lahkoissa tehdään, vaan niiden poistaminen. Iljettävää hommaakaan ei pidä pelätä. Myrkyn juominen ei vahingoita.  Tässä puhutaan varjeluksesta, mutta myös varoitetaan kristittyjä erottautumasta maailmasta niin ettei maailma muka saastuttaisi. Kuullaan mitä Gregorius sanoo:

"Kirkossa tapahtuu hengellisesti joka päivä sitä, mitä apostolit tekivät ruumiillisesti. 

Kun papit laittavat kätensä uskovien pään päälle ajaessaan pois pahoja henkiä ja kieltävät

 niitä asumasta heidän sieluissaan, eivätkö he silloin nimenomaan aja pois pahoja henkiä? 

Kun uskovat hylkäävät entisen maailmallisen elämänsä sanat ja sen sijaan laulavat pyhistä 

salaisuuksista ja koko sydämestään ylistävät Luojansa 

kunniaa, eikö se ole uusilla kielillä puhumista? Ne jotka kehottavat toisia hyvyyteen ja ottavat 

kavaluuden pois heidän sydämistään, nostavat käsin käärmeitä. Kun joku kuulee turmiollisia

 houkutuksia, mutta ei anna vetää itseään pahantekoon, juo tappavaa myrkkyä, joka ei 

vahingoita häntä. Jotkut ovat lähimmäistensä rinnalla nähdessään heidän horjuvan hyvän 

tekemisessä. He vahvistavat heitä oman esimerkkinsä voimalla, kun nämä kompuroivat 

elämän tiellä. Eivätkö he pane kätensä sairaiden päälle ja he paranevat? Nämä ihmeet ovat

 hengellisiä ja sen tähden suurempia. Ne ovat suurempia sen tähden, että ne herättävät sieluja 

eivätkä ruumiita. Näitä merkkejä, rakkaat veljet, tehkää Jumalan avulla, jos 

tahdotte. Ulkoisista ihmeteoista ei voi päätellä sitä, millainen niiden tekijä on. 

Ruumiilliset ihmeet ovat joskus pyhyyden osoitus, mutta ne eivät saa sitä aikaiseksi. 

Hengelliset tunnusmerkit, jotka tapahtuvat sielussa, sitä vastoin eivät ole vain osoitus

 elämän hyveellisyydestä, vaan ne ovat sitä itseään. Myös pahat voivat

 tehdä noita ensiksi mainittuja, mutta jälkimmäisistä nauttivat vain hyvät."

 (Gregorius Suuri: Evankeliumisaarna 2.29.4.)

Apt. 1:1-11 (helat. 2.lk)

Jeesus jätti opetuslapsensa ja istui Isän oikealle puolelle, eikä hän tule sieltä ennen kuin hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesus jätti historian näyttämön, jättäen sanomansa varsin epäluotettaviksi osoittautuneille opetuslapsilleen (eikö hänellä todellakaan ollut suunnitelmaa B?).
Miten opetuslapset olisivatkaan halunneet, että Mestari olisi pysynyt heidän luonaan ja neuvonut heitä! Ja miten me kadehdimme usein apostoleja siitä, että he saivat nähdä Herran ja keskustella hänen kanssaan. Ja kuitenkin Jeesus sanoi, että on parempi että hän menee Isän luo. Ja tiedämme, että apostoleitten kohdalla se piti paikkansa: pelokkaista opetuslapsista, joille kaikki piti vääntää ratakiskosta, tuli rohkeita Herransa todistajia.

Hän meni edeltä valmistamaan meille sijaa, ja lupasi, että vielä kerran saamme olla siellä missä hän on. Me kadehdimme Tuomasta, joka sai nähdä Herran ylösnousseena, mutta unohdamme, että Herra sanoi, että me olemme autuaampia kuin Tuomas, kun uskomme, vaikka emme näe. Jos Jeesus olisi jäänyt ruumiillisesti maan päälle, vain rajattu joukko ihmisiä olisi voinut tulla hänen luokseen. Jos hän olisi jäänyt maan päälle, ei opetuslapsista olisi koskaan tullut hengellisesti aikuisia. On aivan eri asia kulkea hänen kanssaan ruumiillisesti, tietäen että hän avaa suunsa ja tekee kaiken, kuin lähteä kulkemaan itse viestiä vieden, luottaen näkemättä siihen, että hän on lupauksensa mukaan läsnä. Jeesus astui ylös taivaisiin siksi, ettei hänestä tulisi tietyn kansa, tietyn aikakauden Messiasta, vaan koko maailman Vapahtaja.
(tämä nuorena pappina pitämäni saarna julkaistiin kokoelmassa "Elävät kivet", Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistys 1993)

Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)

Joh. 17:24 (Helatorstai, 2. vsk ev)

Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.
Helatorstaina sanat "siellä missä minä olen" viittaavat helposti taivaaseen, liian helposti. Kristus astui taivaaseen että hän olisi ainaa siellä missä me olemme. "Hän joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan." (Ef. 4:10)
Se "siellä", jossa näemme hänen kirkkautensa, ei ole vasta jossain muualla, tämän elämän jälkeen, tai vasta sitten kun olemme pyhittyneet tarpeeksi. Missä ikinä oletkaan, voit nähdä Kristuksen kunnian. Jos hän on Jumala, tosi Jumala, hän on jo siellä.

