Joh. 10:11 (2. su pääsiäisestä, 1. vsk ev)

 "Minä olen hyvä paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta." Me tiedämme, että Jeesus Kristus, hyvä paimenemme, todella rakasti omiaan kuolemaan asti. Rakkaus on voimallisempi kuin mikään muu. "Kuinka miekka, haava tai kuolema voisi mitenkään voittaa rakkauden? Se nauraa kuolemalle ja voittaa kaiken", toteaa kirkkoisä ja Ravennan arkkipiispa Petrus Chrysologus (406-450) saarnassaan Hyvästä Paimenesta.

Mutta Chrysologus myös kysyy, oliko hyvän paimenen kuolema todella hyödyksi hänen lampailleen? Oikeastaan näyttää siltä, että paimenen kuolema jätti lauman susien armoille. Tämän voi todeta siitä, että kirkon varhaisista ajoista lähtien apostolit ja marttyyrit ovat joutuneet kärsimään ja kuolemaan uskonsa puolesta. Herää kysymys, lähtikö hyvä paimen kuolemaan ensiksi siksi, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä puolustamaan laumaansa? Hylkäsikö hän meidät sittenkin?

Tämä kaikki on käsittämätöntä, jos emme kykene näkemään tämän elämän yli, joka kuitenkin on vain väliaikaista. Kristus suostui kuolemaan (johon kukaan ei häntä voinut pakottaa), nimenomaan lampaidensa vuoksi. Paholainen iski kiinni Kristuksen ihmisyyteen, mutta joutui hänen jumaluutensa vangiksi. "Kuolema, joka nielee syntiset ihmiset, tulee itse nielaistuksi, kun se kulauttaa kurkkuunsa viattomuuden Luojan." Paimen ei siis jättänyt lampaita pulaan ja susien armoille, vaan antoi sudet heidän armoilleen. 

Kristillisen sovitusopin voi nähdä kummallisena kaupankäyntinä Jumalan ja saatanan välillä. Mutta pohjimmiltaan se on äärimmäisen hilpeää anarkiaa, jossa pahuuden logiikka murretaan ja uhreista tulee voittajia. "Kun Hyvä Paimen tällä tavalla antoi henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta, hän ei menettänyt sitä. Näin hän piti kiinni lampaistaan eikä menettänyt heitä. Hän ei todellakaan hylännyt heitä vaan kutsui heidät mukaansa. Hän kutsui heidät kuoleman kenttien halki, kuoleman tietä pitkin, elämää antaville laitumille."

Kristuksen omien tie kulkee kuolemaan aivan samalla tavoin kuin heidän Herransa. Mutta evankeliumi sanoo:"lampaat seuraavat häntä, sillä ne kuulevat hänen äänensä"(10:2) "Lampaat jotka ovat seuranneet häntä kuolemaan, seuraavat häntä myös elämään. Niiden, jotka ovat seuranneet häntä keskelle häväistyksiä, pitää seurata häntä myös kunniaan. Ne, jotka ovat seuranneet häntä hänen kärsimyksessään, tulevat seuraamaan häntä kirkkaudessa."

"Missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva, sanoo hän. Siis missä?  Tietysti taivaiden yläpuolella, missä Kristus istuu Isän oikealla puolella. Oi ihminen, älä anna sen, että elät uskossa, häiritä sinua. Älä anna kauan kestävän toivon uuvuttaa sinua! Sinun päämääräsi on varma, ja sen on varannut sinulle kaiken Luoja. Raamattu sanoo: 'Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan. Kun Kristus, teidän elämänne, ilmestyy, silloin tekin ilmestytte yhdessä hänen kanssaan (Kol.3:3,4).'"

Joh 10:1-10 (2. su pääsiäisestä, 3. vsk ev.)

