Room.11:17-24 (11.su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Ei sillä oikeastaan ole väliä, turvautuuko siihen, että kuuluu tiettyyn kansaan (Israel, isänmaa), edustaa tiettyä uskontoa (kirkko tai islam), tai siihen että on moraalinen ihminen (humanismi) tai että on henkilökohtaisessa uskossa (herätyskristillisyys). Kaikissa tapauksissa ihmiset kuvittelevat olevansa oksia, jotka kannattavat juurta. Ikään kuin he olisivat jotenkin ansainneet olemassaolonsa.
Katekismuksessaan Luther sanoo, kuinka Jumala "on luonut minut ja koko luomakunnan...yksinomaan jumalallisesta ja isällisestä hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse tai ole sen arvoinen." Ajatus on älytön: kuinka kukaan voisi ansaita olla olemassa? (Yhteiskunta joka edes alkaa pohtia tätä, on pelottava). Mutta miksi sitten toistuvasti kuvittelemme voivamme ansaita - uskonnolla, älyllä, pyrkimyksellä tai edes periksi antamisellamme - ikuisen elämän, kun tämäkin elämä on täysin lahjaa.
Kuva jalosta oliivipuusta kätkee koko ihmiskunnan. Ratkaiseva sana ei sittenkään ole "usko" vaikka se mainitaan perikoopissa useaan otteeseen, vaan "Jumalan hyvyys",jossa usko riippuu. Me kaikki kuulumme yhteen. Menetetyt tapaukset eivät ole Jumalalle lopullisesti menetettyjä.

Jes. 55:6 (11. sunn. helluntaista, hallelujasäe)

 Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!

 

Mika Waltari (1908-1979) on luetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Hän käsitteli tuotannossaan paljon myös uskonnon teemoja, ja tämän sunnuntain otsikko ”etsikkoaikoja” sopii hyvin kuvaamaan hänen mielenmaisemaansa. Waltari syntyi papin poikana. Sekä hänen isänsä Toimi että setänsä Toivo olivat Merimieslähetysseuran pappeja. Isä kuoli Mikan ollessa vielä pieni poika. Isän hahmo oli Mika Waltarille sekä kristityn korkea esikuva että varoittava esimerkki itsensä polttamisesta loppuun. Kun Waltaria, kirjallisuuden akateemikkoa, haastateltiin hänen vanhoilla päivillään, hän sanoi, että sana ”kristitty” on hänestä niin vaativa, ettei hän uskalla sitä itsestään käyttää.

Waltarin ensimmäinen julkaistu teos on abiturienttina kirjoitettu uskonnollinen kääntymyskertomus ”Jumalaa paossa”, jonka edellä mainittu Merimieslähetysseura kustansi. Kirjan nimi jo liittyy tämän päivän teemaan: me etsimme Jumalaa, ja vaikka pakenisimme häntä, hän etsii meitä. Tuo kirja on hengellistä kioskikirjallisuutta: siinä kerrotaan merimiehestä, joka elää syntistä elämää ja kääntyy lopulta Jumalan puoleen ajauduttuaan huonoon jamaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tämä pieni romaani on jäänyt unholaan. Samoihin aikoihin kirjoitetut uskonnolliset runot ovat kestäneet aikaa paremmin.

Sinä iltana katsoivat minua vastaan
pienen kirkon alttarilta
sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus.
Minä olin aivan yksin.

Sinä iltana sain sieluuni aavistuksen verran
sitä rauhaa,
jossa ei enää ole aikaa,
ei syntiä, eikä syyllisiä silmiä.
Sinun anteeksiantosi vuoti sieluuni
kuin suloinenvoide haavaisiin jalkoihin,
jotka ovat koko päivän kulkeneet auringonpaahtamaa tietä.

Minä tiedän, että se on käsittämätöntä,
niinkuin aurinko ja tuuli ja pilvien varjot,
minä en sitä ymmärrä,
enkä tahdokaan ymmärtää.
Tiedän vain, että teit minut puhtaaksi
sinä iltana,
puhalsit sielustani pois surun,
ja jätit vain sanomattoman nöyryyden.

Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulevat tuskalliset yöt.
Minä tiedän, että vielä monta kertaa
tulen luoksesi haavaisin jaloin.
Mutta enää en pelkää.
Sinä iltana sain tuntea, että sinä olet rakkaus,
se rakkaus,
jota ei voi ymmärtää,
eikä sanoin lausua,
jonka voi vain aavistaa.

Sinä iltana katsoivat sieluni pohjaan asti
sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus

 

Mielestäni runossa puhuu vilpitön ja syvällinen – vaikkakin nuori ja kokematon – kristitty. Nuorena omaksutussa hengellisyydessä oli kuitenkin jotain sellaista äitelää ja teennäistä, että nuoren kirjailijan oli rimpuiltava siitä vapaaksi. Samana vuonna Waltari nimittäin kirjoitti runoja saatanalle. Se oli tietoinen vastaveto tekopyhälle hurskaudelle.

Mika Waltari aloitti teologian opinnot yliopistossa. Hänestä ei kuitenkaan tullut pappia eikä uskonnonopettajaa, vaan hän vaihtoi filosofiseen tiedekuntaan ja teki gradunsa taivaallisen ja maallisen rakkauden suhteesta. Hän kirjoitti: ”Minä uskon että Jumala ja saatana, taivas ja helvetti, ovat jokaisen ihmisen sydämessä.” Kun hän kerran saatteli teini-ikäistä Saima Harmajaa kotiin, hän kertoi tälle, että hän uskoo Kristukseen, joka voi olla kuka vastaantulija tahansa.

”Sinuhe, egyptiläinen” on Waltarin tunnetuin romaani. Teos on käännetty monille kielille ja onpa se jo 50-luvulla filmattu Hollywoodissakin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin, mutta se heijastelee sodanjälkeistä pettymystä suuriin aatteisiin (kirjoitusvuosi 1945). Siinä on myös merkittävää uskonnollista pohdintaa. Siinä kerrotaan, miten idealistinen faarao Ekhnaton perustaa uuden uskonnon, joka perustuu rauhaan ja ihmisten tasa-arvoon. Päähenkilö Sinuhe haluaa uskoa siihen, mutta joutuu huomaamaan, että väkivaltaiset voimat jyräävät kaikenlaisen idealismin alleen. ”Niin on ollut, ja niin on oleva”, toistelee romaani. Silti unelma vapaudesta, rakkaudesta ja tasa-arvosta elää, vaikka se toistuvasti murskataan. Waltari on pessimisti, joka haluaisi uskoa.

Kaikkein kylmimmillään Waltarin suhde kristinuskoon oli kenties suurten historiallisten romaanien ”Mikael Karvajalka” ja ”Mikael Hakim” aikana. Uskonpuhdistuksen aikaa kuvaavissa romaaneissa kerrotaan paljaasti, tai oikeastaan sadistisesti herkutellen, kaikkea sitä julmuutta, mitä uskontoon voi liittyä. Waltari näyttää, mitä pahaa Jumalan nimissä on tehty. Kun Mikael Hakim katselee Rooman kaupungin hävitystä, hänet valtaa hirmuinen epäilys, ettei Jumalaa ehkä ole edes olemassa.

Omassa elämässään kirjailija koki menettäneensä lopullisesti uskonsa Jumalaan. Erkki-veljeään hän lohdutti tämän ollessa kuolinvuoteellaan: ”Älä pelkää. Ei siellä toisella puolella mitään ole.” Tämän pohjakosketuksen jälkeen suunta kääntyi. Vuonna 1959 Waltari kokee mystisen kokemuksen Roomassa kävellessään. Hän kertoo haastattelussa seuraavasti:

”Siihen liittyi hyvin voimakas kirkkauden ja valon aistimus, joka ei johtunut ainoastaan säteilevästä auringon paisteesta syksyisessä Roomassa. Juuri tämä kaikkien ongelmien selviäminen sillä tavoin ettei ylipäänsä ollut mitään ongelmia, vaan tajusin jotakin siitä, että kaikki mitä tapahtuu oli niin käsittämättömän, niin yliluonnollisen järjen – ehkä järki on väärä sana – jonkin voittamattoman…saavuttamattoman…ainoan mitä voisi sanoa täydelliseksi…tulosta, jossa yksi ainoa mitättöminkin asia saattaa johtaa syyketjunsa suorastaan vuosituhansien takaa. Ehkä jotakin tällaista Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta meidän taivaallisen isämme tietämättä.”