Ef 4: 7-15 (Helatorstai, 2.vsk 2.lk)

Uskontunnustuksen lausetta "astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan, oikealla puolella" Tunnustuskirjat tulkitsee seuraavasti:



Kristus astui alas tuonelaan, nousi todella kolmantena päivänä kuolleista ja astui ylös taivaisiin istuakseen Isän oikealla puolella, hallitakseen ja vallitakseen ikuisesti kaikkia luotuja sekä pyhittääkseen ne, jotka uskovat häneen, lähettämällä heidän sydämiinsä Pyhän Hengen, joka heitä johtaa, lohduttaa, tekee eläviksi ja puolustaa saatanaa ja synnin valtaa vastaan.(CA III)


Ihmisluonto on kuolleista nousemisen jälkeen korotettu korkeammalle kuin mikään luotu taivaassa ja maan päällä. Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että Kristus on kyllä täysin vapautunut orjan muodosta, mutta ihmisluonnosta hän ei ole luopunut, vaan se on hänellä iankaikkisesti. Myös omaksumassaan ihmisluonnossa Kristus on asetettu täydellisesti omistamaan jumalallinen majesteetti ja käyttämään sitä. Tosin tämä majesteetti kuului hänelle jo äidin kohdussa, aina sikiämisestä saakka, mutta hän "tyhjensi itsensä" siitä, kuten (Fil. 2:7) apostoli sanoo. Tohtori Luther selittää sen merkitsevän, että Kristus alentumisen tilassa ollessaan salasi valtansa ja käytti sitä vain joskus, milloin halusi. Mutta nyt hän ei ole vain taivaassa, niin kuin muut pyhät, vaan apostolin todistuksen mukaan (Ef. 4:10) hän on astunut kaikkia taivaita ylemmäksi. Hän täyttää totisesti kaiken, on läsnä kaikkialla ja hallitsee ei ainoastaan (Ps. 8:2,7) Jumalana vaan myös ihmisenä. Hänen valtansa ulottuu merestä (Ps. 93:1 ss.) mereen ja maan äärestä toiseen, niin kuin profeetat ennustavat ja (Sak. 9:10) apostolit todistavat. Kaikkialla hän on vaikuttanut apostolien (Mark. 16:20) mukaan ja vahvistanut heidän sanansa sitä seuraavien merkkien avulla. Ei se ollut maallista vaikuttamista vaan, niin kuin tohtori Luther sanoo,Jumalan oikean käden työtä. "Jumalan oikealla puolella" ei tarkoita taivaallista paikkaa, kuten sakramentin halveksijat väittävät ilman yhtäkään raamatullista perustetta. Jumalan "oikea käsi" on Jumalan kaikkivaltias voima. Se täyttää taivaat ja maan. (SD VIII)


Tunnustuskirjat torjuvat kalvinistisen opin, jonka mukaan "Kristus on taivaaseen astumisensa vuoksi ruumiillisesti sidoksissa ja sijoittunut tiettyyn taivaalliseen paikkaan. Siksi hänen ruumiinsa ei voi olla meidän luonamme ehtoollisessa, jota vietetään maan päällä, eikä hänen tarkoituksensa olekaan olla läsnä todellisesti ja olemuksellisesti, vaan hän on ehtoollisesta yhtä kaukana kuin taivas maasta." (SD VII)
Sillä ei pidä ajatella, että koska Kristus otettiin ylösnousemuksessaan näkyvään,
ulkoiseen taivaaseen, hän pysyi ruumiillisena samassa taivaassa ja istuu jossain
ruumiillisessa paikassa, jota kutsutaan "Isän oikeaksi puoleksi". Sellaiset lihalliset ja
karkeat käsitykset Kristuksen majesteettisuudesta on pidettävä loitolla. Pikemminkin meidän
tulee muistaa, että Kristus astui taivaaseenastumisensa kautta Isänsä valtakuntaan
ja sai Jumalan kaikkivaltiuden majesteetin. Mutta koska Jumalan valtakunta ja hänen
kaikkivaltiutensa eivät rajoitu mihinkään ulkoisen taivaan nurkkaan, vaan ulottuu kauemmas
kuin taivas ja maa ja kaikki, mitä niissä on; joten on sanomattakin selvää, ettei
Kristuskaan ole suljettuna johonkin taivaan nurkkaan ruumiillaan ja verellään,
vaan hän ylittää, tai kuten Paavali sanoo, täyttää läsnäolollaan ja
majesteetiudellaan kaiken, mikä on ylhäällä ja täällä alhaalla, niin taivaan kuin maan.
(Johannes Brenz: Catechismus pia & utili explicatio illustratus 1561)