Jaak. 3:8 (13. su helluntaista, 2. vsk 2.lk)

Gregorius Suuri kirjoittaa teoksessaan Pastoraalisääntö (Regula Pastoralis) vaikenemisesta ja puhumisesta seuraavaan tapaan:

Sellaisia, jotka ovat liian hiljaisia on puhuteltava eri tavoin kuin niitä, jotka puhua pälpättävät koko ajan. Niille jotka vaikenevat liiaksi on osoitettava, että kun he pakenevat yhtä pahetta taitamattomasti, he sekaantuvat salaisesti johonkin vielä pahempaan. Kun he pitävät väkisin kielensä kurissa, heidän sydämessään voi vallita sitäkin suurempi puheliaisuus: ajatukset, jotka on tukahdutettu ja vaiennettu, tulevat mielessä aina vain voimakkaammiksi. Ajatukset saavat sitäkin suuremman vallan, koska ihminen kuvittelee olevansa suojassa, kun kukaan ulkopuolinen ei voi niitä nähdä eikä moittia. Siksi ihminen lankeaa usein ylpeyteen kuullessaan toisten puhuvan ja pitäessään heitä itseään huonompina. Hän sulkee kyllä suunsa portin, mutta ylpeydessään avaa portin paheille niin ettei tajuakaan. Suu on vaiti, mutta mieli ylpeä. Hän ei näe omia vikojaan, vaan moittii toisia mielessään -  ja koska se tapahtuu salassa, hän voi tehdä sen vapaasti. 

Vaiti pysyviä on siis kehotettava kiinnittämään huomionsa siihen millaisiksi he osoittautuvat sisimmässään, eikä vain siihen, miltä he näyttävät ulkoisesti. Heidän tulee pelätä enemmän häntä, joka tuomitsee sydämen ajatukset kuin sitä, mitä ihmiset heistä sanovat. Onhan kirjoitettu: “Poikani, kuuntele minun viisauttani, kallista korvasi minun taidolleni, että varjelisit ajatuksesi.” (Sananl. 1:5) Meissä ei ole mitään vauhkompaa kuin sydämemme: se lähtee karkuteille aina kun se lankeaa pahoihin ajatuksiin. Psalminkirjoittaja sanoo: “Sydämeni on hylännyt minut.” Itsensä kokoamisesta taas sanotaan: “Palvelijasi on löytänyt sydämensä rukoillakseen sinua.” Kun ihminen varjelee ajatuksensa ja pitää ne kurissa, silloin hän löytää karkuun pyrkivän sydämensä. 

 
Kun täysin puhumattomat ihmiset joutuvat vääryyden uhreiksi, he kärsivät sitäkin suurempaa tuskaa, koska eivät puhu kärsimyksestään. Jos he voisivat kaikessa rauhassa puhua kokemastaan vääryydestä, heidän sydämensä tuska hellittäisi. Puhkeamattomaan paiseeseen sattuu kaikkein eniten, mutta kun sisällä oleva mätä pääsee ulos, kipeä kohta alkaa parantua. Niiden, jotka vaikenevat liiaksi, tulisi ymmärtää, että jos he pysyvät vaiti kohdatessaan vääryyttä, he vain lisäävät tuskaansa. Koska heidän on rakastettava lähimmäisiään niin kuin itseään, heidän ei pidä vaieta silloin, kun heillä on oikeutettu syy moittia heitä.  Puhuminen edistää molempien hyvinvointia: se joka on tehnyt väärin oppii välttämään sitä ja kärsinyt osapuoli saa paljastaa haavansa ja hänen kipunsa hellittää. Jos joku näkee lähimmäisensä toimivan väärin ja silti pitää suunsa kiinni,  se on sama kuin hän näkisi haavan, mutta ei haluaisi sitä lääkitä. Näin hän tulee syypääksi toisen kuolemaan, koska hän ei halunnut parantaa hänen sairauttaan, vaikka olisi voinut. 

