Gregorius Suuri kirjoittaa teoksessaan Pastoraalisääntö (Regula Pastoralis) vaikenemisesta ja puhumisesta seuraavaan tapaan:
Sellaisia, jotka ovat liian hiljaisia on puhuteltava eri tavoin kuin niitä, jotka puhua pälpättävät koko ajan. Niille jotka vaikenevat liiaksi on osoitettava, että kun he pakenevat yhtä pahetta taitamattomasti, he sekaantuvat salaisesti johonkin vielä pahempaan. Kun he pitävät väkisin kielensä kurissa, heidän sydämessään voi vallita sitäkin suurempi puheliaisuus: ajatukset, jotka on tukahdutettu ja vaiennettu, tulevat mielessä aina vain voimakkaammiksi. Ajatukset saavat sitäkin suuremman vallan, koska ihminen kuvittelee olevansa suojassa, kun kukaan ulkopuolinen ei voi niitä nähdä eikä moittia. Siksi ihminen lankeaa usein ylpeyteen kuullessaan toisten puhuvan ja pitäessään heitä itseään huonompina. Hän sulkee kyllä suunsa portin, mutta ylpeydessään avaa portin paheille niin ettei tajuakaan. Suu on vaiti, mutta mieli ylpeä. Hän ei näe omia vikojaan, vaan moittii toisia mielessään - ja koska se tapahtuu salassa, hän voi tehdä sen vapaasti.
Vaiti pysyviä on siis kehotettava kiinnittämään huomionsa siihen millaisiksi he osoittautuvat sisimmässään, eikä vain siihen, miltä he näyttävät ulkoisesti. Heidän tulee pelätä enemmän häntä, joka tuomitsee sydämen ajatukset kuin sitä, mitä ihmiset heistä sanovat. Onhan kirjoitettu: “Poikani, kuuntele minun viisauttani, kallista korvasi minun taidolleni, että varjelisit ajatuksesi.” (Sananl. 1:5) Meissä ei ole mitään vauhkompaa kuin sydämemme: se lähtee karkuteille aina kun se lankeaa pahoihin ajatuksiin. Psalminkirjoittaja sanoo: “Sydämeni on hylännyt minut.” Itsensä kokoamisesta taas sanotaan: “Palvelijasi on löytänyt sydämensä rukoillakseen sinua.” Kun ihminen varjelee ajatuksensa ja pitää ne kurissa, silloin hän löytää karkuun pyrkivän sydämensä.
Kun täysin puhumattomat ihmiset joutuvat vääryyden uhreiksi, he kärsivät sitäkin suurempaa tuskaa, koska eivät puhu kärsimyksestään. Jos he voisivat kaikessa rauhassa puhua kokemastaan vääryydestä, heidän sydämensä tuska hellittäisi. Puhkeamattomaan paiseeseen sattuu kaikkein eniten, mutta kun sisällä oleva mätä pääsee ulos, kipeä kohta alkaa parantua. Niiden, jotka vaikenevat liiaksi, tulisi ymmärtää, että jos he pysyvät vaiti kohdatessaan vääryyttä, he vain lisäävät tuskaansa. Koska heidän on rakastettava lähimmäisiään niin kuin itseään, heidän ei pidä vaieta silloin, kun heillä on oikeutettu syy moittia heitä. Puhuminen edistää molempien hyvinvointia: se joka on tehnyt väärin oppii välttämään sitä ja kärsinyt osapuoli saa paljastaa haavansa ja hänen kipunsa hellittää. Jos joku näkee lähimmäisensä toimivan väärin ja silti pitää suunsa kiinni, se on sama kuin hän näkisi haavan, mutta ei haluaisi sitä lääkitä. Näin hän tulee syypääksi toisen kuolemaan, koska hän ei halunnut parantaa hänen sairauttaan, vaikka olisi voinut.