Waltarin viimeisimmän kauden romaanit ovat aihepiiriltään kristillisiä: ”Valtakunnan salaisuus” ja ”Ihmiskunnan viholliset” kertovat alkukristittyjen elämästä. ”Feliks Onnellinen” kertoo tavallisesta pikkuvirkamiehestä, joka on saanut Jumalalta tehtävän kertoa tuntemattomille ihmisille Hänen rakkaudestaan. Eräälle kohtaamalleen ihmiselle Feliks sanoo: ”Nyt tiedät, että Jumala etsii sinua joka hetki elämäsi loppuun asti. Sitä tietoa et voi väistää, vaikka mitä tekisit.”

Etsikkoaika ei tarkoita vain sitä, että me etsimme Jumalaa, vaan että hän etsii meitä. Perimmäistä turvaa Waltari kuvaa näin:

”Armosi on kylliksi minulle, kyselemättä, selvyyttä pyytämättä, vaikka en edes kuolemani päivänä tai sen jälkeen saisi tietää, mikä oli tehtävä, salainen, itseni käsittämättä, mihin määräsit minut, juuri minut ja vain minut.”

1. Moos 18:20-32 (11. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Sodoman synti on joskus ymmärretty homoseksuaalisuudeksi. Kannattaa kuitenkin huomata, mitä esim. Luther sanoo tätä kohtaa selittäessään:
"Eivät he liioin olleet tahranneet itseänsä vain tavanomaisilla synneillä: juopumuksella, varkauksilla, valheilla, aviorikoksilla ja ahneudella, vaan heidän syntinsä olivat kuolemansyntejä: Jumalan sanan halveksiminen, esivallan ja vanhempien halveksiminen sekä pyhiin kohdistuva pahoinpitely ja riehuminen kaikkein pahimmissa teoissa." 

Siinä sodomalaisten suuri pahuus.

Tämä Jahven ja Abrahamin keskustelu on mahdollista ymmärtää niin, ettei siinä ole mitään järkeä: Jumalanko muka pitää erikseen käydä katsomassa, miten asiat Sodomassa ovat? Onko hän tuittupäinen despootti, jonka diplomaattisesti taitava Abraham saa luopumaan tuhoaikeistaan - tai ainakin lieventämään niitä?

Tämä kertomus on ymmärretty myös esimerkkinä rukoustaistelusta. Jumala ei vastaa rukouksiin automaattisesti tai välittömästi. Silti, kuten Luther sanoo, Jumala mieltyy siihen lämpöön ja rakkauteen ihmisiä kohtaan, jota Abraham pyynnössään osoittaa. Abraham ei ole vain uskon, vaan myös vihollisen rakastamisen esikuva. Sodomalaiset olivat pelastuneet Abrahamin saavuttaman voiton johdosta (1. Moos. 13), mutta nyt he olivat unohtaneet Jumalan kokonaan.

