"Kun ajattelen Marian katumusta, minun
tekee mieleni pikemminkin itkeä kuin puhua mitään. Vaikka jollakulla olisi
kivinen sydän, luulen että tuon syntisen naisen katumuksen kyyneleet
pehmittäisivät senkin. Muistaessaan menneet tekonsa hän ei ajattele, mikä on
tässä hetkessä sopivaa. Hän tulee keskelle juhlaa, saapuu koputtamatta ja alkaa
itkeä juhla-aterialla. Ajatelkaa, miten suuri tuska häntä polttaa, kun hän ei edes
häpeä itkeä ääneen juhlapöydässä!
Tämä, jota Luukas kutsuu
syntiseksi naiseksi ja Johannes nimittää Mariaksi, on luullaksemme se Maria,
josta Markus kertoo Herran ajaneen ulos seitsemän pahaa henkeä. [näiden naishahmojen sulauttaminen toisiinsa oli peräisin jo Augustinukselta] Seitsemän demonia
tarkoittaa kaikkia paheita. Samalla tavalla kuin luominen tuli valmiiksi
seitsemänä päivänä, luku seitsemän tarkoittaa kokonaisuutta, kaikkea. Mariassa
oli ollut seitsemän demonia, toisin sanoen, hän oli ollut täynnä kaikkea
pahuutta. Mutta kun hän näki saastaisuutensa häpeän, hän juoksi laupeuden
lähteelle eikä häpeillyt edes juhlavieraita. Hänen sisäinen häpeänsä oli niin
valtava, ettei hän ulkoisesti häpeillyt enää yhtään mitään.
”Hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui
Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat
hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne
tuoksuöljyllä.” Aikaisemmin tuo nainen oli tietenkin käyttänyt tuoksuvoiteita
laittomissa teoissaan antamaan ruumiilleen miellyttävän tuoksun. Mutta nyt hän
antoi sen, mitä hän oli häpeällisesti käyttänyt omaksi hyväkseen,
ylistysuhriksi Jumalalle. Maailmalliset asiat olivat täyttäneet hänen silmänsä,
mutta hän pyyhki ne pois silmistään kyynelillään. Hiukset olivat olleet hänelle
kasvojen kaunistus, mutta nyt hän kuivasi hiuksilla kyyneleensä. Hänen suunsa
oli puhunut ylpeästi, mutta kun hän suuteli Herran jalkoja, hän ohjasi suunsa
Herran askelten polulle. Hän antoi uhriksi kaiken sen, mitä oli ollut vain
nautinnon välikappaleena. Hän käänsi kaikki rikoksensa hyveeksi, koska hän
palveli Jumalaa parannuksenteossa kaikella sillä, millä hän oli synnissä
ollessaan halveksinut Jumalaa.
Fariseus puolestaan ei paheksunut pelkästään sisään rynnännyttä syntistä naista vaan myös Herraa, joka hyväksyi hänet. Fariseus sanoi mielessään: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen!” Katsokaa tuota ylpeää ja tekopyhää fariseusta: hän moittii sairasta siitä että tämä sairastaa ja lääkäriä siitä että tämä parantaa – eikä itse tajua lainkaan olevansa pahasti sairastunut ylpeyteen. Siinä on nyt lääkäri kahden sairaan keskellä. Toinen tuntee kuumeensa ja kärsii siitä, mutta toisella ei ole mitään käsitystä ruumiinsa lämmöstä. Nainen sentään itkee sitä mitä hän on tehnyt, mutta fariseus on niin täynnä itseään että hän vain pahentaa sairauttaan. Hän on kadottanut kokonaan sairaudentunteen eikä hänellä ole käsitystäkään siitä ettei hän ole terve.
Tässä kohtaa on valittaen puhuttava eräisiin virkaveljiimme, jotka ovat hoitaneet papinvirkaansa pinnallisesti katsoen moitteettomasti, mutta halveksien seurakuntalaisiaan. He ovat torjuneet laumaansa kuuluvat syntiset, eivätkä ole säälineet niitä jotka tunnustavat syntiä tehneensä. He ovat siis niin kuin fariseus, joka ei halunnut koskea syntiseen naiseen. Jos tuo nainen olisikin asettunut fariseuksen jalkojen juureen, tämä olisi potkinut hänet tiehensä, sillä hän kuvitteli saastuvansa toisen synneistä. Kun hän ei noudattanut todellista vanhurskautta, kävikin niin, että hän sairastui toisen saamasta haavasta. Jos me näemme jonkun tekevän syntiä, meidän tulee itkeä itseämme heidän onnettomuudessaan: me olemme itse langenneet samanlaisiin tekoihin – tai jollemme ole, voimme hyvin langeta.
Vaikka siis piispan tulee vastustaa paheita ankarasti, on oltava tarkkana siinä, että paheisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ihmisluontoon lempeydellä.Vaikka synti on nujerrettava, lähimmäistä on kuitenkin ruokittava. Silloin kun lähimmäisemme syyttää itseään teoistaan, hän ei enää ole syntinen. Hän kohdistaa Jumalan avulla Jumalan vanhurskauden itseään vastaan ja rankaisee itsessään sitä, minkä tämä tuomitsee.
Mutta kuulkaamme, millaisen tuomion tuo ylpeä ja itseriittoinen fariseus sai
kuulla. Hänelle kerrottiin kertomus kahdesta velallisesta, joista toinen oli
velkaa vähemmän, toinen enemmän. Molemmat saivat velkansa anteeksi, ja kysymys
kuului: Kumpi rakastaa rahanlainaajaa enemmän? Tähän fariseus vastaa ilman
muuta: ”Se, joka sai enemmän anteeksi, rakastaa enemmän.” Huomaatko, miten
fariseus tuomitaan omien sanojensa perusteella? Hän on kuin mielipuoli, joka
kantaa köyttä, jolla hänet sidotaan. Herra itse luettelee syntisen naisen hyvät
teot ja väärän tuomarin pahat teot kun hän sanoo:
”Kun
tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli
jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua
suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin.
Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä.” Ja
tämän luettelon jälkeen seuraa tuomio: ”Hän sai paljot syntinsä anteeksi, koska
hän rakasti paljon.”Veljet, ajatelkaa että rakkaus
on niin kuin tulta ja synti on niin kuin ruostetta. Kun Herra siis sanoo:
”hänen paljot syntinsä annettiin anteeksi, koska hän rakasti paljon”, se tarkoittaa, että hän poltti paljon synnin ruostetta, kun hän hehkui suurta
rakkauden tulta. Synnin ruoste näet palaa sitä tehokkaammin, mitä suuremmalla
rakkauden liekillä syntisen sydän roihuaa.
Se, joka tuli Parantajan
luokse, tuli itse terveeksi, mutta toiset tulivat hänen parantumisestaan
pahemmiksi. Muutkin pöytävieraat pöyristyivät ja puhuivat keskenään: ”Kuka tuo
mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi?” Taivaallinen Parantaja ei
kuitenkaan halveksi sairasta, ei edes vaikka hän näkee toisten pahentuvan tämän
paranemisesta. Parantamaansa naista hän vielä rohkaisee sanomalla tälle
hellästi: ”Uskosi on pelastanut sinut, mene rauhassa.! Usko oli hänet
pelastanut, sillä hän ei epäillyt voivansa saada sitä mitä hän pyysi. Tämän
varmuuden hänelle antoi hän, jolta hän pelastusta toivoi. Hän sai käskyn mennä
rauhassa, ettei hän lankeaisi enää totuuden tieltä lankeemuksen tielle. Niin
kuin Sakarias sanoo: ”Ohjaa jalkamme rauhan teille.” Se on rauhan tiellä
kulkemista, kun kuljemme sellaisten tekojen tietä, jotka eivät erota meitä
Luojamme armosta.
Nainen tuli alabasteripullon kanssa, vuodatti öljyn,
asettui Herran jalkojen taakse, pesi tämän jalat kyynelillä ja kuivasi ne
hiuksillaan eikä voideltuaan ja kuivattuaan lakannut suutelemasta noita
jalkoja. Tuo nainen kuvaa meitä, sikäli kun syntiä tehtyämme käännymme kaikesta
sydämestämme Herran puoleen ja jäljittelemme hänen katumuksensa tuskaa. Eikö voide viittaakin hyvän
maineen tuoksuun? Niin kuin Paavali sanoi: ”Me olemme Kristuksen hyvä tuoksu
Jumalalle kaikkialla.”Jos me näet teemme
sellaisia hyviä tekoja, jotka tuottavat kirkolle hyvän maineen tuoksua, silloin
me vuodatamme tuoksuöljyä Herran ruumiille.
Nainen asettui Herran jalkojen
taakse. Me seisomme Herran jalkoja vastassa, kun pysymme synneissämme, joilla
vastustamme hänen toimintaansa. Mutta silloin kun teemme synneistämme
todellisen parannuksen, me asetumme hänen jalkojensa taakse, seuraten hänen
jälkiään, joka on meidät voittanut.
Nainen pesi herran jalat
kyynelillään. Mekin teemme niin, jos tunnemme myötätuntoa vähäisintäkin Herran
jäsentä kohtaan, jos kärsimme hänen pyhiensä kanssa heidän ahdistuksissaan ja
pidämme heidän murhettaan omanamme.
Pestyään jalat nainen kuivasi
ne hiuksillaan. Hiuksethan ovat ruumiissa jotain ylimääräistä. Maallisen
omaisuuden ylimääräisyydestä tuskin on olemassa parempaa vertauskuvaa kuin
hiukset, jotka voi leikata pois ilman, että sitä edes tuntee. Me kuivaamme
Herran jalat hiuksillamme, kun annamme hänen pyhilleen, joita kohtaan tunnemme
myötätuntoista rakkautta, liiastamme. Kun mieli tuntee myötätuntoa, antelias
käsi osoittaa myötätunnon palavuuden. On myös mahdollista että ihminen pesee
Vapahtajan jalat kyynelillään mutta ei kuiva niitä hiuksillaan. Se tarkoittaa,
että hän tuntee myötätuntoa lähimmäisen hätää kohtaan, mutta ei kuitenkaan anna
hänelle liiastansa. Se itkee vaan ei kuivaa, joka osoittaa lähimmäiselle säälin
sanoja, muttei helpota hänen tuskaansa suomalla hänelle edes hiukkasen sitä
mitä hän tarvitsee.
Nainen suuteli jalkoja, jotka
hän oli kuivannut. Tämän me toteutamme silloin, jos myös sydämestämme
rakastamme niitä, joista anteliaisuudellamme pidämme huolta. Me emme silloin
pidä heidän tarpeitaan taakkana emmekä koe, että huolenpito heidän puutteistaan
on vaivalloista, vaan samalla kun käsi tarjoaa apua, sydän hehkuu rakkaudesta." (Homilia in Evang. 33)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti