Lapsikasteen perustelu Gustaf Aulénin dogmatiikassa (1. su loppiaisesta)

Ruotsalainen piispa Gustaf Aulén on 1900-luvun merkittävimpiä pohjoismaisia teologeja. Dogmatiikassaan "Den allmänneliga kristna tron" (1924) hän käsittelee lapsikastetta kiinnostavalla tavalla.
Kaste on Aulénin mukaan toimitus, joka ilmaisee tai symboloi Jumalan ennättävää armoa. Sen symboliikka on reaalista - Jumala ilmaisee siinä todella itsensä. Kaste julistaa, että elämämme ja yhteytemme Jumalaan ovat täysin Jumalan armollisen tahdon varassa. Samalla kaste velvoittaa taistelemaan kaikkea sitä vastaan, mikä on Jumalan rakkauden vastaista, tai - Raamatun sanoin - "kuolemaan synnille."
Lapsikaste on Aulénille kristillisen kasteen huipentuma. Se ei ole alkukristillisen kasteen myöhempi muunnelma, vaan "Kasteella on taipumus tulla lapsikasteeksi: juuri sellaisena se kehittää kaiken siihen sisältyvän voiman." Jos kristillisyydessä olisi kysymys alkukristillisyyden orjallisesta kopioimisesta, lapsikaste olisi todella vaikeuksissa. Kysymys on kuitenkin siitä, onko lapsikaste yhtäpitävä kristinuskon keskeisimmän sisällön kanssa? Tähän Aulén vastaa, että mikään muu kasteen muoto ei osoita yhtä kirkkaasti, että kristillisen yhteisön jäsenyytemme perustuu täysin Jumalan rakastavaan tahtoon, eikä ole mitenkään ihmisten mielivallasta riippuvainen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi Aulén kiistää sen, että kastamaton lapsi (tai aikuinen) olisi Jumalan rakkauden ulkopuolella. Jo pelkkä olemassaolomme on osoitus Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Mutta lapsikaste poistaa ihmisten tekemiä esteitä pyhityksen tieltä. Oikeutemme kristityn nimeen ei riipu muiden mielipiteistä, vaan Jumalan lupauksesta.
Lapsikasteella on kuitenkin reunaehtonsa, muistuttaa Aulén tavalla, joka on nykyään paljon ajankohtaisempi kuin 1900-luvun alkupuolen Ruotsissa: Kastetulla pitää olla todellinen mahdollisuus tulla tekemisiin kristillisen hengellisen elämän kanssa. Ellei näin ole, lapsikasteelle ei ehkä ole perustetta.

Apt. 8:26-40 (1. sunn loppiaisesta, 2. vsk. 2. lk)

Filippos kastoi etiopialaisen hoviherran. Tästä kertomuksesta on nuoruudesta mieleeni jäänyt, miten vapaakirkolliset ystäväni näkivät sen erityisesti puoltavan baptistista kastekäsitystä. Jae 37 (jota ei edellisessä raamatunkäännöksessä ollut, ja nykyisessäkin se on hakasulkeissa) "jos koko sydämestäsi uskot" viittaa siihen, että uskonratkaisu edeltää kasteen toimittamista.
Olipa jae peräisin alkuperäisestä kertomuksesta tai ei, se varmasti on peräisin varhaiskristillisestä kastekäytännöstä. Siitä huolimatta kertomuksen sanoma on pikemminkin se, että kasteen lahja on avoinna kaikille. Kertomuksen päähenkilö on etiopialainen, ei siis pyhään kansaan kuuluva, pakana. Vaikka hän oli ilmeisesti jumalaapelkäävä ja luki ahkerasti Raamattua, hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta edes kääntyä juutalaisuuteen, sillä hän oli eunukki. Mooseksen lain mukaan eunukki ei voinut kuulua Israeliin. Näin ollen Filippos ei suinkaan aseta ehtoja kasteelle, vaan kastaa aika huikentelevaisesti. Hän ei pelkästään anna piut paut Mooseksen laille vaan myös kristilliselle kirkkokäsitykselle, sillä hänellä ei ole mitään takeita siitä, että etiopialaisella eunukilla on kasteen jälkeen olemassa seurakuntayhteys. Lyhyen raamattutunnin jälkeen hän kastaa innoissaan hoviherran ja häipyy sen jälkeen huitsin nevadaan.Vähän niinkuin suomalainen seurakuntapappi.

Lutherin kastevirsi (1. su loppiaisesta)

Lutherin virsi "Christ, unser Herr, zum Jordan kam" on virsikirjassamme numero 214. Saksankielisen alkutekstin suora raakakäännös on seuraavanlainen:

1. Kristus, Herramme, tuli Jordanille
Isänsä tahdon mukaisesti,
otti kasteen Johannekselta täyttääkseen
virkansa ja tehtävänsä.
Siinä hän tahtoi asettaa meille kylvyn,
jossa meidän syntimme pestään pois
upottaakseen katkeran kuoleman.
Hänen verensä ja haavojensa kautta
se tuottaa uuden elämän.

2. Pankaa siis merkille ja kuulkaa
miten Jumala itse kasteen ymmärtää,
ja mitä kristityn tulee siitä uskoa
välttääkseen lahkolaisten seuraa:
Jumala sanoo ja tahtoo, että on vettä,
mutta ei pelkästään vettä.
Hänen pyhä sanansa on siinä myös
ja Henki, jonka rikkaus on mittaamaton.
Hän on se, joka varsinaisesti kastaa.

3. Tämän hän on todistanut selväsi
kuvien ja sanojen kautta.
Isän ääni kuului julki,
se kaikui Jordanin rannalla,
Hän sanoi: "Tämä on rakas Poikani,
johon olen mielistynyt.
Häntä tahdon teille myös suositella,
että kaikki kuuntelette häntä
ja seuraatte hänen oppiaan.

4. Jumalan Poika on itse tässä
jalossa ihmisyydessään.
Pyhä Henki laskeutuu alas
Kyyhkysen hahmoon pukeutuneena.
Niin ei meidän pidä lainkaan epäillä,
että kun meidät kastetaan, on meidät kastettu
kaikkiin Jumalan kolmeen persoonaan,
niin että he ovat antaneet itsensä
asumaan meissä maan päällä.

5. Opetuslapsilleen Herra Jeesus sanoi:
"Menkää, opettakaa koko maailmalle,
että se on hukkunut syntiin
ja sen on tehtävä parannus.
Joka uskoo ja antaa kastaa itsensä,
tulee sen kautta autuaaksi.
Hän on uudestisyntynyt ihminen,
joka ei enää voi kuolla,
vaan perii Taivaan valtakunnan.

6. Joka ei tätä suurta armoa usko,
se pysyy synneissänsä.
on tuomittu ikuiseen kuolemaan
syvällä helvetin uumenissa.
Oma pyhyys ei auta häntä lainkaan,
kaikki hänen tekonsa ovat hyödyttömiä.
Perisynti tekee sen mitättömäksi,
sillä siinä hän on syntynyt,
eikä voi itseään auttaa.

7. Silmä näkee vain vettä,
niin kuin ihmiset vettä valuttavat.
Usko ymmärtää Hengessä
Jeesuksen veren voiman.
Sen edessä on punainen virta,
Kristuksen veren värjäämä,
joka parantaa kaikki ne viat,
jotka Aadamilta perittiin
ja jotka itse tehtiin.

Matt. 3:13-17 (1. su loppiaisesta, 1.vsk ev)

Jeesuksen kastetta ei yleensä käytetä propagoimaan luterilaista kastekäsitystä. Pikemminkin baptistinen kastekäsitys perustuu siihen, että kristitty seuraa kasteelle mennessään Jeesusta, joka myös kastettiin aikuisena. Mutta tarkemmin katsottuna luterilainen lapsikaste saa perustelunsa Jeesuksen kasteesta Jordanissa.
Miksi sylilapsi, joka ei ole vielä syntiä tehnyt, tarvitsee kastetta? Jeesus oli todella synnitön, mutta hän tuli silti kastettavaksi! Johannes Kastaja yritti aloittaa keskustelua siitä, missä järjestyksessä ja millä edellytyksillä kaste pitää toimittaa, mutta Jeeus vastasi: "Älä nyt viitsi!" Luterilaisittain merkittävää ei ole kastettavan syntisyys, usko tai pyhyys, vaan Jumalan käsky ja lupaus. Teksti lupaa myös että kasteessa saadaan Pyhä Henki. Ja niin kuin Jeesukselle, Jumala sanoo jokaiselle kastetulle: "sinä olet minun rakas poikani/tyttäreni." Totta kai kaste on kutsu myös Jeesuksen seuraamiseen. Siitä muistuttaa sekin, että evankeliumissa seuraa tämän jälkeen kiusaus erämaassa. "Kaste kutsuu taisteluihin / rakkauden rintamaan, / Herran kanssa kärsimäänkin, / kunnes viha voitetaan." (Vk 442:4)

Jes.12:3 (1. su loppiaisesta, antifoni)

Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteestä

Ei siis:
"Jos olette kiltisti, saatte mukillisen jotain mönjää jota voitte säilyttää kaapin päällä."
eikä:
"Jos tulette meidän oikein uskovien joukkoon ja täytätte jäsenyysehdot, annostelemme teille sopivan määrän pelastuksen lähteen vettä."
eikä myöskään:
"Te saatte ammentaa vettä pelastuksen lähteestä, mutta muut eivät."
ei edes näin:
"ammentakaa vain ja riemuitkaa, mutta mistäpä tiedätte onko se oikea pelastuksen lähde?"

Kaikki sanat tässä yrittävät saada rajoja hellittämään:

"Te" - juuri te saatanan tunarit!
"saatte" - ei tarvitse kysellä saako, onko se sopivaa ja luvallista
"riemuiten" - ei anteeksi pyydellen, ei velvollisuudesta, ei himmaillen ja hifistellen
"ammentaa" - ei ehkä ottaa tippaa tai mukillista, vaan sammuttaa janonsa, kylpeä, pulikoida
"vettä" - katsopa vaikka Googlesta tai sanakirjan avulla, mitä kaikkia merkityksiä Raamattu vedelle antaa.
"pelastuksen" - se on hepreaksi Jeshua - Jeesus-lähde. Se tarkoittaa varjeltumista, eheytymistä, nähdyksi tulemista, merkityksen löytämistä.
"lähteestä" - ei kanisterista tai isommastakaan vesisäiliöstä, vaan ehtymättömästä lähteestä, jossa vedentulo ei ole riippuvaista meidän toimistamme.

Ps. 89:19-22,27-30 (1. su lopp. psalmi)

Herra on meidän kilpemme, Israelin Pyhä meidän kuninkaamme! Näyssä sinä kerran vakuutit palvelijallesi: "Minä olen valinnut nuorukaisen kansan joukosta, olen pannut kruunun sankarin päähän. Minä olen löytänyt palvelijani Daavidin ja voidellut hänet pyhällä öljylläni.
Voisi myös kääntää: "kilpemme kuuluu Herralle ja kuninkaamme Israelin Pyhälle." Siinä on avain koko psalmin ymmärtämiseen. Psalmi 89 on katastrofirukous. Se alkaa Luojan tekojen ylistyksellä (j.2-19) ja jatkuu Jumalan lupauksilla kuninkaalle (20-38), mutta päättyy katkeraan valitukseen (38-52) ja suoranaiseen syytökseen: "Missä on uskollisuutesi", jae 50). Kuninkuuden katastrofissa on kuitenkin Messias-uskon siemen. Jumalalla on suunnitelmissaan toisenlainen kuningas Daavidin suvusta! Juutalaiset pettyivät kuvitellessaan, että Herran lupaukset toteutuisivat poliittis-sotilaallisesti. Me kristityt voimme pettyä kuvitellessamme, että usko johtaisi meidät menestykseen tässä elämässä (tietysti fantasiamme voi keskittyä "hengellisen" työmme menestykseen, mutta sekin on lopulta täysin maailmallinen ja erittäin itsekeskeinen kuvitelma). Messiaan voiteleminen on "riemun öljyllä" voitelemista (Ps. 45:8). HÄn tulee "antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan" (Jes. 60:3)

Minun voimani vahvistaa häntä ja käteni on hänen tukenaan. [Vihollinen ei häntä yllätä eikä vääryyden tekijä häntä sorra.]
Augustinus selittää, että Saatana ei yllätä eikä nujerra Kristusta - eikä kristittyä. Vastaan se kyllä panee, mutta voittaa se ei voi. Kuinka meistä tulisi voiton seppeleen saajia, jollemme joutuisi koetukseen? Mutta Kristus on saanut voiton. Vihollisella ei ole mitään valtaa häneen (nasha, "velkoa") eikä se voi häntä nöyryyttää (ana).

Hän sanoo minulle:'Sinä olet minun isäni, olet Jumalani, turvakallioni.' Minä otan hänet esikoisekseni, nostan kuninkaista korkeimmaksi. Koskaan en ota häneltä pois armoani, minun liittoni kestää horjumatta. Minä annan hänen sukunsa säilyä iäti, annan hänen valtaistuimensa pysyä niin kauan kuin taivas kaartuu maan yllä.
Kristityt lukevat tämän tarkoittavan Jumalan Poikaa: "Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin."(Ps. 2:7, Hepr. 1:5). Siksi tämä on tämän sunnuntain psalmi, jolloin muistetaan Jeesuksen kasteetta, kun taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun poikani". Viimeinen lause "hänen valtaistuimensa on niin kuin taivaan päivät" saa Augustinuksen puhumaan nunc perpetuumista ja siitä ettei ikuisuuden päiviä rajoita eilinen eikä huominen. Näiden jakeiden jälkeen alkaa varoitus siitä, ettei Daavidin jälkeläisten pidä hylätä Jumalan säädöksiä, sillä siitä seuraa rangaistus. Senkin jälkeen Jumala lupaa: "Mutta armoani minä en ota heiltä pois, minun uskollisuuteni ei horju." Tarkkaan ottaen ei sanota "heiltä" vaan "häneltä." Kun olemme Kristuksessa, olemme turvassa ja armossa.

1. Moos. 9:12-16 (1. su loppiaisesta, 3 vsk 1. lk)

Jumala sanoi vielä: ”Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää. Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa.”

Lutherin sakramentaalisen sanakäsityksen opetus tässä kohtaa on se, että Jumala liittää aina sanaansa jonkin ulkoisen merki. Yhtä kaikki, Luther on myös siinä uskossa, että sateenkaari luotiin vasta tässä vaiheessa, eikä sen olemassaolo perustu luomisessa toimiviin luonnonlakeihin. Fundamentalistinen raamattukäsitys on epäilemättä usein tämäntyyppisissä vaikeuksissa. Ekologisen ajattelun tultua väistämättömäksi on hyvä muista, että Jumala teki liiton "jokaisen elävän olennon" kanssa (nefesh merkityksessä "elämä"). Tämän kohdan sanoma on se, että Jumalan hyvyys ja siunaus on tämän elämän ja tämän maailman yllä. Synnistä huolimatta, koska Jumala nimenomaan kieltäytyy tuhoamasta maailmaa, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka (8:21). Kieltämättä jumalakuva on vielä arvaamattoman destruktiivinen: näyttää siltä, että Jumala tarvitsee sateenkaaren merkin muistuttamaan itseään, ettei kuitenkin raivopäissään pistä maailmaa pillun päreiksi. En voi selittää sitä muuten kuin että Raamatun ilmoitus on jollakin tapaa progressiivista. Jumalan rakastavat isänkasvot paljastuvat vähä vähältä. En osaa sanoa miksi. Jumalan viha on yleisinhimillinen kokemus - vaikka sitä ei siksi kutsuttaisikaan. Siksi nämä Jumalan ikuisen uskollisuuden lupaukset (vaikka nekin voidaan asettaa kyseenalaisiksi, kuten psalmissa 89 tehdään) ovat tärkeitä.
"Minä vannon nin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." (Jes. 54:9-10)
Panin muuten merkille, että niin usein kuin Koraani Nooan mainitseekin, se ei puhu tästä Jumalan merkistä mitään. Se puhuu kyllä arkista ja jumalattomien hukuttamisesta. Siinä suhteessa Koraani itse asiassa seuraa Uutta testamenttia.
Tieteellisesti sanottuna sateenkaari on vesipisaroista heijastuvan valon luonnollinen ilmiö. Raamattu on siis väärässä? Vai tiede? Eikö tarinan intentio ole se, että joka kerta kun näemme sateenkaaren, muistamme sen, että Jumala ei tuhoa tätä syntistä ja pimeää maailmaa, vaan pitää sitä rakkaana suoden sille kauneutta, jota sateenkaari välittää.