Vanha testamentti on kieltämättä brutaali kirja, mutta sen keskellä pilkahtelee se, että Jumala on sittenkin toisenlainen. Abraham ei voi uskoa, että Jumala olisi oikeasti sellainen, joka vihapäissään tuhoaisi syyttömät syyllisten kanssa.
Lutherin kuvaus Abrahamin ja sodomalaisten kodeista on lukemisen arvoinen:

"Jos rupeat vertailemaan Aabrahamin ja Sodoman asukkaiden koteja, saat huomata, että Aabrahamin kotona kaikki on aivan herttaista ja ystävällistä, siinä määrin että Jumalan enkelitkin näyttävät tuttavallisesti pilailevan Saaran nauraessa ja väittävän, ettei se mitään naurua ole. Aina siellä siis kuuluu Jumalan ääni eikä Aabrahamin koti muuta olekaan kuin syntien anteeksiantamuksen ja armon valtakunta, vieläpä taivas, jossa asustavat Jumalan enkelit; ne hän ottaa kunnioittavasti vastaan ja kunnioittaa heissä Jumalaa, jonka hän on oppinut yhdeksi ainoaksi ja kolminaiseksi ja uskoo häneen. Kaiken kaikkiaan Aabrahamin ympärillä ei ole mitään muuta kuin armoa ja elämää.
Sitä vastoin jumalattomien sukukunnassa sodomalaisten keskuudessa ei ole mitään muuta kuin hirvittävä uhka; eivät heidän tykönsä tule enkelit, mutta kun tulevat, eivät he suinkaan saa kunnioittavaa vastaanottoa, vaan heitä myös kohdellaan aivan arvottomasti eivätkä jumalattomat suosi heitä tarjoamalla majaa eikä ruokaa. Sen sijaan he yrittävät tehdä heille sellaista törkeyttä, mitä pahempaa ei miehen osalle voi tulla. Onhan selvää, että he eivät ole tehneet syntiä vain himoissaan, vaan myös häijyydestä." (WA 43,54, suom. Heikki Koskenniemi)

Jer. 18:1-10 (11. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Kotien rukouskirjassa on rukous:

"Minä olen savi; Sinä olet ruukuntekijä: tee minusta astia, niin että voin olla hyödyksi toisille. Minä olen lanka; Sinä olet kutoja: tee minusta kangasta, niin että voin olla hyödyksi toisille. Minä olen kivi; Sinä olet kuvanveistäjä: tee minusta veistos, niin että voin olla iloksi toisille. Minä olen huilu; puhalla Sinä minuun henkesi, niin että musiikista on toisille iloa. Minä olen luotu; Sinä olet Jeesus Kristus: tee minut uudeksi ihmiseksi, niin että voin olla hyödyksi ja iloksi."

Tämä rukous virittää sellaisen ajatuksen, että on hyvä olla savi savenvalajan käsissä. Mutta helppoa se ei ole.  Siirak sanoo:”Niin kuin ruukuntekijä pitää savea käsissään ja muovaa sitä miten tahtoo, niin ovat ihmiset Luojansa kädessä ja hän jakaa heille mitä oikeaksi katsoo.”(Sir.33:13) Ihminen ei helposti suostu tähän. Niin kuin Jesaja kirjoittaa:  ”Voi teidän kieroutuneita ajatuksianne! Eikö savenvalaja muka ole saveaan kummempi? Sanooko teos tekijästään: ’Ei hän ole minua tehnyt’? Sanooko luomus luojastaan: ’Ei hän mitään ymmärrä’"(29:16) Myös Paavali kirjoittaa Roomalaisille: ” Ihmisparka, mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: "Miksi teit minusta tällaisen?"(9:20)

Kuitenkin se että olen savea, voi olla lohduttava asia. Savi tekee meistä ihmisistä ensinnäkin keskenämme tasavertaisia: ”Minä olen Jumalalle saman arvoinen kuin sinä, samasta savesta meidät on tehty.” (Job. 33:6) ja savi voi vedota suureen savenvalajaan. ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes 64:7)

On hyvin vaikeaa suostua siihen, että ”tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”(2.Kor. 4:7) On paljon hengellistä julistusta, joka kertoo, miten usko muuttaa ihmistä paremmaksi ja kauniimmaksi (ainakin sisäisesti). Ehkä sitäkin tapahtuu, mutta sellaiseen paranemisprosessiin  keskittyminen merkitsee apostolin sanoin "toivon panemista Kristukseen vain tämän elämän ajaksi." 

