Pyhän Henrikin muistopäivä

Tämä on nykyisen evankeliumikirjamme ainoa kirkkohistorialliseen henkilöön liittyvä muistopäivä, jota vietetään lähinnä silloin, kun se osuu sunnuntaille.

Pyhimyskultin sijaan päivä muistuttaa luterilaisia nykysuomalaisia siitä, että sanoman Kristuksesta ovat tuoneet luoksemme lihaa ja verta olevat ihmiset. "Muistakaa johtajianne, niitä jotka julistivat teille Jumalan sanaa", muistuttaa päivän teksti Heprealaiskirjeestä.

Pyhä Henrik oli tietääksemme englantilaissyntyinen piispa, joka kohtasi väkivaltaisen kuoleman Köyliöjärven jäällä. Siinä kaikki, mitä Paavali Juustenin piispainkronikasta alkaen olemme tienneet. Meillä ei ole mitään tietoa hänen teologiastaan. Mitään kirjeitä, saarnoja tai teoksia häneltä ei ole säilynyt. Emme myöskään tiedä, mitä hän oikeasti sai Suomessa ollessaan aikaan. Se tiedetään, ettei hän ollut ensimmäinen kristinuskon julistaja maassamme. Jopa hänen surmaajansa Lalli oli nimestä päätellen kristitty (Lalli < Laurentius). Kansainväliseen maineeseen noussut marttyyrikuolemakin saattoi olla vain Suomen kirkon jäsentenvälinen matsi.

Aika turha muisto siis? En nyt niinkään sanoisi. On aika sattumanvaraista, miten pyhimykseksi päädytään. Siihen vaaditaan niitä, jotka muistavat häntä, jossa he tunnistavat Jumalan erityisen läsnäolon - vaikka hän itse tuntisi eläneensä ja kuolleensa turhaan, tuupertuen ennen aikojaan järven jäälle kaukana kotoa.

Sir. 45: 15-20 (Pyhän Henrikin muistop. 1.lk)

Oliko pyhä Henrik muinainen suomalaisen muukalaisvihan uhri, 1100-luvun "rajat kiinni"-fanaatikon Köyliönjärven jäälle murhaama marttyyri? Vai oliko hän ylikansallisen imperiumin häikäilemätön edustaja, josta kärsivällinen isäntä Lalli (joka oli nimestään päätellen kristitty, ei pakana) sai lopulta tarpeekseen? Sen kun tietäisi.
 Kirkon kertoma tarina on legenda, mikä on eri asia kuin että se olisi puppua. Tämä Sirakin kirjan teksti kertoo papin (ja kirkon) tehtävästä, esikuvanaan Aaron:

Hänen tuli pappina palvella Jumalaa
ja siunata kansaa hänen nimessään.

Papin tehtävä on siis siunata kansaa. Siinä kansassa ei välttämättä ole hurraamista. Kirkkoonkuulumisprosentti ja sitoutuminen seurakunnan toimintaan saattaa olla hälyttävän pieni. Kirkonmiehillä ja -naisilla on nähtävästi ollut aina tässä suhteessa hätä ja tuska. Gregorius Suuri 600-luvulla ja Martti Luther 1500-luvulla olivat varmoja siitä, että loppu tulee. Kirkon viholliset ovat niin voimakkaita, uskovien elämä ja oppi niin huonoa ja maailmanloppu on ovella.
Herra valitsi kaikkien joukosta juuri hänet
uhraamaan pyhiä polttouhreja,
suitsuttamaan suloisesti tuoksuvaa savua
muistutukseksi Herralle
ja kansan syntien sovitukseksi.

Aika huonosti valittua ja tehottoman tuntuista toimintaa suosittelee apokryfikirja papistolle. Pitäisi antaa savumerkkejä Jumalalle, että tämä muistaisi jotain. Edelleen tarvitaan enemmän niitä, jotka puhuvat lapsista Jumalalle kuin niitä jotka puhuvat Jumalasta lapsille. Vaikka kyllä niitä viimeksi mainittujakin tarvitaan:

 Käskyillään Herra antoi hänelle
vallan tulkita säädöksiä ja määräyksiä
ja opettaa säädökset Jaakobille,
saattaa Israelin tietoon Herran laki.

Kirkon tehtävä on pitää esillä Jumalan sanaa. Se ei tarkoita vain jonkun moraalikoodin opettamista, vaan elämän syvän mielen ja kauneuden laulamista. Koska Kristus on tullut, mikään ei ole turhaa!
Pyhän Henrkikin hymni Ramus virens olivarum (virsi 759) alkaa kertoen kyyhkysestä, joka tuo Nooalle arkkiin nokassaan oliivipuun oksan. Se on lupaus tulevaisuudesta, kun ympärillä on pelkkää tuhotulvaa.