Totisesti, totisesti: joka ei mene lammastarhaan portista vaan muualta, on varas ja rosvo. Se joka menee portista on lampaiden paimen.
Paimenvertaus toimii myös kuvana kirkon virasta ja hengellisestä auktoriteetista. Kirkko kutsuu opettajansa julkisesti, he eivät itse kutsu itseään eivätkä tule asemaansa jollakin salaperäisellä, muka "hengellisemmällä" tavalla.
Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään.
Todellinen paimen suostuu portinvartijoiden arvioitavaksi. Se on kirkon kaitsijan eli piispan virka. Se että lampaat kuuntelevat viittaa kirkon uskontajuun. Seuraavaksi kuullaan mitä paimen tekee:
Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edelä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.
Paimenen tulee nähdä vaivaa tunteakseen lampaansa ja voittaakseen niiden luottamuksen. Hänen tulee suostua esimerkiksi - ei virheettömäksi, mutta alati seurattavaksi..Se ei ole pelkkää viranhoitoa.
Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.
Siis todelliset lampaat, ne jotka ovat olleet osallisia todellisesta kaitsennasta. Kuinka vetoavaa harhaoppinen julistus onkin, se ei vakuuta sitä, joka on istutettu oikeaan oppiin. Vertaus toimii kirkon viran kannalta myös jatkon suhteen, kun Jeesus sanoo olevansa lampaiden portti. Sen portin kautta oikeat paimenet kulkevat ja kuljettavat laumaansa. Molemmat kuvat tiivistyvät lopussa:
Se joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän - yltäkylläisen elämän. 
Hyvä paimen vie laitumelle - ei karsinaan!

Room. 7:14-25 (12. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.

Johannes Brenz (1499-1570) ajattelee, että on päivänselvää, että tässä puhutaan uudestisyntyneestä kristitystä. Ei jumalaton ihminen koe tällaista ristiriitaa sisällään. Jumalaton ihminen haluaa kyllä olla ulkoisesti hyvä ja kunnollinen, mutta hän ei pyri täydelliseen hyvyyteen, koska hän ei tunne Jumalan vanhurskautta eikä oman syntisyytensä syvyyttä. Kyse ei ole myöskään siitä, ettei uskova ihminen pystyisi tekemään mitään hyvää. Hän voi tehdä paljonkin hyvää, mutta hän tuntee omat alhaiset motiivinsa ja rakkautensa puutteellisuuden.  

    Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. 

Brenzin todistus uskovan ihmisen sisäisestä ristiriidasta saattaa vaikuttaa erikoiselta. Hän ottaa esimerkiksi Daavidin, joka säästi En-Gedin luolassa Saulin hengen (1.Sam.24). Saul vainosi Daavidia ja poikkesi häntä takaa ajaessaan paskalle luolaan, jossa Daavid miehineen piileskeli. Daavid olisi voinut tappaa Saulin, ja siihen hänen miehensä yllyttivät häntä. Daavid leikkasikin palan Saulin viitasta, mutta sai sen jälkeen piston sydämeensä ja ymmärsi, ettei hän voi nostaa kättään Herran voideltua vastaan. Brenz näkee tässä hyvän ja pyhän teon, mutta kuitenkin epätäydellisen: Daavid elätteli hetken koston ajatusta, ennen kuin teki oikein. Jumalan silmissä täydellinen teko on sellainen, johon ei liity edes synnin harkitsemista. Ilmankos Daavid sanoo psalmissa: "Sinun edessäsi ei yksikään ole syytön." (Ps. 143:2)

Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.

Tällä sietämättömällä sisäisellä ristiriidalla on uskovan elämässä sittenkin suuri siunaus. Ensimmäinen on se, että kun ihminen tuntee omaan luontoonsa kätkeytyvän pahuuden, hän ei hauku toisia eikä tuomitse heitä enemmän kuin itseään. He eivät ylpeile, vaan käyttäytyvät nöyrästi, koska tietävät että heidän lihansa on aivan samanlainen kuin muillakin. Vastoinkäymisten ja ahdistuksen kohdatessa he eivät valita eivätkä syytä Jumalaa, sillä he tietävät ansaitsevansa ne kaikki. He haluavat noudattaa Jumalan käskyjä tarkasti, eivätkä kuvittele luonnostaan noudattavansa niitä. Vihdoin he eivät turvaudu omaan hurskauteensa tai voimaansa, vaan antavat itsensä täysin Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka vanhurskaus yksin pysyy ja pelastaa heidät.
"Vanhurskas tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaan" (iustus in omni bono opere peccat), muistelee Brenz skolastista väitelausetta. Se ei tarkoita sitä, ettei hyvää pitäisi tehdä. Hyvää pitää ehdottomasti tehdä, muu olisi järjetöntä. Mutta itsekäs luonto ei lakkaa vaikuttamasta niin kauan kuin täällä olemme.