Tunnetussa runossaan "Hengen manaus" Aaro Hellaakoski kuvaa taottavan raudan kokemusta Jumalan ahjossa. Samantyyppinen on kokemus savella Savenvalajan kourissa:

”Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla / vaikea on sinun ahjossasi olla, / paahtua niin kuin lietsottava rauta, / taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi, / tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.”

Jumalan ahjossa niin raudalla kuin savella on toivo: 

”Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa / uupunut olen ja pihties puristimessa. /Sinä et väsy, et putoa uskostas / että olet nostava kerran moukarin alta / työn joka näyttää valmiimmalta / kuin tämä joka nyt kipunoi sormissas.”

Kun olet savea, saviruukun palanen, et tunne olevasi kaunis ja uljas. Tunnet itsesi rumaksi ja rikkinäiseksi. Elämäsi siunaus ei ole mitattavissa sen mukaan, tuletko ehjäksi tämän elämän aikana.

Ilm. 3:1-6 (11. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Näin sanoo hän, jolla on Jumalan seitsemän henkeä ja seitsemän tähteä: 
Jokaista Ilmestyskirjan seurakuntaa tervehditään eri tavalla. Seitsemän tähteä viittaa Nikolaisen mukaan vallan täyteyteen ja seitsemän henkeä Hengen täyteyteen. 7-kertainen henki on Jes 11:2 "Herran henki, viisaudn ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki."
Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. 
Järisyttävä tuomio. Armoton paljastus hengellisyydestä, josta on jäljellä vain ulkokuori.
Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan.
Kuitenkaan kaikkea ei ole menetetty. γίνου γρηγορῶν on vahva ilmaus "herää valvomaan". Tämä ankarasti puhuva Herra on kuitenkin se sama, joka ei sammuta lampun hiipuvaa liekkiä (Jes. 42:3)
Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut hetkellä, jota et aavista. 
Samansisältöinen ajatus kuin "muista mistä olet langennut" (2:5). Herra tulee kuin varas yöllä, silloin kun sanotaan "kaikki on hyvin" (1. Tess. 5:3) Maailman hätää katsellessa voi ahdistua, mutta myös silloin kun menee hyvin. Tai sitten molemmissa tapauksissa voi olla yhtä turvallisella mielellä.
Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja hänen enkeliensä edessä. 
Valkeat vaatteet ovat "pyhien vanhurskautus" (19:8, vanha käännös). Ilomme aiheena ei tule olla muu kuin se että nimemme on Taivaan kirjassa (Lk. 10:20) ja Jeesus lupaa:"Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa." (Mt. 10:32)

Jer. 18:1-10 (11. su helluntaista, 1.vsk. 1.lk)

Minä menin savenvalajan työpajaan, jossa hän parhaillaan työskenteli pyöränsä ääressä. Jos valmistumassa oleva astia meni pilalle hänen käsissään, hän muotoili samasta savesta uuden, sellaisen kuin halusi. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: "Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni."
 Olla savi Savenvalajan käsissä...mitä on sen rinnalla se, että minun asettamani tavoitteet toteutuvat? Mitä merkitsee se, että minua pidetään älykkäänä, menestyneenä, hyvänä tai hauskana ihmisenä? Niin kauan kuin savi on notkeaa, sitä voi käyttää uudestaan. "Vain lelukseenko Luoja meidät loi / saveksi notkeaksi sormissaan? / Hän meitä muovaa, meillä askaroi / vaan tulessaan ei polta milloinkaan." (Hermann Hesse) Siis älä kovetu, älä tule valmiiksi, älä sano: "ei koskaan". Pysy notkeana ja taipuisana Mestarin käsissä. Muussa tapauksessa sinua voi kohdata särkyminen. Mutta sekään ei ole lohdutonta:
"Tahdon kertoa särkyneille / ei siruja heitetä pois. / Kallista halpa savikin / mestarin kädessä ois." (L. Pukkila-Pajunen)
Jumala voi muovata elämästämme jotain aivan muuta, kuin me itse, tai maailma - tai edes kristikunta - voi kuvitella. Ja se mitä hän muovaa, loistaa kuin kirkas päivä. Savena hänen kädessään me itse tunnemme olevamme rumia ja rikki (monessa kielessä savi ja paska ovat lähellä toisiaan, tai jopa sama sana). Rikki olemisen tunnossa elämämme voi päättyäkin. Jumalan mahdollisuudet eivät pääty.

Luuk. 4: 25-27 (11. su helluntaista, 2.vsk ev)

Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.
Aikalaiset ymmärsivät piikin israelilaisen kansan omahyväisyyttä kohtaan, ja nasaretilaiset repivät peliverkkarinsa, kun tämä liittyi jakeen 24 sanoihin: "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan." Jeesus antoi ihmisten tekemille rajoille piut sekä paut. Ja jäseneduille kanssa.
Tämän ajan ihmiselle sanoma on ehkä toinen: Jumala ei ole apu- eikä ratkaisuautomaatti. Elian ajan lesket ja Elisan spitaaliset saivat pärjätä omillaan. Missä olet, Jumala? Onko kysymys vain merkki minun pienuudestani? Jumala parantaa ubi et quando visum est Deo. 
Tai ajattele ihmistä, joka kertoo, että Jumala on parantanut hänet syövästä. Hienoa, sinä sanot, mutta kysyt: entä ne, jotka eivät parane, vaikka rukoilevat ja heidän puolestaan rukoillaan? Jumala ei ole luonnonlaki tai automaatti. (luulen että hän käyttää molempia). Hän koskettaa henkilökohtaisesti, johtaa minua tietä, joka on juuri minua varten.

Jer. 6: 16-19 (11. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

Näin sanoo Herra. -Pysähtykä ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: "Emme kulje!"
Ensimmäinen käsky on : pysähdy! Lopeta juoksusi, touhusi, työsi ja mieti, mihin olet menossa. Mitä todella tavoittelet? Mitä siitä, mitä olet tekemässä, seuraa? Ota oppia menneistä ajoista. On "tallattu polku" (נתבות ), jota voi tarkkailla. Ei sitä välttämättä tarvitse seurata, mutta kannattaa tutkia sitä. Tie on vanha, mutta se voi olla myös ikuinen (עולם ).  Rauha eli "lepopaikka" on sellainen, johon pitää valita oikea tie ja sillä pitää myös kulkea. Ja nimenomaan tuosta kulkemisesta tässä kieltäydytään. Teoriassa siis tiedetään oikea tie, mutta sitä ei haluta noudattaa.
Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä ja sanoin teille: kuunnelkaa torven ääntä! Mutta te vastasitte: "Emme kuuntele!"
"Vartiomies" tarkoittaa näkijää tai profeettaa. Latinan speculatores viittaa analyyttisempään vartiotehtävään. On viisaita johtajia, kaitsijoita, oppineita, joita olisi hyvä kuulla. Mutta minähän en ole kenenkään lammas, enkä tanssi kenenkään pillin mukaan. (miten ajankohtaista: tieteellistä asiantuntemusta on enemmän kuin koskaan, mutta ihmiset valitsevat mieleisensä totuuden)
Kuulkaa nyt, kansat! Te kaikki, jotka olette koolla, pankaa merkille, mitä nyt tapahtuu.
LXX: kuulkaa kansat ja kaikki niitä paimentavat.
Kuule maa! Minä tuon onnettomuuden tälle kansalle - se on seuraus sen omista pahoista ajatuksista. Se ei ole totellut minun sanojani, ja lakini se on hylännyt.
Jumalan tuomio tapahtuu syyn ja seurauksen lakien mukaan. Meille on epäkorrektia puhua Jumalan tuomiosta, joka on seurausta ihmisten omista teoista: ekokatastrofi, terrorismi...mutta Raamattu ei epäröi puhua näin. Kansan ajatukset, חשבון, tarkoittavat laskelmointia, järkeilyä (cogitatio), ei siis mitään päähän pälkähdystä.