Kieltä on hillittävä harkiten, ei kokonaan kahliten. On kirjoitettu: “Viisas pysyy vaiti oikeaan hetkeen saakka.” Toisin sanoen: kun hän ajattelee tilanteen sopivaksi, hän luopuu vaikenemisestaan ja puhuu sopivalla tavalla, ajatellen sitä, mikä on hyödyksi. Edelleen on kirjoitettu: “Aika on olla vaiti ja aika puhua.” Sopivaa aikaa on todella syytä miettiä huolella, jottei kävisi niin, että puhuisi joutavia silloin kun pitäisi olla hiljaa tai että seisoisi tuppisuuna silloin kun voisi sanoa jotain hyödyllistä. Psalminkirjoittaja ajattelee juuri tätä, kun hän sanoo: “Herra, aseta vartio huulilleni, pane vahva ovi suulleni.” Hän ei pyydä suunsa eteen muuria, vaan oven - sellaisen jonka voi avata ja sulkea. Siksi meidän on vakavasti harkittava, milloin on oikea aika avata suunsa ja milloin on aika pysyä vaiti.

 
Puheliaita ihmisiä on sen sijaan autettava ymmärtämään, mistä hyvästä asemasta he luopuvat antautuessaan puhumaan kaikenlaista. Ihmisen mieli on kuin vesi, joka astiaan suljettuna pyrkii ylöspäin, kohti sitä, mistä se on tullut. Mutta vapaaksi päästessään se hajoaa ja leviää hyödyttömänä pitkin maan pintaa. Jos siis joku luopuu hiljaisuudestaan lausumalla turhanpäiväisiä sanoja, hän vuodattaa itsensä yhtä monena virtana ulkopuolelleen. Lopulta se ei pysty enää palaamaan itsetuntemukseen, sillä paljolla puhumisellaan se on sulkenut itsensä sisäisen tutkiskelun salaisen kammion ulkopuolelle. Sen sijaan se on alttiina vaanivan vihollisen iskuille, koska sillä ei ole suojaa eikä vartiota ympärillään. Siksi on kirjoitettu: “Kuin avoin kaupunki, vailla ympäröivää muuria, on mies joka ei hillitse mieltään puhumasta.” (Sananl 25:28) Ilman hiljaisuuden muuria mielen kaupunki on avoinna vihollisen nuolille, ja kun ihminen puhumalla menee itsensä ulkopuolelle, hän on paljaana vihollisen edessä. Vihollinen voittaa hänet helposti, sillä häviäjä käy taistelua itse itseään vastaan monisanaisuudellaan. 

Lankeemus tapahtuu laiskassa mielessä usein asteittain: ensin ei varota lausumasta turhia sanoja, sitten puhutaankin jo pahaa. Ensin halutaan puhua toisten asioista, sitten heittäydytään arvostelemaan niiden elämää, joista puhutaan ja lopulta lausutaan suoranaisia loukkauksia. Siitä syntyy pahaa mieltä ja eripuraa, vihan liekki syttyy ihmisten mielissä ja sydänten rauha on tipotiessään. Siksi Salomo sanoo: “Se joka päästää veden vuotamaan, on riidan aiheuttaja.” Veden päästäminen vuotamaan tarkoittaa tässä puheen päästämistä valloilleen. Asialla on myös myönteinen puoli, josta sanotaan: “Syvä kuin meri on harkittu puhe.” Veden päästäminen valloilleen aiheuttaa riitaa, eli se joka ei hallitse kieltään, rikkoo yksimielisyyden. Siksi on myös sanottu näin: “Se joka saa tyhmän vaikenemaan, hillitsee vihaa.”
Se joka antautuu puheliaisuuden valtaan, ei kykene pysymään vanhurskauden tiellä. Profeetta todistaa sen sanoen: “Suulas mies älköön menestykö maassa.” Ja Salomo sanoo samoin: “Paljossa puheessa vaanii synti.” Jesaja sanoo: “Hiljaisuus on vanhurskauden palvelua.” Näin osoitetaan, että mieli eksyy vanhurskauden tieltä, jos se ei kykene pidättäytymään sopimattomasta puheesta. 

Jaakob sanoo: “Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” Hän sanoo myös että jokaisen tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan. Kielen voiman hän tiivistää näin: “Se on hillitön ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä.“ Myös Totuus itse varoittaa meitä: “Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Sellainen sana on turha, joka ei ole välttämättä tarpeen tai jonka tarkoitus ei ole olla toisille hyödyksi. Jos siis jopa turhista sanoista täytyy tehdä tili, ajatelkaa, millainen tuomio odottaa puheliaisuudesta, jossa teemme syntiä myös pahaa puhumalla.

Matt. 12 :31-37 (13.su helluntaista, 2.vsk ev )

Otan tämän tekstin selittäjäksi Johannes Brenzin, eteläsaksalaisen reformaattorin, joka joskus tuntui ymmärtävän Lutheriakin paremmin, mitä Luther tarkoitti. "Ensimmäisessä käskyssä ohjataan ihmisten sydänten affekteja ja kaikkia ihmisen sisäisiä voimia, että ne ajattelisivat todellisesta Jumalasta oikein, pelkäisivät Jumalaa oikein, todella uskoisivat Jumalaan ja tottelisivat hänen tahtoaan. Toisessa käskyssä kieli ja puhe ottavat ohjeensa Jumalalta . On mahdotonta, että kieli kertoisi Jumalasta hurskaasti ja oikein, jos sydän ei ajattele hurskaasti Jumalasta, pelkää häntä totuudessa ja todella luota häneen . On toki monia, jotka ajattelevat sydämessään toista kuin mitä he suullaan puhuvat. Mutta se on tekopyhyyttä, emmekä puhu nyt siitä, vaan sellaisesta puheesta, joka pitää yhtä sydämen kanssa ja on Jumalalle, Herrallemme mieluista", sanoo Brenz katekismusselityksessään.
Herää kysymys, miten 2. käskyä sitten noudatetaan.  Ensimmäinen asia on se, että uskomme Kristukseen, joka on tämän käskyn täydellisesti täyttänyt. Uskosta seuraa kuuliaisuus  -vaikka ei täydellinen  - Jumalaa kohtaan.
Toinen asia on olla ahkera evankeliumin sanan kuulija. Pitää myös rukoilla :"Avaa minun huuleni, että suuni julistaa sinun kunniaasi. "Ps 51:17. Kolmanneksi on varjeltava itseään turhalta puheelta, kuten Brenz siteeraa pakanafilosofia : en ole koskaan katunut sitä että olen vaiennut, mutta kylläkin sitä, että olen puhunut . Lisäksi on pidättäydyttävä huonosta seurasta ja juopottelusta, Ef.5:18.

2. Kor. 3:6 (13. su helluntaista, 1.vsk, 2.lk)

Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.
Tätä kohtaa käsittelevässä teoksessaan "Henki ja kirjain" Augustinus selittää, että pelkkä Jumalan tahdon tietäminen ei riitä, tarvitaan myös Hengen läsnäolo, joka saa haluamaan Jumalan tahdon toteutumista. "Armoa ei näet anneta sen perusteella, että olemme tehneet hyviä tekoja, vaan sitä varten, että kykenisimme niitä tekemään." (10,16) "Vaikka ihmisen itsensä kuuluu pyrkiä synnittömyyteen, jo pyrkiminenkin on Jumalan lahja." (2,2)
"Oikein eläminen perustuu varsinaisesti siihen, että hän Pyhän Hengen kautta vuodattaa rakkauden niiden sydämiin, jotka hän on ennalta tuntenut ennalta määrätäkseen, ennaltamäärännyt kutsuakseen, kutsunut vanhurskauttaakseen ja vanhurskauttanut kirkastaakseen [vrt. Room. 8:29-]" (5,7)
Kun Jeremia lupaa, että Jumala kirjoittaa lakinsa ihmissydämiin, se tarkoittaa Augustinuksen mukaan vain Pyhän Hengen läsnäoloa (21,36)
Tämän klassisen selvityksen lisäksi tulkitsen tämän tarkoittavan sitäkin, ettei Jumala jää Raamatun sivuille. Jeesuksen etiikka ei ole apinoitavissa. Tarvitaan elävää suhdetta, painiskelua.

Apt. 3:1-10 (13. sunn. helluntaista 3.vsk 2.lk)

 Apostolien tekojen ensimmäinen parantamiskertomus esittelee meille toisenlaisen Pietarin kuin se, johon totuimme evankeliumeissa. Tämä Pietari on varmaotteinen hengellinen johtaja. Ramman parantaminen temppelin portilla herättää joitakin kysymyksiä.

Mietin, onko rampa mies todella rampa, vai ehkä järjestäytyneen rikollisuuden välikappale? Suomessa on pohdittu samaa kysymystä romanialaisten kerjäläisten tultua katukuvaamme. Hänet tuotiin joka päivä kerjäämään temppelin portille. Herää myös kysymys siitä, onko hänen halvauksensa fyysistä vai henkistä laatua. Sillä ei lopulta ole merkitystä.

Ensimmäinen tärkeä askel hänen paranemisessaan on katsekontakti. Katseen merkitys näkyy Apostolien teoissa muuallakin. Muuan rampa mies istui kuuntelemassa Paavalin puhetta. Kun Paavalin katse pysähtyi häneen, Paavali huomasi, että mies uskoi voivansa parantua (14:9). Ehkä Pietari olisi voinut parantaa pelkällä sanalla ja kosketuksella, emme tiedä. Mutta kohtaaminen, katsekontakti, on tärkeä. Toinen ei ole vain avun saaja, vaan persoona, joka nähdään ja kohdataan. 

"Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan." Tobitin kirjassa neuvotaan: "Älä käännä selkääsi yhdellekään köyhälle, ettei Jumala kääntäisi sinulle selkäänsä. Anna köyhille sen mukaan mitä omistat. Jos olet rikas, poikani, anna rikkaudestasi köyhälle, jos olet vähissä varoissa, anna köyhille sen mukaan mitä sinulla on. Älä epäröi, poikani, auttaessasi köyhää." (Tob. 4:7-8) Voit antaa vain sitä mitä sinulla on, enempää ei tarvitse. Etkä voi tietää, meneekö apusi aina oikeaan kohteeseen. Älä epäröi.

Pietari tarttuu miestä oikeasta kädestä. Voisiko sen ymmärtää niin, että lähdetään liikkeelle vahvuuksista? Jos tätä ihmettä haluaa psykologisoida, voi ajatella, että se että joku luottaa minuun, antaa minulle voimaa. Paraneminen ei ollut varovaista ja asteittaista, vaan "siinä samassa" mies alkoi hyppelehtiä estottomasti Herran huoneessa.

Tämän nähdessään väki oli hämmästyksestä suunniltaan, kirjaimellisesti ekstaasissa. Se tarkoittaa sitä, että totunnainen ajattelutapa oli järkkynyt. Sitä Jeesus saa aikaan.

Jaak.3:2-12 (13. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Jaakobin kirje sanoo, että kieli on "vääryyden maailma." Uusi testamentti opettaa, että Kristus on Jumalan Sana, viesti, ymmärrettävää puhetta, josta tulee kertoa edelleen. Kuitenkin Jaakob opettaa, että puhetta tulee varoa. Vaiti olemisen opettelu on keskeinen osa kristillistä kilvoittelua. Sosiaalisen median aikakautena, jolloin kirkon viestin merkityskin mitataan tykkäyksinä, seuraajina ja jakoina, tämä on kummallinen ajatus. Pyhän Benediktuksen luostarisääntö opettaa: "Toimikaamme, kuten profeetta sanoo: Olen varuillani, etten syyllisty puheessani syntiin. Olen asettanut suulleni vahdin. Niin minä pysyin hiljaa ja nöyrryin. Vaikenin jopa hyvästä. Tällä profeetta osoittaa, että jos hyvätkin sanat on toisinaan jätettävä sanomatta vaiteliaisuuden nimissä, kuinka paljon enemmän onkaan kartettava pahoja puheita." Erämaaisistä kerrotaan, että eräs isä piti kolme vuotta kiveä suussaan, ennen kuin oppi olemaan vaiti. Me olemme niin tottuneet ajatukseen, että asia, josta ei puhuta, ei ole olemassa, että emme voi ymmärtää abba Diadokhoksen sanoja: "Saunasta, jonka ovea avataan usein, ehtyy pian löyly. Niin myös sen sielu, joka haluaa puhua usein, vaikka hyvääkin, pian hukkaa sisäisen lämpönsä suullisen ovensa kautta." Kannattaa kysyä itseltään, kuinka usein pitkästä keskustelusta on tullut hyvä ja virkistynyt mieli? Olisiko ollut parempi vaieta? Johannes Siinailaisen mukaan puheen karttamisessa on lopulta kysymys tuomitsemisen välttämisestä. Meidän puheemme on nimittäin huomaamattammekin sitä, että tuomitsemme toisia ja ylistämme itseämme - vaikka sitten nöyryyttämme ja vaikenemisen taitoamme. Lopetan tähän.

2. Kor. 3: 4-6 (13. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös ehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain, vaan Henki.

Usko ei ole mielipide, joka olisi vaihdettavissa toiseen. Usko on lopullinen suhde. Se ei sulje pois sitä, että usko heittelehtii. Mutta suhteessa kohteeseensa usko on lopullista. Se joka kerran uskoo, uskoo kertakaikkiaan. Älä pelkää: pidä tätäkin kutsuna. Totttakai voit hämmentyä ja epäillä, mutta sillä, joka kerran uskoo, on eräänlainen character indelebilis ("lähtemätön merkki"). HÄn voi lohduttautua sillä, että hänen uskoaan pidetään yllä.

Kaikkia niitä, jotka joutuvat taistelemaan epäuskonsa kanssa, pitää neuvoa olla ottamatta omaa epäuskoaan liian vakavasti. Vain usko pitää ottaa vakavasti. Jos meillä on uskoa edes sinapinsiemenen verran, se riittää siihen, että paholainen on menettänyt pelinsä.

(Karl Barth: Dogmatics in Outline, 12-13)

Ps. 146:5-10 (13. su helluntaista, psalmi)

Vanhan testamentin kielenkäytössä esiintyy toistuvasti sanapari "vanhurskas" (tässä "oikeamielinen") versus "jumalaton." Jumala on vanhurskaan puolella ja vastustaa jumalattomia. Mitä yksinkertaisin juoni.
Kannattaa kiinnittää huomio kuitenkin nyt siihen, mitä porukkaa ne ovat, joiden puolella Jumala seisoo. Lista on seuraava: sorretut, nälkäiset, vangitut, sokeat, maahan painetut, muukalaiset, lesket ja orvot. Heillä ei ole esittää Jumalalle muuta kuin hätänsä. Heidän vanhurskas mielenlaatunsa ei ole se peruste, jonka mukaan Jumala heihin mieltyy, vaan se että "Herra on iäti uskollinen" (der Glauben hält ewiglich, Luther). Näinä muukalaisvihan aikoina on hyvä tietää nykyinen Septuagintan mukainen käännös jakeesta 9 kuuluu "hän suojelee maahanmuuttajia." Lutherin Ison Katekismuksen 1. käskyn selitys on ihan passeli kommentaari tähän psalmiin.

"Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa."

2. Moos. 4:10-12 (13. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Mooses sanoi Herralle: "Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli." Herra sanoi hänelle: "Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa."

Mooseksen kokemus hänen omasta "raskaskielisyydestään" ei hävinnyt mihinkään "uskoon tulemisen" jälkeenkään. Ei, vaikka sinä, Herra, olet puhunut minulle  - minusta ei ole puhujaksi. Augustinuksen mukaan nuo Mooseksen sanat "vaikka sinä olet puhunut minulle" saattavat sisältää orastavan uskon, hennon toiveen siitä, että Jumala voi vielä auttaa.

Kirjaimellisesti Jumala lupaa tässä: "Minä olen sinun suusi kanssa." Se on ensimmäinen lohdutus. Saan olla eksyksissä sen suhteen, mitä minun tarkkaan ottaen pitäisi tehdä ja sanoa. Silti voin luottaa siihen, että Herra on minun kanssani ja neuvoo minua. Jumalan neuvo ei ihmene yliluonnollisena valaisuna, enkä saa sitä etukäteen. Se tapahtuu lihaa ja verta olevien ihmisten välityksellä, myös olosuhteiden kautta.

Tämän perikoopin jälkeen kerrotaan, miten Jumalalla alkoi mennä jo hermot tämän änkyrän kanssa. Aikamoisen shown järjesti Kaikkivaltias: palavan puskan, käärmeeksi muuttuva sauva ja kaikkea. Mutta Mooses vain inttää, että en minä osaa puhua. Lopulta Jumala lupasi, että Aaron hoitaa puhumisen. Jumalalta eivät keinot lopu. Hän kertoo, että hän on se, joka antaa kyvyn (vrt. "Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uuttaa liittoa" , 2. Kor. 3) Mutta jos siinä ei ole tarpeeksi, hän osoittaa senkin, että ei meidän itse tarvitse kaikkea tehdä. On olemassa ihmisiä, jotka osaavat sen, mikä meille on vaikeaa.

2. Kun. 5 (13. su helluntaista, 3. vsk 1.lk)

Elisa ja Naaman.
Huomionarvoisa yksityiskohta tässä kertomuksessa, jonka sanomana lienee todistaa Jumalan voimaa profeettansa kautta myös naapurikansoissa, on seuraava: Syysialaisesta sotapäällikkö Naamanista todetaan (j.1) että Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Ei mikään itsestään selvä toteamus Vanhan testamentin nationalistisessa maailmassa. Jumala varjelee pakanakansojakin!
Avainasemassa on traagisen kohtalon kokenut tyttö, lapsena sotasaaliiksi joutunut israelilaisneito, joka pääsee Jumalan suunnitelman välikappaleeksi. Hänen kauttaan Naaman saa tiedon Israelissa olevasta profeetasta, joka voisi auttaa häntä. Asiaa hoidetaan valtionpäämiestasolla. Israelin kuningas repii pelihousunsa ja luulee että Syyrian kuningas vain vittuilee. Lopulta Naaman pääsee kuitenkin profeetan luo, joka määrää kaiken vaivan jälkeen laihan tuntuiset lääkkeet. Naamanilla on vahva mielikuva siitä, miten uskonnollisen ihmeparantajan pitäisi toimia: "Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa Jumalaansa. Minä luulin että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalin." (j.11) Lopulta Naaman suostuu helppoon ja vähemmän näyttävään hoitoon. Niin hän oppii ettei ole muuta Jumalaa.
Sen jälkeen tapahtuu jotain, joka näyttää Raamatun historiassa irralliselta episodilta. Naaman (jota anakronistisesti voi sanoa "uskoon tulleeksi") toivoo saavansa anteeksi sen, että hän joutuu virkansa puolesta kumartamaan Rimmon-jumalaa. Elisan mielestä se on ok. Tätä kohtaa eivät käyttäneet sen koommin juutalaiset makkabilaissotien aikana kuin kristityt Rooman vainoissa.
Vielä luvussa näytellään jälkinäytös, jossa Elisan palvelija Gehasi antaa periksi mammonan kiusauksille. Sitäkin voi menestyneillä hengenmiehillä olla tarjolla. Onneksi minulla on kuukausipalkka.

Mark 7: 31-37 (13. su helluntaista, 1.vsk. ev)

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle.
Schweitzerin kommentaarissa havainnollistetaan Jeesuksen matkareittiä esimerkillä matkasta Lahdesta Kymenlaakson halki Porvooseen. Pakanamailla kuitenkin liikutaan lähetyskäskyn hengessä.

Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle.
Sana mogilalos esiintyy vain tässä ja tarkoittaa sitä, joka puhuu vaivoin; puhevikainen, ehkä kuulovammaiselle tyypillisellä tavalla, mutta evankeliumin mukaan korvan ja kielen vaiva oli erillinen, vaikka toisiinsa liittyvä. Kuuromykällä oli ystäviä, se on huomattava. Oletettiin, että Jeesus toimisi kuten - sekä kristilliset että pakanalliset - karismaattiset parantajat yleensä toimivat: kätten päälle panemisella.

Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: "Effata." Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus ei järjestänytkään näytöstä vaan yksityisvastaanoton. Luther pohtii sitä, miksi Jeesus ei nyt parantanut vain sanallaan, vaan teki temppuja. Hän päätyy korostamaan ulkoisia armonvälineitä. Asian voisi tulkita myös sielunhoidollisesti: kuuromykän kanssa ei ollut mahdollista kommunikoida muutoin kuin elekielellä. Luther myös kommentoi traditiota, jonka mukaan Herran huokaus (estenaxen, sama sana kuin Room 8:23) tarkoittaa sitä, että Herra tiesi että mies tekee kuitenkin syntiä vastedes kielellään. Enemmänkin symboliikkaa tapauksessa on mahdollista nähdä. Gregorius Suuri ajattelee, että Pyhä Henki on Herran sormi. Korvat ja kieli aukenivat heti.

Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: "Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.
Messiasgeheimnis. Mutta jengi oli "ihan tajuttomasti kuutamolla" (hyperperissos exeplessonto) ja antoi Jeesukselle - ehkä huomaamattaan - luomiskertomukseen viittaavaa tunnustusta.

Sananl 18:4-8 (13. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde.
Ensimmäisen lauseen suora käännös on: "miehen suun sanat ovat syviä vesiä." 'amoq on syvä muussakin kuin avaruudellisessa merkityksessä, niin kuin on laita muissakin kielissä. Poliittisesti korrekti nykykäännös puhuu ihan oikein "harkitusta puheesta", sillä ajatus näyttää olevan, että tosi mies on vasta se, jonka puheessa on syvyyttä. Septuaginta sanoo, että miehen sydämestä tulevat sanat ovat syviä vesiä, tai että ihmisen sydän on luotaamaton. Siitä puhkeaa virta, ja elämän lähde.

Oma suu on tyhmän tuho, omat sanat punovat hänelle ansan.
Tyhmälle oma suu on tosiaan kauhuksi (mehitta) ja murheeksi (contritio), ja huulet ansa (moqesh) tai häviö (ruina) sielulle.

Joh. 9: 1-7,39-41 (13. su helluntaista, 3.vsk. ev)

Jeesus parantaa sokeana syntyneen.
Ortodoksisessa kirkkovuodessa on "sokeana syntyneen sunnuntai." Ensiksi Jeesus romuttaa sairauteen luonnollisesti kuuluvan syyllisyysajattelun (j.3). Se, että sairaus on Jumalan rangaistus, kuulostaa ehkä menneeseen maailmaan kuuluvalta ajatukselta, ajalta jolloin lääketiede oli kehittymätöntä. Mutta syöpädiagnoosin saanut tai katastrofin kohtaama ihminen huomaa edelleen ajattelevansa: "mitä pahaa minä olen tehnyt?" "Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki." Sairaus ei siis ole myöskään sokea sattuma. Se kätkee siunauksen. Se voi olla erityinen armon sanansaattaja silloin, kun koetaan paraneminen, oli se sitten "ihmeellinen" tai "luonnollinen." Moni ihmeparantumisen kokenut voi todistaa, miten sairaus oli lopulta siunaus. Mutta moni ei parane. Silloin sairaus voi olla risti, pistin, jota Jumala ei ota pois, mutta jonka kautta hän meitä hoitaa. Ehkä ihmeparantamiskertomukset ovat evankeliumeissa siksi, että ymmärtäisimme, että kipumme on pyhää, se yhdistää meidät Jumalaan, että sairaus on sakramentti (!) Siloan altaan nimi merkitsee "lähetetty". Jeesus koskettaa minua lähettääkseen minut. (j.7)
Silmiinpistävää on se, miten vähän tuo lähetetty tietää Jeesuksesta: ei hän tiedä kuka  se oli, missä hän on tai onko hän syntinen tai ei - sanalla sanoen, ei hajuakaan dogmatiikasta. "Mutta sen tiedän, että minä joka olin sokea, nyt näen" (j.25) Jeesuksen tuntemin ei ole hänen elämänvaiheidensa tiedollista hallintaa. Se ei ole uskontunnustuksen toistamista. Se ei ole oppia Jeesuksen persoonasta ja tehtävästä. Tiedän että hän on minut lunastanut ja nimeltä kutsunut.
Evankeliumikirja päättää perikoopin jakeilla 39-41. Siellä Jeesus sanoo kovat sanat fariseuksille: "Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä." Jumalan tuomio Kristuksessa ilmenee niin, että näkevistä tulee sokeita ja sokeista näkeviä. Paralleelina ja kommentaarina Tuomaan evankeliumin log. 28:
"Jeesus sanoi: 'Minä asetuin seisomaan keskelle maailmaa ja ilmestyin ihmisenä. Näin, että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan ketään janoista. Sieluni tunsi tuskaa ihmisten tähden, sillä he olivat sisäisesti sokeita, eivätkä nähneet. Tyhjinä he olivat tulleet maailmaan ja tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he kuitenkin ovat juopuneita. Kun he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät."

Jeesus ei koskaan tuominnut janoista sydäntä, kylläisen kyllä. Tässä hän ei tuomitse sokeita, vaan niitä jotka väittävät näkevänsä. Kuten minua.

Ps. 30:6 (13. su helluntaista, psalmi)

Hänen vihansa kestää vain hetken, hänen hyvyytensä läpi elämän. Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo.

Tätä ei tarvitse ymmärtää niin, että Jumalan vihaa ei oteta vakavasti, kun se on niin ohimenevää. Jumalan vihan lohduttavuus on siinä, että se on Jumalan, ei ihmisten, vihaa.
"En anna vihani raivota, en enää tuhoa Efraimia. Minä olen Jumala enkä ihminen. Minä olen Pyhä, olen sinun lähelläsi, en tule luoksesi vihan vimmassa." (Hoos. 11:9)
Jumala ei vihaa tuhotakseen vaan kasvattaakseen. Hänen vihansa on hänen rakkauttaan. (Vaikka se ei totisesti siltä tunnu).
"Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä tuon sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan siinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi." (Jes. 54:7,8)
Vulgatan quoniam ira in indignatione eius et vita in voluntate eius on myös hyvä. Hänen tahtonsa on elämä! Ajattelen jakeen jälkimmäistä lausetta niinkin, että ilta on tämä maallinen elämä ja aamu puolestaan iankaikkisuus.
Luther-sitaatti: "Kuten nälkä aiheuttaa leivän ja jano veden tarpeen, niin tekee myös Jumalan viha ja perkeleen raivo Jumalan laupeuden meille rakkaaksi. Siksi vihastuu Jumala meihin niin suuresti, että hän voisi opettaa meitä ymmärtämään hänen armahtavaisuuttaan." (WA 38, 663-664)