(Brenz: Werke. Studienausgabe. Teil 2. Schriftauslesungen, 220-226.)

Joh. 20:19-31 (1. su pääsiäisestä, 1. vsk ev)

 Rauha teille!

Kuka enää puhuu rauhasta? Venäjä on hyökännyt häikäilemättömästi Ukrainaan, ja kuulemme jatkuvasti, miten kansainvälisille sodan oikeussäännöille annetaan piut ja paut. Israelin ja Gazan väkivallalle ei näy loppua. Nykyään on vaikea esiintyä rauhan puolesta. Oletko rauhan asialla? Olet siis haihattelija. Etkö kannata NATO:a? Olet siis ilmeisesti Putinin trolli.

Maamme on ennennäkemättömän sotilaallis-isänmaallisen hurmion vallassa. Ikiaikainen ryssäviha on noussut henkiin ja on hyvissä voimissa. Sodan jälkeinen ystävyysliturgia Neuvostoliiton kanssa ja sen jälkeen jatkunut taloudellisista syistä johtuva kohtelias rinnakkainolo on nyt pyyhitty, ja jäljellä on vain viha ja epäluulo kaikkea venäläistä kohtaan.

Poliittiset johtajatkaan eivät keksi muuta ratkaisua kuin: "Liitytään NATO:on" ja "lisätään puolustusbudjettia". Pitääkö meidän antaa liskoaivoillemme näin suuri etumatka? Sanotaan, että ihmisaivoilla on kaksi järjestelmää: liskoaivot, jotka on ohjelmoitu reagoimaan "pakene tai taistele", ja sitten se hitaammin toimiva, harkitseva puoli, jossa sijaitsevat sellaiset asiat kuin empatia ja moraalinen vastuuntunto. Liskoaivot ovat aina nopeammat. Meidän pitäisi ruokkia sitä toista puolta.

Henri Nouwen sanoo kirjassaan "Rauhantyö":

On traagista, että sana "rauha" on jollain pirullisella tavalla turmeltunut. Tämä kallistakin kalliimpi sana yhdistyy monen mielessä sentimentaalisuuteen, utopiaan, radikalismiin, romantiikkaan ja jopa vastuuttomuuteen, Huomautus "Olet siis rauhan asialla" tuntuu usein tarkoittavan "Olet haavelija." Kun ihmisiä haastetaan käyttämään aikaa, rahaa ja voimavaroja erityisen rauhanministeriön perustamiseksi, monien mielestä idean takana olevat ihmiset eivät ole realistisia. Kun sen sijaan tuli kysymys ydinsukellusvenesataman rakentamisesta, sen synnyttämien työpaikkojen määrä tuntui kiinnostavan monia paljon enemmän kuin uuden sodan ehkäiseminen.

Ylösnoussut Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Rauha teille." Uskon, että jos me kuvittelemme, että hän tarkoitti rauhaa, joka vallitsee vain sydämessä eikä ihmisten kesken, petämme hänet. Epäilemättä rauhan on vallittava ihmisen sisällä. Mutta miten voisi olla mahdollista, että ihminen, jonka sydämessä on rauha, valmistautuisi ja varustautuisi tappamaan toisia sodassa, joka voi tuhota kaiken elämän tältä planeetalta?

"Tarkoitatko, että emme vastusta Putinia ja annamme hänen hyökätä?" En tietenkään. Kaikkia taloudellisia pakotteita ei ole vieläkään otettu käyttöön - erityisesti niitä, jotka kirpaisevat länsieurooppalaisia itseään (energia). Minua pelottaa se karikatyyri venäläisistä, jota nyt mieleemme piirretään. Venäjän hallinto on vuosikausien ajan luonut vainoharhaista kuvaa ukrainalaisista natseista ja venäläisiä vihaavasta lännestä. Nyt me itse syyllistymme samaan. Nouwenin sanat tuntuvat jälleen osuvilta:

Kauan ennen kuin ryhdymme sotaan, tapamme ihmisiä tai tuhoamme kansakuntia, me olemme jo henkisesti tuhonneet vastustajamme luomalla heistä kuviteltuja hahmoja, joiden kanssa ei voi olla mitään todellista, läheistä ihmissuhdetta. Kun miehet, naiset ja lapset, jotka syövät, juovat, nukkuvat, tekevät työtä ja rakastavat toisiaan aivan kuin mekin, on vääristetty kuvitteellisiksi hirviöiksi, jotka meidän on pakko tuhota, sota käy lopulta välttämättömäksi.

(lainaukset kirjasta Henri J.M. Nouwen: Rauhantyö. suom. Salla Korpela. Kirjapaja 2006)

Mark. 16:1-7 (pääsiäisyö, evankeliumi)

Gregorius Suuren pääsiäissaarna vuodelta 591

1. Minulla on ollut tapana puhua teille, rakkaat veljet, sanellen tekstini etukäteen. Kun en vatsavaivojeni vuoksi ole itse kyennyt lukemaan sanelemaani tekstiä, olen pannut merkille, että jotkut kuuntelevat melko haluttomasti. Yritän nyt oppia pois tästä tavasta ja selittää messussa luettua evankeliumia – ei sanelun mukaan, vaan - puhuen suoraan teille.

Otettakoon sanani vastaan niin kuin ne sanon, sillä suora puhe virkistää paatuneita sydämiä paremmin kuin saneltu teksti – se ikään kuin tönii heitä ahdistuksen kädellä hereille.[1]

En tiedä kykenenkö tähän tehtävään. Mutta toisaalta, rakkaus täyttää sen tehtävän, johon voimani eivät riitä. Tiedän, että on kirjoitettu: ”Avaa suusi, niin minä sen täytän.”[2] Olkoon meillä tahto tehdä tämä hyvä työ, niin että saamme sen valmiiksi Jumalan avulla. Puhumisen rohkeutta meille antaa myös tämä Herramme ylösnousemuksen juhla. Olisi todella sopimatonta jos juuri tänään ruumiillinen kielemme vaikenisi antamasta ylistystä, kun on sen Luojan ruumiin ylösnousemuksen päivä.

2. Rakkaat veljet, te kuulitte, miten nuo pyhät naiset, jotka olivat kulkeneet Herran seurassa, saapuivat haudalle tuoksuvien yrttien kanssa ja osoittivat hellää huolenpitoa hänelle, jota he rakastivat tämän eläessä. Tuo ele merkitsee myös jotain minkä tulee tapahtua kirkossa. Meidän on kuunneltava sitä, mitä he tekivät niin, että ajattelemme, mitä meidän tulisi tehdä jäljitelläksemme heitä. Myös me, jos me uskomme häneen joka on kuollut, levitämme hyveiden tuoksua ja seuraamme Herraa hyväntekijöiden maineessa, tuomme ikään kuin tuoksuyrttejä hänen haudalleen. Nuo naiset näkevät tuoksuyrttejä tuodessaan enkeleitä. Sellaiset sielut saavat nähdä taivaan asukkaita, jotka tulevat Herran eteen hyveiden tuoksulla pyhän kaipauksen kautta. On pantava merkille, miksi enkelin nähdään istuvan oikealla puolella. Eikö vasen merkitsekin nykyistä elämää ja oikea puolestaan ikuista elämää? Siksi Laulujen laulussakin sanotaan: ”Hänen vasen kätensä on pääni alla ja hänen oikea kätensä hyväilee minua.”[3] Koska Vapahtajamme oli jättänyt taakseen tämän nykyisen elämän turmeluksen, on oikein että enkeli joka tuli ilmoittamaan hänen ikuisen elämänsä, istui oikealla puolella. Hän on pukeutunut valkoiseen vaatteeseen ilmoittaakseen meille juhlapäivämme riemun. Hänen vaatteidensa loisto ilmaisee meidän juhlamme kirkkauden. Sanoimmeko meidän – vai hänen? Tarkemmin sanoen, se on sekä meidän että hänen. Vapahtajamme ylösnousemuksesta tuli myös meidän juhlamme, kun hän palautti meille kuolemattomuuden. Siitä tuli myös enkeleiden juhla, koska meidän kutsumisellamme taivaaseen hän täydensi heidän joukkonsa. Valkovaatteinen enkeli julistaa siis sekä omaansa että meidän juhlaamme, sillä samalla kun Herran ylösnousemus palauttaa meidät taivaaseen, se korjaa hänen taivaallisen kotimaansa kärsimän vahingon.

3. Mutta kuulkaamme, mitä hän sanoo saapuville naisille: ”Älkää pelätkö!” Toisin sanoen: pelätkööt ne jotka eivät rakasta taivaallisten joukkojen ilmestymistä, kauhistukoot ne, joita lihallisten himojen vallassa ahdistaa joutua heidän seuraansa – mutta te, miksi te pelästyisitte kun näette maanmiehiänne?

Juuri tästä syystä Matteus kuvailee enkelin ulkonäköä sanoen: ”Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi.”[4] Salaman valo on kauhistuttava, mutta lumen silmää hivelevä. Kun kerran kaikkivaltias Jumala on sekä syntisille pelottava että vanhurskaille suloinen, on sopivaa että enkeli, ylösnousemuksen todistaja, on kasvoiltaan kuin salama ja olemukseltaan valkoinen, niin että hänen ulkonäkönsä voi samalla kauhistuttaa kelvottomia, kun se miellyttää hurskaita. Samasta syystä israelilaisten kulkiessa erämaassa heidän edellään kulki yöllä tulipatsas ja päivällä pilvipatsas.[5] Tuli näet herättää pelkoa, kun taas pilveä on miellyttävää katsella. Päivä tarkoittaa vanhurskaitten elämää ja yö syntisten elämää. Myös Paavali sanoo kääntyneistä syntisistä: ” Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa.”[6] Se että tuo patsas on päivällä pilveä ja yöllä tulta, tarkoittaa sitä, että kaikkivaltias Jumala on samalla kertaa vanhurskaille suloinen ja väärille pelottava. Ensiksi mainittuja hän hyväilee lempeytensä suloisuudella ja jälkimmäisiä hän kauhistuttaa vanhurskautensa ankaruudella.

4. Mutta kuulkaamme miten enkeli jatkoi puhettaan: ”Te etsitte Jeesusta, Nasaretilaista.” Nimi ”Jeesus” kääntyy latinaksi salutaris, ”Pelastaja”. Tuohon aikaan moni muukin saattoi kantaa nimeä Jeesus, mutta ei sanan varsinaisessa mielessä, vaan pelkkänä etunimenä. Siksi enkeli mainitsee myös paikkakunnan, että kävisi ilmi, kenestä Jeesuksesta on kysymys: Nasaretilaista. Lisäksi hän mainitsee tuntomerkin: ”joka oli ristiinnaulittu.” Ja hän jatkaa: ”Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.” Sanat ”ei hän ole täällä” viittaavat hänen ruumiilliseen läsnäoloonsa, sillä eihän ole mitään paikkaa, missä hän ei olisi majesteettisuudessaan.

"Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan.’” Meidän on kysyttävä: miksi enkeli sanoo, mainittuaan opetuslapset, erikseen Pietarin nimen? Jos enkeli olisi jättänyt nimeltä mainitsematta hänet, joka kielsi Herransa, hän ei olisi tohtinut tulla opetuslasten joukkoon. Mutta kun hänet mainitaan nimeltä, hän ei jää epätoivoon kieltämisensä tähden. On syytä miettiä, miksi kaikkivaltias Jumala sallii sen, että koko kirkon johtajaksi määrätty mies säikähtää palvelustytön kysymystä niin, että kieltää hänet? Huomaamme sen tapahtuneen Jumalan suuren laupeuden osoittamiseksi, niin että tuleva seurakunnan paimen oppisi omasta lankeemuksestaan, millaista armahtavaisuutta hänen täytyy toisille osoittaa. Jumala opetti Pietarin ensin tuntemaan itsensä, ennen kuin hänet asetettiin toisten johtajaksi. Näin hänen oma heikkoutensa opetti hänelle, miten kärsivällisesti hänen on suhtauduttava toisten heikkouksiin.

5. Vapahtajasta enkeli sanoo osuvasti: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.' Galilea tarkoittaa näet ”kauttakulkua”. Meidän Vapahtajammehan on kulkenut kärsimyksestä ylösnousemukseen, kuolemasta elämään, koettelemuksista kunniaan ja katoavaisuudesta katoamattomuuteen. Hän näyttäytyy opetuslapsilleen ensimmäisen kerran ylösnousemuksensa jälkeen Galileassa, sillä mekin pääsemme riemuitsemaan hänen ylösnousemuksensa kunnian näkemisestä vasta sitten, kun olemme kulkeneet paheistamme hyveen huipulle. Hän josta ilmoitetaan haudalla, ilmestyy ”kauttakulussa”, jotta ne jotka tuntevat hänet lihansa kuolettamisessa, näkisivät hänet silloin kun he siirtyvät pois tästä maailmasta.[7]

Rakkaat veljet, olemme tässä selityksessä vain hätäisesti raapaisseet evankeliumitekstin pintaa tällaisena suurena juhlapäivänä. Mutta sallikaa minun sanoa vielä jotain tärkeää tästä juhlasta.


6. Oli kaksi elämää, joista toinen oli meille tuttu, toinen tuntematon. Toinen niistä on kuolevainen, toinen kuolematon, toinen turmeltuvainen, toinen turmeltumaton, toinen kuoleman ja toinen ylösnousemuksen elämä. Mutta sitten saapui välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä, ihminen Jeesus Kristus[8], joka omaksui ensimmäisen ja osoitti toisen. Hän kantoi ensimmäisen kuolemaan asti ja osoitti toisen ylösnousemuksellaan. Jos hän lupaa meille, jotka tunnemme vain kuolevaisen elämän, ruumiin ylösnousemuksen, mutta ei osoita sitä näkyvästi, kuka uskoisi hänen lupauksiinsa? Sen tähden hän tuli ihmiseksi ja ilmestyi lihassa, suostui omasta tahdostaan kuolemaan, nousi kuolleista voimassaan ja näytti omalla esimerkillään, mitä hän lupasi meille palkkioksi.

Ehkä joku sanoo: selvähän se on että hän nousi, sillä koska hän oli Jumala, ei kuolema voinut pitää häntä vallassaan. Valaistakseen meidän tietämättömyyttämme ja vahvistaakseen meidän heikkouttamme, Herra ei halunnut tyytyä vain oman ylösnousemuksensa esimerkkiin. Vaikka hän tuolloin kuoli yksin, hän ei noussut yksinään. Kirjoitettu on: monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös.[9] Näin on kaikki epäuskon vastaväitteet kumottu. Ettei kukaan sanoisi: ihmisen ei ole lupa toivoa itselleen sitä, mitä Jumala-ihminen osoitti omassa ruumiissaan, tiedämme Jumalan herättäneen myös ihmisiä, emmekä epäile heidän olevan muuta kuin tavallisia ihmisiä. Jos me kerran olemme Vapahtajamme jäseniä, olettakaamme, että meissä käy toteen se mitä tapahtui päällemme. Jos tunnemmekin itsemme vihonviimeisiksi, voimme kuitenkin toivoa, että myös me viimeiset jäsenet saamme osaksemme sen, mitä kuulimme tapahtuneen ensimmäisille.

7. Mieleeni palautuu se, miten juutalaiset pilkkasivat ristiinnaulittua Jumalan Poikaa sanoen: ”onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen.”[10] Mutta jos hän olisi laskeutunut ristiltä, antaen periksi pilkkaajilleen, hän ei olisi osoittanut meille kärsivällisyyden voimaa. Mutta hän katsoi paremmaksi odottaa hieman, kestää häväistystä ja kärsiä pilkkaa ja lykätä yllätystä: ja niin hän joka kieltäytyi laskeutumasta ristiltä, nousi ylös haudasta. Olihan paljon suurempaa nousta haudasta kuin laskeutua alas ristiltä. Suurempaa oli ylösnousemisella tuhota kuolema kuin ristiltä laskeutumalla säilyttää elämä.