Kieltä on hillittävä harkiten, ei kokonaan kahliten. On kirjoitettu: “Viisas pysyy vaiti oikeaan hetkeen saakka.” Toisin sanoen: kun hän ajattelee tilanteen sopivaksi, hän luopuu vaikenemisestaan ja puhuu sopivalla tavalla, ajatellen sitä, mikä on hyödyksi. Edelleen on kirjoitettu: “Aika on olla vaiti ja aika puhua.” Sopivaa aikaa on todella syytä miettiä huolella, jottei kävisi niin, että puhuisi joutavia silloin kun pitäisi olla hiljaa tai että seisoisi tuppisuuna silloin kun voisi sanoa jotain hyödyllistä. Psalminkirjoittaja ajattelee juuri tätä, kun hän sanoo: “Herra, aseta vartio huulilleni, pane vahva ovi suulleni.” Hän ei pyydä suunsa eteen muuria, vaan oven - sellaisen jonka voi avata ja sulkea. Siksi meidän on vakavasti harkittava, milloin on oikea aika avata suunsa ja milloin on aika pysyä vaiti.
Puheliaita ihmisiä on sen sijaan autettava ymmärtämään, mistä hyvästä asemasta he luopuvat antautuessaan puhumaan kaikenlaista. Ihmisen mieli on kuin vesi, joka astiaan suljettuna pyrkii ylöspäin, kohti sitä, mistä se on tullut. Mutta vapaaksi päästessään se hajoaa ja leviää hyödyttömänä pitkin maan pintaa. Jos siis joku luopuu hiljaisuudestaan lausumalla turhanpäiväisiä sanoja, hän vuodattaa itsensä yhtä monena virtana ulkopuolelleen. Lopulta se ei pysty enää palaamaan itsetuntemukseen, sillä paljolla puhumisellaan se on sulkenut itsensä sisäisen tutkiskelun salaisen kammion ulkopuolelle. Sen sijaan se on alttiina vaanivan vihollisen iskuille, koska sillä ei ole suojaa eikä vartiota ympärillään. Siksi on kirjoitettu: “Kuin avoin kaupunki, vailla ympäröivää muuria, on mies joka ei hillitse mieltään puhumasta.” (Sananl 25:28) Ilman hiljaisuuden muuria mielen kaupunki on avoinna vihollisen nuolille, ja kun ihminen puhumalla menee itsensä ulkopuolelle, hän on paljaana vihollisen edessä. Vihollinen voittaa hänet helposti, sillä häviäjä käy taistelua itse itseään vastaan monisanaisuudellaan.
Lankeemus tapahtuu laiskassa mielessä usein asteittain: ensin ei varota lausumasta turhia sanoja, sitten puhutaankin jo pahaa. Ensin halutaan puhua toisten asioista, sitten heittäydytään arvostelemaan niiden elämää, joista puhutaan ja lopulta lausutaan suoranaisia loukkauksia. Siitä syntyy pahaa mieltä ja eripuraa, vihan liekki syttyy ihmisten mielissä ja sydänten rauha on tipotiessään. Siksi Salomo sanoo: “Se joka päästää veden vuotamaan, on riidan aiheuttaja.” Veden päästäminen vuotamaan tarkoittaa tässä puheen päästämistä valloilleen. Asialla on myös myönteinen puoli, josta sanotaan: “Syvä kuin meri on harkittu puhe.” Veden päästäminen valloilleen aiheuttaa riitaa, eli se joka ei hallitse kieltään, rikkoo yksimielisyyden. Siksi on myös sanottu näin: “Se joka saa tyhmän vaikenemaan, hillitsee vihaa.”
Se joka antautuu puheliaisuuden valtaan, ei kykene pysymään vanhurskauden tiellä. Profeetta todistaa sen sanoen: “Suulas mies älköön menestykö maassa.” Ja Salomo sanoo samoin: “Paljossa puheessa vaanii synti.” Jesaja sanoo: “Hiljaisuus on vanhurskauden palvelua.” Näin osoitetaan, että mieli eksyy vanhurskauden tieltä, jos se ei kykene pidättäytymään sopimattomasta puheesta.
Jaakob sanoo: “Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” Hän sanoo myös että jokaisen tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan. Kielen voiman hän tiivistää näin: “Se on hillitön ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä.“ Myös Totuus itse varoittaa meitä: “Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Sellainen sana on turha, joka ei ole välttämättä tarpeen tai jonka tarkoitus ei ole olla toisille hyödyksi. Jos siis jopa turhista sanoista täytyy tehdä tili, ajatelkaa, millainen tuomio odottaa puheliaisuudesta, jossa teemme syntiä myös pahaa puhumalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti