Luuk 7:36-50 (2. paastonajan sunn. 3.vsk ev)

Gregorius Suuri saarnasi tästä tekstistä seuraavaan tapaan:

 "Kun ajattelen Marian katumusta, minun tekee mieleni pikemminkin itkeä kuin puhua mitään. Vaikka jollakulla olisi kivinen sydän, luulen että tuon syntisen naisen katumuksen kyyneleet pehmittäisivät senkin. Muistaessaan menneet tekonsa hän ei ajattele, mikä on tässä hetkessä sopivaa. Hän tulee keskelle juhlaa, saapuu koputtamatta ja alkaa itkeä juhla-aterialla. Ajatelkaa, miten suuri tuska häntä polttaa, kun hän ei edes häpeä itkeä ääneen juhlapöydässä!

                  Tämä, jota Luukas kutsuu syntiseksi naiseksi ja Johannes nimittää Mariaksi, on luullaksemme se Maria, josta Markus kertoo Herran ajaneen ulos seitsemän pahaa henkeä. [näiden naishahmojen sulauttaminen toisiinsa oli peräisin jo Augustinukselta] Seitsemän demonia tarkoittaa kaikkia paheita. Samalla tavalla kuin luominen tuli valmiiksi seitsemänä päivänä, luku seitsemän tarkoittaa kokonaisuutta, kaikkea. Mariassa oli ollut seitsemän demonia, toisin sanoen, hän oli ollut täynnä kaikkea pahuutta. Mutta kun hän näki saastaisuutensa häpeän, hän juoksi laupeuden lähteelle eikä häpeillyt edes juhlavieraita. Hänen sisäinen häpeänsä oli niin valtava, ettei hän ulkoisesti häpeillyt enää yhtään mitään.

”Hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.” Aikaisemmin tuo nainen oli tietenkin käyttänyt tuoksuvoiteita laittomissa teoissaan antamaan ruumiilleen miellyttävän tuoksun. Mutta nyt hän antoi sen, mitä hän oli häpeällisesti käyttänyt omaksi hyväkseen, ylistysuhriksi Jumalalle. Maailmalliset asiat olivat täyttäneet hänen silmänsä, mutta hän pyyhki ne pois silmistään kyynelillään. Hiukset olivat olleet hänelle kasvojen kaunistus, mutta nyt hän kuivasi hiuksilla kyyneleensä. Hänen suunsa oli puhunut ylpeästi, mutta kun hän suuteli Herran jalkoja, hän ohjasi suunsa Herran askelten polulle. Hän antoi uhriksi kaiken sen, mitä oli ollut vain nautinnon välikappaleena. Hän käänsi kaikki rikoksensa hyveeksi, koska hän palveli Jumalaa parannuksenteossa kaikella sillä, millä hän oli synnissä ollessaan halveksinut Jumalaa.

Fariseus puolestaan ei paheksunut pelkästään sisään rynnännyttä syntistä naista vaan myös Herraa, joka hyväksyi hänet. Fariseus sanoi mielessään: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen!” Katsokaa tuota ylpeää ja tekopyhää fariseusta: hän moittii sairasta siitä että tämä sairastaa ja lääkäriä siitä että tämä parantaa – eikä itse tajua lainkaan olevansa pahasti sairastunut ylpeyteen. Siinä on nyt lääkäri kahden sairaan keskellä. Toinen tuntee kuumeensa ja kärsii siitä, mutta toisella ei ole mitään käsitystä ruumiinsa lämmöstä. Nainen sentään itkee sitä mitä hän on tehnyt, mutta fariseus on niin täynnä itseään että hän vain pahentaa sairauttaan. Hän on kadottanut kokonaan sairaudentunteen eikä hänellä ole käsitystäkään siitä ettei hän ole terve.

Tässä kohtaa on valittaen puhuttava eräisiin virkaveljiimme, jotka ovat hoitaneet papinvirkaansa pinnallisesti katsoen moitteettomasti, mutta halveksien seurakuntalaisiaan. He ovat torjuneet laumaansa kuuluvat syntiset, eivätkä ole säälineet niitä jotka tunnustavat syntiä tehneensä. He ovat siis niin kuin fariseus, joka ei halunnut koskea syntiseen naiseen. Jos tuo nainen olisikin asettunut fariseuksen jalkojen juureen, tämä olisi potkinut hänet tiehensä, sillä hän kuvitteli saastuvansa toisen synneistä. Kun hän ei noudattanut todellista vanhurskautta, kävikin niin, että hän sairastui toisen saamasta haavasta. Jos me näemme jonkun tekevän syntiä, meidän tulee itkeä itseämme heidän onnettomuudessaan: me olemme itse langenneet samanlaisiin tekoihin – tai jollemme ole, voimme hyvin langeta.
Vaikka siis piispan tulee vastustaa paheita ankarasti, on oltava tarkkana siinä, että paheisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ihmisluontoon lempeydellä.Vaikka synti on nujerrettava, lähimmäistä on kuitenkin ruokittava. Silloin kun lähimmäisemme syyttää itseään teoistaan, hän ei enää ole syntinen. Hän kohdistaa Jumalan avulla Jumalan vanhurskauden itseään vastaan ja rankaisee itsessään sitä, minkä tämä tuomitsee.

Mutta kuulkaamme, millaisen tuomion tuo ylpeä ja itseriittoinen fariseus sai kuulla. Hänelle kerrottiin kertomus kahdesta velallisesta, joista toinen oli velkaa vähemmän, toinen enemmän. Molemmat saivat velkansa anteeksi, ja kysymys kuului: Kumpi rakastaa rahanlainaajaa enemmän? Tähän fariseus vastaa ilman muuta: ”Se, joka sai enemmän anteeksi, rakastaa enemmän.” Huomaatko, miten fariseus tuomitaan omien sanojensa perusteella? Hän on kuin mielipuoli, joka kantaa köyttä, jolla hänet sidotaan. Herra itse luettelee syntisen naisen hyvät teot ja väärän tuomarin pahat teot kun hän sanoo:

”Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä.” Ja tämän luettelon jälkeen seuraa tuomio: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, koska hän rakasti paljon.”Veljet, ajatelkaa että rakkaus on niin kuin tulta ja synti on niin kuin ruostetta. Kun Herra siis sanoo: ”hänen paljot syntinsä annettiin anteeksi, koska hän rakasti paljon”, se  tarkoittaa, että hän poltti paljon synnin ruostetta, kun hän hehkui suurta rakkauden tulta. Synnin ruoste näet palaa sitä tehokkaammin, mitä suuremmalla rakkauden liekillä syntisen sydän roihuaa.

Se, joka tuli Parantajan luokse, tuli itse terveeksi, mutta toiset tulivat hänen parantumisestaan pahemmiksi. Muutkin pöytävieraat pöyristyivät ja puhuivat keskenään: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi?” Taivaallinen Parantaja ei kuitenkaan halveksi sairasta, ei edes vaikka hän näkee toisten pahentuvan tämän paranemisesta. Parantamaansa naista hän vielä rohkaisee sanomalla tälle hellästi: ”Uskosi on pelastanut sinut, mene rauhassa.! Usko oli hänet pelastanut, sillä hän ei epäillyt voivansa saada sitä mitä hän pyysi. Tämän varmuuden hänelle antoi hän, jolta hän pelastusta toivoi. Hän sai käskyn mennä rauhassa, ettei hän lankeaisi enää totuuden tieltä lankeemuksen tielle. Niin kuin Sakarias sanoo: ”Ohjaa jalkamme rauhan teille.” Se on rauhan tiellä kulkemista, kun kuljemme sellaisten tekojen tietä, jotka eivät erota meitä Luojamme armosta.

Nainen tuli alabasteripullon kanssa, vuodatti öljyn, asettui Herran jalkojen taakse, pesi tämän jalat kyynelillä ja kuivasi ne hiuksillaan eikä voideltuaan ja kuivattuaan lakannut suutelemasta noita jalkoja. Tuo nainen kuvaa meitä, sikäli kun syntiä tehtyämme käännymme kaikesta sydämestämme Herran puoleen ja jäljittelemme hänen katumuksensa tuskaa. Eikö voide viittaakin hyvän maineen tuoksuun? Niin kuin Paavali sanoi: ”Me olemme Kristuksen hyvä tuoksu Jumalalle kaikkialla.”Jos me näet teemme sellaisia hyviä tekoja, jotka tuottavat kirkolle hyvän maineen tuoksua, silloin me vuodatamme tuoksuöljyä Herran ruumiille.

Nainen asettui Herran jalkojen taakse. Me seisomme Herran jalkoja vastassa, kun pysymme synneissämme, joilla vastustamme hänen toimintaansa. Mutta silloin kun teemme synneistämme todellisen parannuksen, me asetumme hänen jalkojensa taakse, seuraten hänen jälkiään, joka on meidät voittanut.

Nainen pesi herran jalat kyynelillään. Mekin teemme niin, jos tunnemme myötätuntoa vähäisintäkin Herran jäsentä kohtaan, jos kärsimme hänen pyhiensä kanssa heidän ahdistuksissaan ja pidämme heidän murhettaan omanamme.

Pestyään jalat nainen kuivasi ne hiuksillaan. Hiuksethan ovat ruumiissa jotain ylimääräistä. Maallisen omaisuuden ylimääräisyydestä tuskin on olemassa parempaa vertauskuvaa kuin hiukset, jotka voi leikata pois ilman, että sitä edes tuntee. Me kuivaamme Herran jalat hiuksillamme, kun annamme hänen pyhilleen, joita kohtaan tunnemme myötätuntoista rakkautta, liiastamme. Kun mieli tuntee myötätuntoa, antelias käsi osoittaa myötätunnon palavuuden. On myös mahdollista että ihminen pesee Vapahtajan jalat kyynelillään mutta ei kuiva niitä hiuksillaan. Se tarkoittaa, että hän tuntee myötätuntoa lähimmäisen hätää kohtaan, mutta ei kuitenkaan anna hänelle liiastansa. Se itkee vaan ei kuivaa, joka osoittaa lähimmäiselle säälin sanoja, muttei helpota hänen tuskaansa suomalla hänelle edes hiukkasen sitä mitä hän tarvitsee.

Nainen suuteli jalkoja, jotka hän oli kuivannut. Tämän me toteutamme silloin, jos myös sydämestämme rakastamme niitä, joista anteliaisuudellamme pidämme huolta. Me emme silloin pidä heidän tarpeitaan taakkana emmekä koe, että huolenpito heidän puutteistaan on vaivalloista, vaan samalla kun käsi tarjoaa apua, sydän hehkuu rakkaudesta." (Homilia in Evang. 33)

---

Luuk. 17:33 (paastonaika)

Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen. 

Nämä Jeesuksen sanat voi tulkita niinkin, että ne kertovat flow-kokemuksesta, jossa ihminen unohtaa itsensä. Asian on tehnyt tunnetuksi unkarilaissyntyinen amerikkalaispsykologi Mihaly Csikszentmihalyi (1930-2021).

Näyttää siltä, että ihminen voi kokea syvää iloa voidessaan unohtaa itsensä kokonaan. Kun emme askaroi oman itsemme parissa, meillä on mahdollisuus laajentaa käsitystämme siitä, keitä olemme. Kun tietoisuus itsestä katoaa, se voi johtaa transsendenssiin, tunteeseen, että olemuksemme rajat laajenevat. Shakinpelaajaat, kirurgit tai balettitanssijat voivat kertoa, kuinka tuntuu, että koko tiimi tai pelaajat sulautuvat yhteen. 

Tällaiset kertomukset eivät Csikszentmihalyin mielestä ole vain runollisia kielikuvia. Kun ihminen käyttää kaiken psyykkisen energiansa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen, pelin tai musiikkikappaleen kanssa, hänestä todella tulee osa toimintajärjestelmää, joka on suurempi kuin hän itsessään on aikaisemmin ollut.

Tällaista itsen kasvua tapahtuu vain, jos vuorovaikutus synnyttää iloa, siis jos se tarjoaa mahdollisuuksia toimintaan ja vaatii jatkuvaa taitojen harjoittamista. Fundamentalismi ja ääriliikkeet tarjoavat myös transsendenssia, jonka useat ihmiset ottavat mielihyvin vastaan. Tällöin ihminen ei kuitenkaan ole todellisessa vuorovaikutuksessa uskomusjärjestelmän kanssa, vaan luovuttaa psyykkisen energiansa sen valtaan.

Flow- kokemuksessa tapahtuva itsen katoaminen ja sen ilmestyminen entistä vahvempana flow'n jälkeen muodostavat erittäin tärkeän ja näennäisesti paradoksaalisen tapahtumakokonaisuuden. Joskus näyttää melkein siltä, että tietoisuuden itsestä täytyy kadota, jotta ihmiselle voisi rakentua voimakkaampi käsitys itsestään. Syy tähän on melko selvä. Flow- tilassa ihminen tahtoo tehdä parhaansa ja hänen täytyy jatkuvasti parantaa taitojaan. Sillä hetkellä hänen ei ole mahdollista miettiä, mitä se merkitsee itsen kannalta: jos hän tulisi tietoiseksi itsestään, kokemus ei olisi ollut kovin syvä. Mutta jälkeen päin, kun toiminta on ohi ja tietoisuus itsestä voi palata, se itse, jonka yksilö kohtaa, ei ole enää sama kuin ennen flow-kokemusta: uusien taitojen ja tuoreiden saavutusten tähden se on entistä rikkaampi. (Csikszentmihalyi: Flow, s.103-105)

1.Kor. 10:12-13 (2. Paastonajan sunn. 2.vsk 2.lk)

Kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Juuri tätä ajatusta ei Raamatusta löydy. Koraanista kyllä (ks. Koraani 2:233, 65:7) Tämä kohta on lähinnä sitä. Uuden testamentin suhtautuminen vastoinkäymisten ja epäonnistumisten merkitykseen on astetta syvempi.  Yksimielisyyden Ohje viittaa tähän kohtaan sanoessaan, että "ristin kantajille ja ahdistuksiin joutuneille tämä oppi [Jumalan ennaltamääräämisestä] antaa ihanaa lohtua. Jumala on ennen aikojen alkua nähnyt hyväksi ja päättnyt olla tukenamme kaikessa hädässä, suoda meille kestävyyttä, suoda lohtua, antaa toivoa jja viedä ahdinkomme sellaiseen päätökseen, että se koituu meille pelastukseksi. Paavali puhuu tästä hyvin lohdullisesti Room. 8:28 ss. Oman aivoituksensa mukaan Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt, minkälaisen ristin ja kärsimyksen antamalla hän on tekevä itsekunkin valituistaan "Poikansa kuvan kaltaiseksi. "

2. Aik. 20:1-9 (2. paastonajan sunn. 1.vsk. 1.lk)

 Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.

Kevättalvella 2022 Raamatun sotaisiin kertomuksiin, kuten tähän, on tullut uusi sävy. Sen sijaan, että ne tuntuisivat viesteiltä ihmiskunnan alkukantaisesta muinaisuudesta, rukous ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen edessä tuntuu pelottavan relevantilta. Hätä saa ihmisen rukoilemaan.

 

Mutta mitä rukous on? Pyhä Antonios opetti, että parhaiten rukoilee se, joka ei tiedä rukoilevansa. Oliko hän tosissaan? Luulen että oli. On syytä kuitenkin tietää, että tuon opetuksen taustalla on rukoukselle pyhitetty elämä. Vietettyään vuosikausia rukouksessa, raamatunluvussa ja hiljaisuudessa, Antonios ylisti rukousta, joka ei ole lainkaan tietoista itsestään. Ulkoa opetellut, ääneen toistetut ja polvillaan itketyt rukoukset ovat tarpeen sitä varten, että lopulta ihmisessä syntyisi sanaton, itsestään tiedoton rukous.

 

Asian voi rinnastaa siihen, että kun koko elämänsä tieteelle pyhittänyt tohtori Faust sanoo: "Nyt tiedän, etten tiedä mitään", sen merkitys on aivan eri kuin silloin, kun sen sanoo 17-vuotias lukiolainen ensimmäisen filosofiankurssinsa jälkeen.

 

"Parhaiten rukoilee se joka ei tiedä rukoilevansa". Onko asia mahdollista ymmärtää niin, että myös ihminen, joka ei ole koskaan tietoisesti rukoillut, saattaa kuitenkin rukoilla - ja vieläpä esimerkillisellä tavalla? Voivatko viimeiset tulla ensimmäiseksi tälläkin tapaa? Toinen kristillisen spiritualiteetin klassikko, "Vaeltajan kertomukset", opettaa näin: jokaisen ihmisen sisimmässä on rukous, josta hän ei ole tietoinen. Et voi koskaan tietää, kenen rukous kannattelee sinua.

Karl Rahner puhuu "tuntemattoman pyhimyksen" jokapäiväisestä rukouksesta. Tuntematon pyhimys on sellainen, jolla ei ole mitään selvää todistusta työnsä tuloksellisuudesta, mutta joka huokailee toivoessaan herättävänsä edes jossakin ihmisessä uskon, toivon tai rakkauden kipinän. Esimerkiksi Rahner mainitsee vankilapapin, jota arvostetaan enemmän hänen tuomiensa tupakoiden kuin hänen sanomansa vuoksi. Sekin on rukousta, ylistystä Jumalalle.

1. Tess. 4:1-3

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan 

Uskollisuus Jumalan sanalle ymmärretään valitettavan usein niin, että ei saa muuttaa piiruakaan siitä, miten ennen on uskottu. Kyse on aivan eri asiasta. 1900-luvun suuri katolinen teologi Hans Urs von Balthasar avaa asiaa näin:

"Jumalan sana voi vaatia minulta tänään jotain sellaista, mitä se ei vaatinut eilen. Se tarkoittaa, että mikäli aion kuulla tätä haastettta, minun pitää olla perusteellisesti avoin ja kuunteleva. Mikään suhde ei todellakaan ole läheisempi eikä enemmän olemisen juurilla kuin armon vastaanottajan ja armahtavan Jumalan välinen - pään ja ruumiin, rungon ja oksien. Mutta tämä olemisen tasolla oleva suhde, jota ennen kaikkea sakramentit meille välittävät, voi säilyä vain jos se on myös hengen tasolla t.s. jos sanan vapautta vastaa ihmisen puolelta valmius kuunnella, seurata ja hyväksyä. Ei ole kysymys vain 'moraalisesta elämästä' tai elämisestä 'kristillisten periaatteiden' mukaisesti. Olennaista on se hehkuva keskus, joka on kaiken moraalin sydän ja lähde ja jota ilman se pian kylmenisi ja vääristyisi farisealaisuudeksi. Elintärkeää on elävä kohtaaminen Jumalan kanssa, joka puhuu meille sanassaan, jonka silmät lävistävät ja puhdistavat meidät kuin tulenliekit (Ilm. 1:14), jonka käsky vaatii meiltä uutta kuuliaisuutta, joka opettaa meitä joka päivä niin kuin emme olisi vielä oppineet mitään ja jonka voima lähettää meidät uudestaan tehtäväämme maailmassa. (Das betrachtende Gebet)

Ps. 25:6-10 (2. Paastoajan sunn. psalmi)

Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi
"Muista laupeuttasi, Herra" (recordare miserationum tuarum Domine) on ajatus, josta tässä ja seuraavissa jakeissa on kysymys. Toisin sanoen siitä, mihin Jumalan pyhä katse osuu, kun hän katsoo meihin: hänen omaan laupeuteensa Kristuksessa. Teologinen locus on siis de iustificatione.

Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani! Sinä joka olet uskollinen ja hyvä, älä unohda minua!

LXX:n mukaan alkuosassa delicta ja ignorantias.  Niiden muistamisen sijaan Jumalaa pyydetään: "muista minua armosi mukaan, hyvyytesi tähden."

Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien. Hän hankkii sorretuille oikeuden, hän opettaa köyhille tiensä.

Vanha käännös lisää ihan tarpeellisesti: sentähden hän neuvoo syntiset tielle. Se on näet Jumalan luonto. "Syntinen" on suorastaan delinquentis. Ei siis mikään liturgisesti syntinen, vaan oikein pirullisuuteensa kompastunut kulkija. Ei tässä kutsuta kuin syntisiä ja anawim, jonka monimerkityksellisyys on huomioitu: "köyhät, sorretut, nöyrät."

Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja lakinsa.

Hänen tiensä ovat misericordia et veritas, armo ja totuus (vrt. Joh.1:17). Liiton pitäminen on LXX:n mukaan sen etsimistä ja tutkimista.

1. Tess. 4:1-8 (2. Paastonajan sunn. 1.vsk 2.lk)

Sitten vielä, veljet! Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan
Parempaan pyrkiminen on perisseuo, "kukoistaa, ylittää määrä."

Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. Kavahtakaa siveettömyyttä! Jokaisen teistä on opittava pitämään ruumiinsa pyhänä ja kunniassa. Älkää antako sitä himon ja kiihkon valtaan, niin kuin tekevät pakanat, jotka eivät tunne Jumalaa.
Skeuos voi olla "ruumis" tai "vaimo". Kirjaimellisesti se tarkoittaa "astiaa". Voisiko sen kääntää "vehje"? Kaikesta päätellen varoitus ei ollut suunnattu tessalonikilaisten mahdollisiin epäpuhtaisiin ajatuksiin, vaan ihan ilmiselvään seksuaaliseen holtittomuuteen, jota seurakunnan keskuudessa esiintyi. Moralismiin sortumisen uhallakin on sanottava, että seksuaalisuus on erityinen pyhittymisen alue. Positiivisesti sanottuna tämä tarkoittaa, että seksuaalisuus on pyhä - eikä paha!

Kukaan ei saa pyrkiä hyötymään veljensä kustannuksella. Herra rankaisee kaikesta sellaisesta, niin kuin olemme teille sanoneet ja teroittaneet mieleenne.

Tämänkin joku tulkitsee liittyvän erityisesti seksuaalisiin synteihin: hyperbaino on "kulkea yli", joka tarkoittaa siis tämän tulkinnan mukaan vieraissa käymistä. Mieluummin ymmärrän sen laajemmin, niin ettei seurakunnassa toinen ihminen ole taloudellisen hyödyn, seksuaalisen hyväksikäytön, vallankäytön tai henkisen manipulaation välikappale.

Jumala ei näet ole kutsunut meitä elämään synnillistä, vaan pyhää elämää.

Kirjaimellisesti: Jumala ei ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen.

Sen tähden se, joka kääntää selkänsä näille ohjeille, ei käännä selkäänsä ihmiselle vaan Jumalalle, joka antaa teihin Pyhän Henkensä.

Niin pelottavalta kuin tämä kuulostaakin - mieleen tulee Jeesuksen sana synnistä Pyhää Henkeä vastaan, jota ei anneta anteeksi tässä elämässä eikä tulevassa - on syytä muistaa, että Jumalan laki on elämän oma laki, jota ihmisen ei oman hyvinvointinsa tähden ole hyvä rikkoa. Luulen, että asia on melkoisen itsestään selvä: seksuaalinen hurjastelu ajaa ihmisen orjuuteen ja yksinäisyyteen, samoin mikä tahansa toisten ihmisten hyväksikäyttö. Pane merkille, miten Pietari perustelee pidättäytymisen maallmallisista himoista 1 Piet 2:11. Ei vain siksi että Jumala käskee, vaan koska ne "sotivat sielua vastaan."

Matt. 15:21-28 (2. paastonajan sunnuntai, 1. vsk ev)

Joku ystäväni totesi että tässä tekstissä on vaikea ymmärtää, miksi Jeesus käyttäytyy kuin täysi mulkku. Se on ymmärrettävää sen valossa, mitä edellä on tapahtunut. Jeesus on 15. luvun alkupuolella ottanut kantaa juutalaisiin puhtaussäädöksiin sanomalla radikaalisti, että ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään vaan se mikä tulee suusta ulos. Opetuslapsetkin olivat sanoneet että nyt fariseukset suuttuvat ja Pietari oli osoittanut ettei hän ymmärrä ollenkaan mitä Jeesus tarkoittaa.
Kanaanilainen (Mk: syyrofoinikialainen) nainen joutuu opetuksen välikappaleeksi. Jeesus vie joukkonsa pakanamaille Tyroksen ja Sidonin seuduille - sen kauempana pohjoisessa hänen ei kerrota liikkuneen. Siellä heidän täytyy kunnon juutalaisina muistaa erityisesti pitää itsensä puhtaina. Paikalle tulee kanaanilainen nainen, joka pyytää apua pahan hengen vaivaamalle tyttärelleen. Jeesus ei vastaa mitään. Siinäpä sitä pojat tallustelevat. Ei sekaannuta saastaisiin pakanoihin, ei. Mutta kun nainen vain kulki perässä ja huusi, opetuslapset alkoivat tuskastua ja pyysivät Jeesusta tekemään jotain. On mahdollista että he tarkoittivat: "aja hänet pois" tai: "tee mitä hän pyytää." Mutta Jeesus paljastaa vastauksellaan, että hän ei ole unohtanut edellistä keskustelua: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kadonneita lampaita varten." Kun haluatte pitää kiinni puhtaussäädöksistä, niin pidetään sitten! Ehkä helpottaa ajatella, että hän tiesi miten tässä käy. Tai sitten ei.
Nainen saa tylyä kohtelua osakseen, mutta ei luovuta. Kun hän viimein saa Jeesuksen pakotettua pysähtymään ja heittäytyy tämän eteen pyytäen apua, Jeesus jatkaa v-tyylillä: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koirille." Siinä olisi herkkähermoisempi jo viimeistään luovuttanut, mutta ei tämä nainen: "Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Tämä vastaus tekee Jeesukseen vaikutuksen: "suuri on sinun uskosi, nainen!"

Tämä teksti lohduttaa niitä ihmisiä jotka käyvät rukouskamppailua. Jumala voi näyttää kosmiselta sadistilta, mutta se ei ole koko totuus. Tätä kertomusta käytettiin epäilemättä varhaisessa juutalaiskristillisessä kirkossa myös pakanoiden täysivaltaisuuden perusteluna. "Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin." (Ef.2:14) Mitä muureja me vielä pidämme pystyssä?