Mutta kun juutalaiset eivät saaneet häntä pilkkahuudoistaan huolimatta laskeutumaan ristiltä vaan näkivät hänen kuolevan, he uskoivat voittaneensa hänet ja iloitsivat hänen nimensä häviämisestä maan päältä. Mutta katso: tuo kuolema, jonka kautta jumalattomien joukko kuvitteli hävittäneensä hänet, korotti hänen nimensä koko maailmaa korkeammaksi. Häntä, josta he iloitsevat tappaessaan hänet, surraan hänen kuoltuaan, kun he tietävät, että hän meni kunniaan kärsimyksensä kautta.

Tuomarien kirjan kertomus Simsonista kuvaa asiaa hyvin. Kun hän oli tullut filistealaisten Gazan kaupunkiin, filistealaiset huomasivat pian hänen tulonsa, piirittivät hänet välittömästi ja asettivat vartioita kaupungin portille. He iloitsivat jo saatuaan voimamies Simsonin kiinni. Mutta tiedämme mitä Simson teki. Keskellä yötä hän tarttui kaupungin portteihin ja kantoi ne vuoren laelle.[11] Ketä kuvasi, rakkaat veljet, Simson näin tehdessään, ellei meidän Vapahtajaamme? Mitä kuvaa Gazan kaupunki, ellei helvettiä? Keitä ovat nuo filistealaiset, elleivät epäuskoisia juutalaisia? Nähdessään Herran kuolleen ja hänen ruumiinsa hautaan laskettuna, he asettivat vartijoita, ja aivan kuin he olisivat vanginneet Simsonin Gazaan, he iloitsivat siitä, että hän joka oli sanonut olevansa Elämän Antaja, oli nyt vangittuna helvettiin. Simson ei ainoastaan karannut keskellä yötä, vaan särki kaupungin portit. Meidän Vapahtajamme, noustessaan ylös ennen päivännousua, ei ainoastaan vapautunut helvetistä, vaan murskasi helvetin salvat. Hän nosti portit ja heitti ne vuoren huipulle, kun hän ylosnoustessaan siirsi paikoiltaan helvetin portit ja taivaaseen astuessaan meni taivasten valtakuntaan.

Rakkaat veljet: rakastakaamme tätä hänen ylösnousemuksensa kirkkautta, jonka hän ensin vertauskuvin julisti ja sitten käytännössä toteutti, ja kuolkaamme hänen rakkautensa vuoksi. Katso: meidän luojamme ylösnousemuksessa hänen palvelijansa, enkelit, tunnustavat meidät saman kaupungin kansalaisiksi. Kiiruhtakaamme tuohon juhlaan, johon sen kaupungin kansalaiset joukolla rientävät. Liittykäämme heihin kaipauksen ja ajatuksen avulla, kun emme vielä voi sitä nähdä. Siirtykäämme paheista hyveisiin, saadaksemme nähdä Vapahtajamme Galileassa. Auttakoon kaikkivaltias Jumala meitä ikävöidessämme elämää, häntä joka antoi ainokaisen Poikansa kuolemaan meidän puolestamme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, joka Jumalana hallitsee Pyhän Hengen ykseydessä iankaikkisesta iankaikkiseen.




[1] Gregoriuksen evankeliumisaarnojen joukossa tämä on ilmeisesti ensimmäinen, jonka hän on puhunut itse ääneen. Hän käyttää ilmaisuja lectio ”sanelu” ja collocutio ”suora puhe” tai oikeammin ”keskustelu.”

[2] Ps. 81:11.

[3] Laul. 2:6.

[4] Matt 28:3

[5] 2. Moos. 13:21-22.

[6] Ef. 5:8.

[7] Näin ilmeisesti on ymmärrettävä lause: Qui ergo in sepulchro nuntiatur, in transmigratione ostenditur, quia is qui in mortificatione carnis agnoscitur in transmigratione mentis videtur.

[8] 1. Tim. 2:5.

[9] Matt. 27:52.

[10] Matt 27:42.

[11] Tuom. 16:1-3.