Näytetään tekstit, joissa on tunniste 25. su helluntaista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 25. su helluntaista. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. marraskuuta 2018

Saarn. 12:1-7 (25. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Tämä on ainutlaatuinen kuvaus siitä, miten vanhuus on kaikkea muuta kuin miellyttävää aikaa elämässä. Kehotetaan muistamaan Luojaa nuoruudessa, ennen kuin tulevat ne päivät, joista vanhus itse sanoo: "Nämä eivät minua miellytä."
Vanhuuden vaivat on puettu runollisiin ilmaisuihin, jotka saattavat olla suorasukaisempia kuin käännös antaa ymmärtää. "Auringon valo, kuu ja tähdet himmenevät ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet."
Soturit painuvat kumaraan ja jauhajanaiset harvenevat. Kuva inhimillisen voiman ja taidon katoavaisuudesta, hallinnan menetyksestä, joka vanhenemisessa on niin kovaa. Näkökyky heikkenee, myös "ikkunoista kurkkijoilla". "Kadun kaksoisportit" tarkoittavat kadulle, ihmisvilinään, päivän touhuun vievää ovea. Se on nyt suljettu. Olen jäänyt marginaaliin. Myllyn ääni heikkenee paitsi jauhajanaisten puutteesta myös kuulon heiketessä. Linnunlauluun liittyvä lause kääntyy myös: "herätään lintujen lauluun", minkä voi ymmärtää yöunen lyhenemisenä. "Laulun tyttäret hiljentyvät" kuvaa nuoruuden elämänilon haihtumista. Mäkiä ja esteitä tiellä pelätään osteoporoosin ja lonkkamurtumien vuoksi.
Jakeen 5 kielikuviin liittyy selviä käännösongelmia. Mantelipuun kukkiminen on joissakin kommentaareissa ymmärretty viitteeksi tukan harmaantumiseen. Ilmaisu wajānets hašaged kääntyy kuitenkin suoraan "mantelia hyljeksitään" - koska ei ole hampaita! "Kapriksen nuput puhkeavat" ei avaudu lainkaan, ellei tiedä, että kaprista pidettiin seksuaalista halua herättävänä aineena. Ilmaisu viittaa seksihalujen katoamiseen. Toisin sanoen jae kertoo elämänilojen hupenemisesta.

Peittelemättömän pessimistinen kuvaus vanhuudesta sanoittaa vanhenevan ihmisen elämäntuntoja. Turha kuvitella, että silloin olisi aikaa ajatella hengellisiä asioita, jos ei aiemmin ole ollut. Toivoton tuo näky ei silti ole, sillä jae 7 muistuttaa, että ihmisen henki palaa kuolemassa Jumalan luo, joka on sen antanutkin.

torstai 8. marraskuuta 2018

2. Tim 4:6-8 (25. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut.

Nämä sanat löysivät erityisen kaikupohjan Ignatios Antiokialaisen kirjeissä jälkiapostolisella ajalla. Nykyajan näkökulmasta Ignatios vaikuttaa paikoitellen makaaberilta marttyyrikuoleman ihannoinnissaan. Siinä hän viimein "pääsee osalliseksi Jumalasta" (Ign. Ef. 14) Hän yltyy fantasioimaan, kuinka hän toivoo, että pedot ahmisivat hänet niin, etteivät ne jättäisi mitään jäljelle (Ign. Room. 4).
Ignatioksen kirjeistä välittyy jotain traagista, kuva ihmisestä, jonka mieli on kenties järkkynyt. Näyttää siltä, että läheiset ihmiset omassa seurakunnassa ovat kavaltaneet hänet. Siksi hän puhuu seurakunnastaan, että nyt sen piispana on Jumala. Hän sanoo ristiriitaisesti, että hän toisaalta häpeää kuulua tähän seurakuntaan ja toisaalta ei ole sen arvoinen. Tässä ristiriitaisuudessa hän kokee marttyyrikuoleman asiana, joka antaa hänen epäonnistumiselleen merkityksen. Hän kieltää ankarasti roomalaisia yrittämästä estää hänen tuomionsa täytäntöönpanoa: "Antakaa minun päästä puhtaaseen valoon. Sinne saavuttuani minä vasta alan olla ihminen." (Ign. Room. 6:2)

Onneksi tuo marttyyrikuoleman ihannointi ei ole ainoa, mitä Ignatios Antiokialainen jätti kristikunnalle perinnöksi. Hänet muistetaan myös piispan viran teologina. Efesolaiskirjeessään hän esittää musiikillisen kuvan seurakunnasta, jossa presbyteerit ovat liittyneinä piispaan kuin kielet kitaraan, ja seurakunta on sopusointuisesti laulava kuoro. Toinen toistuva teema Ignatioksella on Kristuksen tosi ihmisyyden korostus. Harhaopettajat väittivät, että Kristus on kärsinyt vain näennäisesti, vaikka näennäistä on juuri heidän oma olemassaolonsa, irvailee Ignatios. Ehtoollinen on samanlaisen realismin mukaisesti "Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus." (Ign. Smyrn. 7:1) Piispuuden korostus, jota UT:ssa ei kovin vahvasti vielä esiinny, on tarpeen kirkon ykseyden puolustamiseksi.  Muistamisen arvoinen on tämäkin opetus:

"Kun te siis kaikki olette omaksuneet jumalallisen yksimielisyyden, niin kunnioittakaa toisianne. Kenenkään ei tule katsella lähimmäistään lihan mukaan arvioiden, vaan rakastakaa toisianne Jeesuksessa Kristuksessa." (Ign. Magn. 6:2, vrt. 2. Kor. 5:16)

Ignatioksen ajattelussa "evankeliumi" ei ole Raamatun sanaa (eihän UT:n kaanon ollut vielä edes valmis), vaan elävä sanoma Kristuksesta seurakunnan keskellä. Jokaisen biblisistin on hyvä lukea Ignatioksen kirjeestä Filadelfialaisille:

"Muutamien olen kuullut sanovan: 'Jos en löydä tätä vanhoista kirjoituksista, pelkästään evankeliumin perusteella en siihen usko.' Kun sitten sanon heille: sehän on kirjoitettu, he vastaavat minulle: Siitäpä tässä kiistassa onkin kysymys. Mutta minulle Jeesus Kristus vastaa vanhoja kirjoituksia: pyhiä asiakirjoja ovat hänen ristinsä ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa ja hänen aikaansaamansa usko, ja näissä minä tahdon tulla vanhurskautetuksi teidänkin sitä rukoillessanne." (Filad. 8:2)

Kirjeessään Polykarpokselle, toiselle marttyyripiispalle, Ignatios antaa yksinkertaisen neuvon seurakuntaelämän toteuttamiseksi, joka on käsittääkseni edelleenkin toteuttamiskelpoinen: "Pitäkää kokouksia niin usein kuin suinkin: etsi kaikkia henkilökohtaisesti." (Ign. Polyk. 4:2)

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Saarn. 3:1-11 (25. su helluntaista, 1.vsk. 1.lk)

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.

Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tämän luvun luettelo ei ole nähdäkseni sattumanvarainen otanta ihmiselämän turhuudesta, vaan muistutus siitä, että näennäisesti ristiriitaisetkin elementit kuuluvat täyteen ihmiselämään. "Aika on itkeä ja aika nauraa, aika valittaa ja aika tanssia", sanoo Saarnaaja. Kaikkien kirkkokuntien kaikki puritaanit ovat aina paheksuneet naurua ja tanssia, mutta nekin kuuluvat elämään. "Aika etsiä ja aika kadottaa" on englanniksi time to search and time to give up. Siis on myös aika luovuttaa.

Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua.

Raamatunkäännöskomitealla on ollut erityisen lattea ja epäesteettinen päivä, kun se on vaihtanut sanan "kauniisti" muotoon "hyväksi." Ei se nyt varsinaisesti väärin ole, mutta useimmat muut käännökset puhuvat nimenomaan kauneudesta tässä kohtaa.
Sanamuoto "asettanut iäti jatkumaan" on raamatunkäännöskomitean ikioma tulkinta. Heprean sana עוֹלָם on joko "iankaikkisuus/ikuisuus" tai "maailma". Ja tämän "Jumala on asettanut ihmisten sydämiin." Se voidaan ymmärtää nähdäkseni jollakin seuraavista tavoista:

"Myös iankaikkisuuden hän on asettanut heidän sydämiinsä", kuten vanha käännös sanoi. Se tarkoittaa, että ihminen on iankaikkisuusolento, siis sellainen, josta Augustinus sanoi, että se on levoton, kunnes löytää levon Jumalassa. Toisaalta Kierkegaard sanoi, että jos ihmisessä ei olisi jotain ikuista, ihminen ei voisi olla edes epätoivoinen. Yhtä kaikki, meidän sisimmässämme Jumalan syvyys huutaa syvyydellemme.
Toinen vaihtoehto on lukea: "Koska Jumala on asettanut maailman (rakkauden) ihmisen sydämeen, ihminen ei käsitä Jumalan tekoja..." Tämä käännös tarjoaa selityksen sille, miksi Jumala on ihmismielelle niin käsittämätön. Välissä on koko luomakunta, joka kylläkin viittaa Jumalaan, mutta myös kätkee Hänet meiltä. "Sokaistuneina omassa itsessämme olevasta jumalankuvasta", lausuu Khrysostomoksen liturgia. Ihmisen peruuttamaton maailmallisuus ei ole Saarnaajan mukaan paha asia, kunhan ihminen tietää rajansa, sen, ettei hän käsitä Jumalan tekojen alkua eikä loppua.
En ihan tiedä, mitä mieltä olla nykyruotsinnoksesta, joka ilmaisee asian näin: "Han låter människor urskilja ett sammanhang,  men aldrig kan de fatta Guds verk från början till slut." Että ollaan vähän niin kuin hajulla, mutta silti ihan pihalla.

tiistai 6. marraskuuta 2018

2. Kor. 5: 1-10 (25. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.

Kuolemasta käytetään tässä majan vaihtamisen, muuttamisen, kuvaa. Ilmaisu "käsin tekemätön" (ἀχειροποίητον) alkoi itäisessä kirkossa elää omaa elämäänsä ikonografian parissa. Mistä tiedämme tämän asunnon olemassaolosta: "Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka ei siis kuulu tähän luomakuntaan." (Hepr. 9:11)

Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi.

Mielikuva vaihtuu muuttamisesta pukeutumiseksi. Kuolema riisuu kaiken, viimeisellä tuomiolla kaikki on Jumalan edessä paljasta ja alastonta. Asu, jonka Jumala on omilleen luvannut, on kuvattu näin: "Iloitkaamme ja riemuitkaamme, antakaamme hänelle kunnia! Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamaensa on valmiina, hänen ylleen on puettu hääpuku, hohtavan valkea pellavapuku. Se pellavapuku tarkoittaa pyhien vanhurskaita tekoja" [δικαιωματα, iustificationes, KR: "pyhien vanhurskautus"] (Ilm. 19:7-8)

Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen mikä on kuolevaista.

Ikävä on kristityllä taivaaseen, mutta silti kuolema pelottaa. "Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, toteutuu kirjoitusten sana: - Kuolema on nielty ja voitto saatu." (1. Kor. 15:53-54)

Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille hengen.

κατεργαζομαι on "valmistaa", mutta myös "saada aikaan." Henki on annettu käsirahaksi. Loput taivaassa.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Ps. 126 (25. su helluntaista, psalmi)

Tälle psalmille on ominaista tapahtuien yllätyksellisyys. "Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme." Emme osanneet edes uneksia, että tällaista voisi tapahtua meille!
Tämä asenne kasvaa usein vastoinkäymisten tiellä. Moni sielu on parantunut varjojen laaksossa eikä vihreillä niityillä. Me pelkäämme synkkiä pilviä, mutta niihin  jouduttuamme saammekin nähdä yllättävän valon. Surun ja vaikeuksien kynnyksellä todellinen valo välähtää äkkiä, ja me näemme kaiken tavalla, jota emme osanneet edes tavoitella, emmekä olisi löytäneet mistään muualta.
(Oswald Chambers)

Ps. 22 (pitkäperj.psalmi)

Eeli, eeli, lama sabaktani [Matt.24:47] Operationes in Psalmos - teoksessaan Luther sanoo, että Kristuksessa on tässä toistensa rinnalla s...