Jes 61:1-3 (1. sunn loppiaisesta 2.vsk. 1.lk)

        Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista,

Hyvä sanoma ilmoitetaan köyhille. Anaw käännetään eri tavoin: "hän muistaa kaikkia sorrettuja."(Ps. 9:13), Riennä avuksi, Herra...Alä unohda avuttomia."(Ps.10:12). "Hän on nöyrien tuki ja turva" (Ps. 147:6) "Maan hiljaiset kuulevat sen ja iloitsevat." (Ps. 34:3). Toistuvasti Jumala lupaa olla erityisen lähellä niitä, joiden mieli on murtunut: "Herra on lähellä niitä joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli" (Ps.34:19). "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19).
Mitä eroa on vangittujen vapauttamisella ja kahleiden kirpoamisella? Voisi ehkä sanoa, että vankila on ulkoinen ja kahleet sisäisiä. Septuaginta puhuu myös sokeista, jotka saavat näkönsä (samoin Lk 4:18)

julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. 

Riemuvuosi oli joka viideskymmenes vuosi. Silloin "jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo" (3. Ms. 25:10). Se on vertauskuva Herran riemuvuodesta, jolloin toteutuu Jeesuksen sana: " "Totisesti: kuka ikinä Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodistaan, vaimostaan tai veljistään, vanhemmistaan tai lapsistaan, hän saa jo tässä ajassa moninkertaisesti takaisin, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän."(Lk. 18:29,30)

Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia,
antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa. 






Murheinen henki on keheh sanoin kuin liekki Jes 42:3,jolle kuuluu myös lupaus: "Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta." Uskomme on Jumalan työtä, siksi tämä on kasteen sunnuntain teksti.

Jes. 42:1-4 (1. sunn loppiaisesta, 1.vsk 1.lk)

Katso, minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen, hän tuo oikeuden kansojen keskuuteen.
Matt 12:18-21 liittää tämän Jeesukseen, vaikka Septuaginta lisää sanat "Jaakob ja Israel" ensimmäiseen virkkeeseen. Kansojen keskuuteen tarkoittaa koko maailmalle, erotuksetta.
Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla.
צָעַק on "huutaa, valittaa". Vulgatan mukaan "non accipiet personam" voisi kääntää ehkä "ei vaadi asemaa" tai "ei katso henkilöön". Herran palvelija ei pyri julkisuuteen.
Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta. Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden.
Särkynyttä hän ei murskaa. Lampunsydän on kirjaimellisesti "pellava" (kr. linon) koska se oli pellavainen. Liekki on כֵּהֶה,arka, himmeä, vanhan käännöksen mukaan savuava. Sitä hän ei sammuta.
Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä, vaan hän saattaa kaikkialla oikeuden voimaan. Hänen opetustaan ikävöivät kaukaiset rannat.
Ihmiset osoittautuvat ennemmin tai myöhemmin särkyviksi ruo'oiksi. Heidän uskollisuutensa on kuin "aamupilvi, kuin kaste, joka kohta haihtuu"(Hoos. 6:4). Samoja verbejä käyttäen todetaan, että HÄN EI murru eikä sammu, vaikka meille niin kävisikin. "Jos olemme uskottomia, hän pysyy sitli uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää" (2. Tim. 2:13).
Tämä on kasteen armon sunnuntai. Kastekäsky on lähetyskäsky. Kaukaiset rannat ikävöivät yhä, ja läheisetkin.