Joh. 8: 2-11 (5. su helluntaista, 2. vsk ev)

Minulla on sillä tavalla henkilökohtainen suhde tähän tekstiin, että elämäni ensimmäinen saarna teologian ylioppilaana on pidetty tästä.

Gyllenberg antaa ymmärtää, että tämä synoptista tyyliä edustava perikooppi, joka ei ole kuulunut alkuperäiseen Johanneksen evankeliumiin, olisi ollut jotenkin "sopimaton." Onko kyse siitä, että seksuaalisuus on ollut kristityille vaikea asia aina. Kristittyjen oli kuitenkin pakko ottaa tämä UT:iin, sillä se oli mitä ilmeisimmin aito Jeesuksen sana.

Naisnäkökulmasta mietityttäisi tietysti se, missä oli se naisen rikoskumppani? ehkä Jeesuksen vastaus "se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä" osoittaa juuri tähän patriarkaalisen yhteiskunnan sokeaan kohtaan. Feministiluentaa Jeesuksella? No miksei, tulkitsihan hän avioero-oikeuttakin naisen oikeuksien kannalta (Mark. 10:2-12).

"Joka teistä ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Tuon keksit kyllä, Jeesus, omasta päästäsi. Eihän se niin mene! Ensinnäkään nyt ei ole kysymys syyttäjistä, vaan avionrikkojasta, joka on jäänyt kiinni itse teossa. Sitä paitsi, Mooseksen laissa käsketään, että vaikka epäjumalan palvelemiseen houkutteleva ihminen olisi oma lapsesi, puolisosi tai paras ystäväsi, älä anna läheisten suhteiden vaikuttaa tuomioon: heitä sinä ensimmäinen kivi, ja muut seuratkoot sinua (5. Moos.15:7-11). Ja nyt Jeesus näyttää opettavan, ettei meistä kenestäkään ole heittämään sitä ensimmäistä kiveä! 

Johannes Siinailainen opettaa, että älä tuomitse toista edes siitä, mitä silmäsi näkevät, sillä silmäsikin voivat pettää. 

Ja vaikka näkisit synnintekijän kuoleman hetkellä, älä tuomitse silloinkaan, sillä me emme tunne Jumalan tuomioita.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

"Armahtakaa" (5. su helluntaista, potpuri)

Tämän sunnuntain perikoopeissa löytyy tietyllä tavalla kiinnostava "sekularisoiva" juonne. Se on sen tapainen ajatus, että keskinäisessä kanssakäymisessämme on toisinaan pantava jumalisuus syrjään ja oltava ihan vain ihmisiksi.

Jobin kirjassa Elihu osoittaa, että eettisyys kuuluu ihmisten keskinäisiin eikä ihmisen ja Jumalan välisiin suhteisiin:
"Jos sinä teet syntiä, mitä se häntä [Jumalaa] liikuttaa?
Jos teet vielä enemmän syntiä, mitä se hänelle merkitsee?
Tai jos elät oikein, mitä hän siitä hyötyy?
Mitä sinä pystyisit hänelle antamaan!
Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat,
ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein." (Job 35:6-8)

Tätä samaa teemaa kuljettaa Paavali Roomalaiskirjeessä, jossa hän on puhunut vavahduttavin ja ehdottomin sanoin pelastuksen perustasta. Mutta kun tulee kysymys seurakunnan yhteiselämästä, hän äityy mitä sovittelevimpiin äänenpainoihin:

"Älä ruoan vuoksi hajota Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta ihmiselle on pahaksi, jos hän syö jotain, mikä loukkaa omatuntoa." (Rm. 14:20)

Kun Paavali sanoo samassa luvussa, että "tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta" (j.14) tuntuu siltä, että teologiasta viis, kun etiikasta on kysymys?  Ei se ehkä ihan niinkään ole, mutta perustelu on nyt toinen.

"Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään. Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan." (j.12-13)

Tämän yhdistää Elihun sanoihin se, että ihmisten kesken ei jeesustella. Ihmisten kesken otetaan toiset huomioon ja kunnioitetaan toisiamme. Tulee mieli täydentää tätä Pietarin sanoin:

"...ja näin tehkää vapaiden tavoin - älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat." (1. Pt. 2:16)

Luuk. 6: 38 (5. su helluntaista, 1.vsk. ev)

Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravistettu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.

Joskus ostetussa tuotteessa on puolet ilmaa. Mutta sanat "tiiviiksi paineltu, ravistettu ja kukkurainen" vakuuttavat, että tällä kertaa ei ole niin. "Antaessaan saa", on hengellinen luonnonlaki, joka on tuttu niin Fransiskus Assisilaisen rukouksesta kuin muista hengellisistä (ja henkisistä) traditioista. Annetaan puheenvuoro buddhalaisperäisen mindfulnessin opettajalle, Jon Kabat-Zinnille:

"Ole aloitteellinen antamisessasi. Älä odota, että joku pyytää. Huomaa mitä tapahtuu - etenkin itsellesi. Saatat huomata, että näet itsesi ja suhteesi selkeämmin ja että sinulla on pikemminkin enemmän kuin vähemmän energiaa. Saatat huomata, että pikemminkin kuin uuvuttaisit itsesi ja menettäisit voimavarojasi, käykin päinvastoin. Sellainen on tietoisen, epäitsekkään anteliaisuuden voima. Syvimmällä tasolla ei ole olemassa antajaa, lahjaa eikä vastaanottajaa...vaan itsensä uudelleen järjestävä maailmankaikkeus." (Olet jo perillä. Tietoisen läsnäolon taito. Basam Books 2004,74-75)

Luuk. 13:1-5 (5. su helluntaista, 3. vsk ev)

Tässä ja Joh 9:3 Jeesus eksplisiittisesti torjuu käsityksen, jonka mukaan onneton kuolema tai muu onnettomuus olisi Jumalan rangaistus synnistä. Tätä ei voi liikaa korostaa. Vaikka sitä pitäisi kuinka primitiivisenä ajatuksena, se on yhä voimissaan. Vieläkin on kristittyjä, jotka uskovat, että Jumala rankaisee kulkutaudeilla, sodalla ja onnettomuuksilla jumalattomasta menosta. Ja sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole tippaakaan uskonnollisia, kysyvät kovan paikan tullen: "Miksi minulle kävi näin? Mitä pahaa olen tehnyt?"

Toisten syyttäminen on väärin ja Jumalan puolustaminen on turhaa. "Yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny."
Martti Lindqvist, joka oli myös saanut osansa selittämättömästä kärsimyksestä, sanoi, että pimeässä on pakko tarttua siihen käteen, jonka kokee lyöneen niin lujaa - koska muuta ei ole.

Ps 13:2-6 (5. su helluntaista, psalmi)

Vapaa käännös:

"Kuinka kauan, Herra? Unohdatko sinä minut pysyvästi, kuinka kauan sinä kätket kasvosi minulta?"

Kokemus siitä, että Jumalasta ei näy merkkiäkään, on lähtökohta. Ja pelko siitä, että tila on lopullinen (vrt. Ps. 77:8-9)

"Kuinka kauan minun pitää taistella ajatuksiani vastaan ja surra sydämessäni kaiken päivää?"

Jumalan vihan alainen tila näkyy sisäisenä sekasortona. Kun ahdistus siitä, että Jumala on hylännyt, valtaa mielen, sen valtaavat myös katkerat, himokkaat ja itsetuhoiset ajatukset. Murhe vallitsee kaiken päivää (ja yötä, LXX), ja tuolle murheelle on tyypillistä, että sitä eivät muut ihmiset edes aavista.

"Kuinka kauan saa viholliseni isotella minulle?"

Tämäkin ahdistaa, mutta huomaa: se on ahdistusten joukossa vasta sijalla 3. Se että suhteeni Jumalaan on poikki, on ykkönen, ja sisäinen sekasorto on kakkonen. Valitus päättyy tähän, ja alkaa pyyntö:

"Käänny ja kuule minua, Herra, minun Jumalani. Anna valo minun silmilleni, etten nukkuisi kuolemaan, ettei viholliseni sanoisi: 'minä hänet voitin', eikä sortajani iloitsisi lankeemuksestani."

Jumalalta pyydetään silmien valoa. Se on merkittävä pyyntö, sillä psalmin viimeisessä jakeessa se selvästikin täyttyy. Huomattava on myös se, että rukoilija ei halua aiheuttaa lankeamisellaan iloa viholliselle eikä siis pahennusta Jumalan kansalle - mutta koston motiivi puuttuu täysin!

"Mutta minä turvaan sinun armoosi, minun sydämeni riemuitsee sinun pelastuksestasi. Minä haluan veisata Herralle: Hyvin hän on minulle tehnyt!"

Niin kuin sanoin: Jumala antoi silmille lopulta valon!